Teksti: Heidi Ikäheimonen
Oli huhtikuun alku, sateinen iltapäivä. Istuimme työkavereiden kanssa lounastamassa. Vitsailin siinä työjuttujen päätteeksi, että hei, aamukammassa on enää 14 päivää jäljellä. Työkaveri huokasi, jaaha, taas se aika vuodesta…
Sepä se, se tietty aika vuodesta, kun veri alkaa vetää johonkin päin Eurooppaa, tänä vuonna Kööpenhaminaan, H.C. Andersenin tarujen maahan, mutta ei tarinoiden, vaan jälleen viisujen perässä. Poikkeuksellisesti lähdimme tänä vuonna matkaan vähän eri aikaan, minäkin jo 29. huhtikuuta. Olimme nimittäin päättäneet juhlia vappua pääkallopaikalla. Totuuden nimissä on kyllä sanottava, että laihaksi jäi juhliminen, ei se mitenkään erityisesti kaupungissa näkynyt. Mutta toisaalta, antoihan se tilaisuuden seurata harjoituksia areenalla lähes alusta asti. Kerrankin saisin mahdollisuuden nähdä Suomen edustajan molemmat harjoitukset.
Viime vuonna Malmössä tuli käytäntö, etteivät molemmat harjoitukset ole enää avoimia, vaan ainoastaan toiset harjoitukset pääsee näkemään areenalle. Näin nytkin. Tiistaina ensimmäisen kerran lehdistökeskukseen mennessämme osuimme sopivasti paikalle näkemään ensimmäisenä Puolan paljon puhuttua esitystä. Kohua heidän esityksessään aiheutti lähinnä se, miten paljon on soveliasta paljasta pintaa viisulavalla näyttää. Joku totesi sarkastisesti esitystä katsellessaan, että jopa hänen nudismikulttuuriin tottuneet silmänsä pyöristyivät melkoisesti moista avoimuutta esiteltäessä. Mutta esitys oli hulvaton. Jopa minä lämpenin sen vallattomuudelle, vaikkei se suosikkeihini ennen matkaa kuulunutkaan. Kun pistetään överiksi, pistetään sitten kunnolla saman tien.
Suomen ensimmäiset harjoitukset olivat keskiviikkona. Liekö ison areenan ensikosketuksen tuomaa jännitystä, mutta Topi Latukalla tärisi mikkiä pitelevä käsi melkoisesti ensimmäisissä vedoissa. Sittemmin varmuus löytyi ja upeasti meni loppuun asti. Harjoitusten jälkeisessä lehdistötilaisuudessa pojat valottivat kappaleen tarinaa tarkemmin: Kappale kertoo vanhasta miehestä, joka on vähän aiemmin menettänyt vaimonsa. Hän muistelee yhteisiä hyviä hetkiä edesmenneen puolison kanssa ja muistuttaa meitä jokaista siitä tärkeästä seikasta, että kannattaa pitää kiinni siitä hyvästä mikä edelleen on jäljellä.
Mutta niin Puolaa, Suomea kuin naapurimaatamme Ruotsiakin suuremman huomion sai Itävallan parrakas lady Conchita Wurst. Oikealta nimeltään Thomas Neuwirth tuli julkisuuteen muutama vuosi sitten Itävallan kykykilpailussa suorastaan huikaisevalla esityksellään Celine Dion-klassikosta ”My Heart Will Go On”. Vuonna 2012 Conchita nähtiin ensimmäisen kerran maansa viisukarsinnassa. Tuolloin voiton vei toinen esitys, mutta Conchitasta kuultaisiin vielä. Conchitan ”Rise Like A Phoenix” oli alusta asti yksi ennakkosuosikeista niin lehdistön kuin fanienkin keskuudessa. Vaikka tänä vuonna olikin äärimmäisen vaikeaa veikata, mikä puree Eurooppaan ennen kuin näki esityksiä livenä.
