Mitä olet aina halunnut vaan sokeana et voinut tehdä
Näkövammaiset keskustelevat usein sekä omissa porukoissa, että näkevien kanssa siitä, mitä kaikkea olemme sokeina jääneet paitsi, mistä kaikesta olemme haaveilleet turhaan. Usein turhaan, joskus ei ehkä sittenkään. Olen poiminut joitakin ajatuksia näistä keskusteluista sekä Suomessa että Unkarissa.
Syntymäsokeiden ja aikuisina sokeutuneiden välillä on jonkin verran eroa tässäkin asiassa, samaten sokeiden ja heikkonäköisten välillä. Hajontaa tuntuu kuitenkin esiintyvän ennen kaikkea unelmien äärirajoilla, eli toisaalta kaikkein pienimuotoisempien, toisaalta taas kaikkein lennokkaimpien haaveiden kohdalla. Unelmat, joiden toteutumatta jääminen liitetään yksiselitteisesti näkövamman olemassaoloon, ovat tavallisesti hyvinkin konkreettisia, tiettyihin toimintoihin, esineisiin, tapahtumiin tai ihmisiin liittyviä. Harva uskoo tai väittää suoraan sokeutensa olleen esteenä vaikkapa rikastumiselle.
Liekö yllättävää, että enimmät haaveet liittyvät liikkumisen eri muotoihin. Itsenäinen liikkuminen on nimenomaan se alue, johon sokea ihminen tarvitsee eniten apua teknologialta tai kanssakulkijoilta. Hyvin moni puhuu autolla ajamisesta suurimpana sokeuden estämänä haaveenaan. Moni on päässyt ajamaan autoa edes kokeeksi ja kokemus on painunut mieleen ikiajoiksi. Jotkut ajoivat nuorina ja vielä näkevinä autoa tavalliseen tapaan ja himo rattiin tuskin haihtuu milloinkaan. Jäljelle jää yllättävän monen sokean tuntema intohimo formuloiden tai rallikisojen seuraamiseen.
Minulla ei nuorenakaan ollut ajokorttia, heikkonäköisyyteni esti sen. Kokeilin kuitenkin autolla ajamista sen verran, että sain todeta, etten näkevänäkään hankkisi ajokorttia kuin välttämättömyyssyistä, autoilu ei olisi minun juttuni. Vaan kuitenkin, kun muutama vuosi sitten sain sokeana ajaa ystäväni hienoa autoa mutkittelevalla pienellä mökkitiellä muutaman kilometrin matkan, ystäväni antaessa ohjeita pelkääjän paikalta, se oli mieleenpainuva kokemus.
Pyöräily on miltei autoiluun verrattava haave. Näön heiketessä pyöräily saattaa olla viimeisiä näkevien maailmaan kuuluvia asioita, josta ihminen suostuu luopumaan. Eräs vaikeasti heikkonäköinen henkilö kertoi kuulleensa valkoisen kepin kanssa kulkiessaan, kun joku ohikulkija sanoi toiselle: ”Tuolla kulkee se huijari, joka esittää nyt sokeaa, vaikka ajoi eilen pyörällä!” Tutuilla reiteillä on pyöräiltävä viimeiseen asti, vaikkei erottaisi edes vastaantulevia rekkoja. Onneksi sokeankin on mahdollista pyöräillä tandemilla, jos löytyy rohkeutta, tasapainoa, tandempyörää ja tandemista innostuneita omaisia tai kavereita. Jos ja ehkä, eli vain tietyin edellytyksin, mutta periaatteessa mahdollisuus on kuitenkin olemassa ja monelle käytännössäkin saavutettavissa.
Hyvin korkealla listallamme on myös liikkumista ja vapauden huumaa yhdistävä ratsastus. Vaikka sokeita ratsastuksen harrastajia on moniakin, silti useimmille tämä jää saavuttamattomaksi haaveeksi. Riittäisikö uskallusta, pohdin itsekin joskus, jos ensin saisin järjestettyä varat, paikan ja seuralaisen. Nuoruuteni muutamat ratsastuskerrat kummittelevat mielessäni edelleen. Silloin haaveilin säännöllisestä ratsastusharrastuksesta ja edellytykset olisivat olleet olemassa, kunhan odotin pääseväni ruuhkaisimmista ruuhkavuosista. Sitten näön mentyä ruuhkat ja haaveet muuttuivat melkoisesti. Samaan sarjaan kuuluvat kohdallani hiihtäminen ja laskettelu: ei mahdottomia, mutta olosuhteisiin nähden liian vaativia, kun välillä uintiseuran löytyminenkin on kiven takana. Haluaisin myös voida käydä avannossa omaan tahtiini, tai kellua selälläni kesäisessä järvessä yksin, vain veden ja ympäröivän luonnon äänet seuranani.
