TUNNELMIA SADEVESIKAIVOSTA
Sokea mies Vinokas oli ystävänsä kanssa kaupungilla. Oli ilta ja he kulkivat ilman päämäärää. Lasipalatsin takana Vinokas kysyi: – Mitä tehdään. Pitäiskö lähteä kotiin vai ravintolaan? Ystävä pysähtyi. – Jotenkin ei kauheasti huvittaisi lähteä kotiin, muttei baarikaan oikein nappaa. Vinokas alkoi pyörittelemään valkoista keppiään. – Tämä on varmaan mun paras keppi, hän sanoi. – Ai kuinka niin? Vinokas asetti kepin viistoon maata vasten. – Se on taipunut vähän mutkalle. Nojasin kerran turhan voimakkaasti. Enää se ei töki nupulakiviin tai muihinkaan reunoihin hirveen helposti. Vinokas nosti kepin pystyyn eteensä. Äkisti keppi karkasi kämmenen löyhästä otteesta ja putosi kohtisuoraan maan sisään. Vinokas tunsi maan sortuvan jalkojensa alla. – Seisot sadevesiviemärin reiällisen kannen päällä, ystävä sanoi.
Vinokas kokeili sandaalinsa kärjellä. Sileätä ja reiällistä. – Ehtisitkö lähteä saattamaan mut kotiin? Ystävä työnsi Vinokasta pehmeästi rinnasta. – Siirrys vähän. Vinokas astui pari askelta taaksepäin ja ystävä kumartui hänen eteensä. Ystävä ähkäisi ja kuului painava metallinen kumahdus asfaltilla. – Älä liiku, ystävä sanoi ja katosi sadevesiviemäriin. – Kansi on auki.
Vinokas jäi seisomaan niille sijoilleen. Pian viemäristä kuului huuto. – Tule tänne. Siinä on tukevat tikkaat. Vinokas työnsi jalkansa viemäriin. Laskeuduttuaan tikapuita ehkä neljän metrin matkan hän tuli tasaiselle asfaltille. – Tässä keppi, ystävä sanoi. – Katsellaan ympärillemme, kun ollaan tänne asti tultu. Ystävä lähti kulkemaan Vinokkaan edellä sormiaan naputellen.
Heinäkuu oli ollut lähes sateeton ja sadevesiviemärissä oli yllättävän tilavaa ja kuivaa. – Kerro, jos tulee matala paikka, Vinokas sanoi ja suojasi otsaansa kepittömällä kädellään. – Totta kai. Pääsisiköhän tätä pitkin Esplanadin alle, ystävä mietti. – Siellä on jalkapallokentän kokoinen jäähdytysvesiallas. – Osataanko me takaisin? Vinokas kysyi. – Totta kai mä osaan, ystävä vastasi.
He etenivät rauhallista vauhtia. Joissakin paikoissa, ilmeisesti viemärien maanpäällisten kansien alapuolella, Vinokas saattoi kuulla raitiovaunun kolinaa ja autojen töminää.
– Pysähdy, ystävä sanoi. Vinokas tunsi naamallaan kosteaa ilmaa. – Allas on täällä, ystävä sanoi. He jatkoivat matkaa. Veden loiskinta ja altaan reunojen kumina voimistuivat. Kuulosti aivan kuin jäähdytysvesialtaassa uitaisiin. Ystävä pysähtyi. – Vihreä sotilaspuku ja rynnäkkökivääri, hän mölvähti. – Palataanpa takaisin. Vinokas käveli jo toiseen suuntaan.
– Pysähtykää! joku silloin huusi. Vinokas ja ystävä jähmettyivät. Heidän eteensä asteli tyyppi kopisevakorkoisissa jalkineissa. – Keitä te olette? mies kysyi. – Sillä on ase, ystävä kuiskasi. – Me eksyttiin tänne, Vinokas sanoi ja heilutti valkoista keppiään. – Häh häh häh, mies alkoi nauraa. – Älkää kertoko kenellekään, mutta mekin olemme vähän eksyksissä!
Nopeatempoisen askelten kopinan säestämänä paikalle saapui muutakin väkeä. He puhuivat venäjää. – Mennään altaalle, asetta heilutellut mies sanoi ja he kääntyivät tulosuuntaan. Altaan reunalla Vinokas huomasi vedenpinnan olevan valaistu. Vedestä kuului polskintaa ja venäjänkielisiä huudahduksia. – Joko ymmärrätte? asemies kysyi. Vinokas ja ystävä eivät sanoneet mitään. Mies rykäisi kurkkuaan ja korotti ääntään. – Rakas johtajamme Vladimir Vladimirovits Putin on määrännyt meidät tänne. Olemme Venäjän armeijan erikoisjoukkojen 32. pataljoona ja tehtävämme on valmistautua turvaamaan Helsingin keskusta. – Miksi olette viemärissä? Vinokas kysyi. – Me venäläiset upseerit puhutaan yhtä ja touhutaan toista. Toimitaan salassa. Ollaan tosi ovelia. Kuului tyhjien pullojen kilinää. – Aika tulee täällä pitkäksi. Onneksi on tämä uima-allas. Otatteko vodkaryypyt? mies kysyi. – No mikä ettei, Vinokas vastasi.
He istuivat altaan reunalle. Heidän vierelleen uiskenteli ja haahuili sotilas toisensa perään. – Te suomalaiset olette mukavaa sakkia, asemies sanoi. – Toivon että rakas johtajamme ei käske meitä valloittamaan Helsinkiä. Pieni ärsytysoperaatio ehkä riittää. – Näin on, Vinokas vastasi ja asemies huokasi. – Venäjä on maailman tärkein suurvalta, mutta asemamme on alkanut rapistua. Nälkä lähtee kohottamalla kansallistunnetta. He rupattelivat ja kääntelivät jalkojaan kostean teräsaltaan reunalla. Vähitellen huudahtelu ja molskinta altaassa hiljenivät. Yö tuntui laskeutuneen viemäriinkin. Asemiehen suunnalta kuului vain rauhallista, tasaista hengitystä.
Ystävä taputti Vinokkaan käsivartta ja nousi seisomaan. Vinokas nousi perässä. Ystävä liikkui pehmeästi ja Vinokaskin yritti liikkua mahdollisimman hiljaa. – Hei, staruha, minne olette menossa? asemies huudahti heidän peräänsä. – Käymään vessassa, Vinokas vastasi. – Ahaa, daa, menkää vaan, mies murahti ja huokauksesta päätellen laski leukansa takaisin rinnalleen.
Vinokas ja ystävä kävelivät hiljaisten sotilaitten ohi. Pari kertaa joku mumisi jotain. Vinokas sanoi: – Spasiba, ja osoitti olkansa yli peukalollaan altaan vierelle jäänyttä miestä.
Viemärissä oli muutamia risteyskohtia, mutta lopulta he löysivät takaisin sen kannen alle josta olivat lähteneet. He kiipesivät ylös luukusta Lasipalatsin takana ja sulkivat kannen.