Viikonloppuna ennen virallisia avajaisia vietettiin pohjoismaista iltaa kaupungin sydämessä. Paikalla olivat kaikkien Pohjoismaiden edustajat taustajoukkoineen. Itse seurasin lähinnä vain omien suosikkieni Suomen, Tanskan ja Islannin esityksiä. Suomen poikaenergian lisäksi islantilaiset olivat lähteneet ”hulluttelulinjalle”. Maata edusti Pollapönk-niminen bändi, joka pukeutui varsin värikkäästi neonvärisiin verkkareihin. Isäntämaa Tanskan Basim lauloi kliseistä, ah niin tutun kuuloista rallatusta, joka jäi kyllä mieleen turhankin hyvin. Monien suosikit Norja ja Ruotsi jättivät minut täysin kylmäksi. Niin paljon kuin olenkin vuosien mittaan rakastanut ja hehkuttanut ruotsalaista Melodifestivalen-järjestelmää ja sen mahtavaa musiikkituotantoa, niin jopa nyt tuli minun mittani täyteen. Olen kevään aikana miettinyt paljonkin syitä ilmiölle. En minä kyllästynyt ole ruotsalaismusiikkiin, ei se sitä ole. Mutta kun jotain puuttuu. Ehkä se painavin syy on se, ettei kilpailu ole uusiutunut 13 vuoteen miksikään. Samat naamat vuodesta toiseen, samat artistit, samat säveltäjät. Ja se toinen syy on johdettavissa noista säveltäjistä. Itse koen niin, että ”tason romahduksesta” kertoo aika paljon se, että tämän vuoden Ruotsin edustussävelmän tekijä, Fredrik Kempe, edusti jo neljännen kerran maataan. Ei siinä mitään, tokihan hän säveltää osaa. Mutta viimeistään siinä vaiheessa ärsytyskynnykseni oli huipussaan maaliskuun alkupuolella, kun katselin esiintyjä-/säveltäjälistaa ja totesin, että herra Kempe on peräti neljällä kappaleella mukana kilpailussa. Jotain rajaa sentään, ruotsalaiset! Pitäisi sikäläisen tv-kanavankin tuotantopuolella hälytyskellojen soida, jos maan säveltäjät ovat niin vähissä, että 40 prosenttia kilpailun biiseistä on saman tekijän käsialaa. Eikä siinä edes kaikki! Kun kappale on läpeensä laskelmoitua, viimeiseen asti hiottua ruotsalaistuotantoa, niin jopa minun kuppini keikahti täysin nurin. Huhhuh, Ruotsi-kiintiöni oli tosiaan ylivuotanut – pahemman kerran. Sanna Nielsen on huikean hyvä laulaja, en minä artistia niinkään kritisoi. Alle 30 vuoden iästään huolimatta hän on tehnyt jo melkein 20 vuotta menestyksekästä uraa naapurimaassa. Mutta se kappale… Ugh! Siirappia niin, että tv-ruudusta läpi valuu. Seuraava, kiitos!
Mutta kaiken hälinän ja touhun keskellä oli onneksi hieman aikaa tutustua kohdemaahankin. Teimme päiväretken Porv… eikä kun siis Roskildeen. Ensimmäinen ajatus kaupungin juna-asemalta ulos kävellessä oli, että olenko mä erehtynyt maasta vai olenko mä sittenkin Porvoossa. Paikka oli kuin suoraan Porvoota esittelevästä matkaesitteestä pittoreskeine taloineen ja kahviloineen. Roskilden lisäksi ehdin tehdä pikavisiitin viime vuoden isäntäkaupungissa tapaamassa ystäviä. Kovin hiljaiselta näytti viime vuoden areenan ympäristössä ohi mennessäni, vain viereisessä kauppakeskuksessa näytti olevan elämää.
Olimme torstai-iltana matkalla areenalle. Istuimme bussissa, kun yhtäkkiä havahduin, hei sateenkaari! Toivokaa jotain, äkkiä! Oma toiveeni oli sillä hetkellä, Softengine finaaliin, kiitos! Hetken päästä kisa-areenan yllä loisti tuplasateenkaari, ja uusi toive! Myös se Itävalta finaaliin ja muutama muukin suosikkini, kiitos. Tiedä sitten, auttoiko vanha taikauskoinen leikki toiveen esittämisestä, mutta riemunkiljahduksiin se ilta päättyi, sekä Suomen, Itävallan että niiden muutaman muunkin suosikin osalta.
Lauantaille riitti siis kosolti jännitettävää. Olimme perjantai-iltana katsomassa jurykenraalia, jonka perusteella eri maiden musiikkialan ammattilaiset antoivat pisteensä finaalissa. Lauantaina olisi huikea show luvassa. Mutta huikean shown lisäksi luvassa olisi myös jännittävä ilta. Ennen harjoituksia en ollut valmis veikkaamaan menestyjiä, mutta perjantain jälkeen uskalsi jo sanoa: voitosta taistelisivat Kreikka, Tanska, Itävalta ja Alankomaat. Eikä Suomellekaan huonosti kävisi, esityspaikka oli loistava. Sijalta 18 on tultu parikin kertaa toiseksi ja lukuisia kertoja kymmenen sakkiin, loppupään esiintymispaikka siis suosi suomalaisia.
Pisteidenlaskuvaiheessa oli alusta asti selvää, että Itävalta lyö tahtia, ja muut pyristelevät perässä minkä pystyvät. Molemmat suosikkini olivat kuitenkin kärjessä, enkä kummankaan voitosta olisi ollut harmissani, kävi miten kävi. Kisan jälkeisessä lehdistötilaisuudessa Conchita kertoi voiton olevan ennen kaikkea voitto suvaitsevaisuudelle ja suvaitsevalle Euroopalle. Paljonhan puhutaan vuosittain siitä, kuinka viisut ovat puhtaasti sateenkaariväen juhlat, jonka musiikki on sen mukaista. Osittain väitteessä on perää, mutta taas toisaalta… äänestäjiä ja katsojia löytyy ihan jokaisesta kansankerrostumasta kautta Euroopan, eikä mikään maa pelkillä naapuripisteillä koskaan kisaa voita, niin paljon kuin naapuriäänestyksestä vuosittain jaksetaankin jauhaa meillä Suomessakin.
Arvuuttelu tulevasta kisakaupungista alkoi heti kilpailun päätyttyä. Itävalta järjestänee tulevat kisat upeissa puitteissa. Maa on odottanut toista voittoaan 48 vuotta. Ehdolla ensi vuoden isänniksi ovat niin pääkaupunki Wien kuin Salzburg. Päätös tullee heinäkuun helteillä. Onnea Itävalta vielä kerran!