Extreme-lajit ovat luku sinänsä. Moni mainitsee vuorikiipeilyn, sukeltamisen ja mitä mielikuvituksellisempia lajeja, joita harrastaisi, ellei näkövamma estäisi. Harrastaisimmeko niitä tosiaan, jos näön puolesta voisimme? Jossittelua, mutta jos tämä jossittelu ei katkeroita mieltämme, miksemme voisi haaveilla vähemmän arkisistakin harrastuksista!
Minä haaveilin teininä lentämisestä. Vaan en niinkään isoista matkustajakoneista! Kävin silloin tällöin Budapestin Budan puoleisilla kukkuloilla, eräällä nimenomaisella puuttomalla rinteellä kaupungin laidalla. Istuin siellä kivellä ja katselin, kun riippuliitäjät kerääntyivät rinteen huipulle valtavine kasseineen, kasasivat hienoja laitteitaan ja nousivat taivaalle yksi toisensa jälkeen ottaen vauhtia alamäkeen juoksemalla. Oli sanoinkuvaamattoman upea näky! Kuvittelin monesti itseni liitelemässä korkealla puiden latvojen yläpuolella, vain tuulen suhina korvissani. Odotin päivää, jolloin täysi-ikäiseksi tultuani saisin ilmoittautua riippuliidinkurssille. Sitten muu elämä murskasi tämänkin unelman alleen. Mutta voinko väittää, että näkövamma esti sen?
Suureksi yllätyksekseni sain kuulla unkarilaisilta näkövammaisilta riippuliitoyhdistyksestä, joka järjestää kerran pari vuodessa tandemlentoja nimenomaan näkövammaisille. Kouluttaja pitää pienen pikakoulutuksen ja vie täysin sokeitakin puolen tunnin lennolle kuvaillen koko ajan näkymiä, vieläpä varsin huokeaan hintaan. Tuttavani kehui tekemänsä riippuliitolennon kenties mahtavimmaksi kokemakseen elämykseksi, toisena, vaan paljon ikävämpänä kokemuksena samaisen kerhon järjestämä kuoppainen lento pienkoneella. Jos siis minäkin pääsisin vielä riippuliitelemään!
Jotkut kertovat liikuttavan yksinkertaisista haaveista. Jos pystyisi kokkaamaan tai leipomaan yksin, jos osaisi ommella itselleen vaatteita tai tehdä käsitöitä, jos pystyisi pesemään ikkunoita itsenäisesti riittävän hyvin, jos pärjäisi yksin pienen tai isomman kotipuutarhansa kanssa! Asioita, jotka ovat toisille näkövammaisille itsestäänselvyyksiä ja toisille liian korkean muurin takana. Näin on myös taiteen tekemisen laita: jotkut maalaavat tai piirtävät täysin sokeanakin ennakkoluulottomasti, saattavat jopa kouluttautua ja pitää näyttelyitä, toisia pelkkä ajatuskin pyörryttää.
Minä suren menetetyistä harrastuksistani eniten valokuvaamista. Kävin nuorena usein valokuvanäyttelyissä, luin alan lehtiä ja oppaita innolla ja hankittuani melkein kolmekymppisenä todella hyvän kameran heittäydyin valokuvaamisen pyörteisiin. Odotin kiihkeästi digikameroiden muuttumista siedettävänhintaisiksi, jotta olisin voinut kokeilla kuvaamista ilman että piti säästää filmiä. Kohtalon ivaa oli se, että voitin eräässä valokuvauskilpailussa ensimmäisen palkinnon mukana digikameran, mutta sokeuduin yllättäen juuri ennen kuin posti ehti tuoda sen. Eräällä Tukholman matkalla seuralaiseni sai minut ottamaan matkakuvia ja teetti niistä albumin. Hyvän kuvailun ansiosta kuvat ovat mielessäni, kuin olisin ottanut ne näkevänä, mutten sittenkään osaa ajatella niitä luovasti kuvattuina. Napsin edelleen kuvia älypuhelimellani joskus, mutta vain jos ketään muuta ei löydy jonkin muistamisen arvoisen hetken kuvaajaksi.
Eräs ihminen kertoo haluavansa katsoa kaikki telkkarissa pyörivät suosikkisarjat alusta loppuun, jos saisi näkönsä takaisin. Itsekin suren menettämääni, kun joskus katson uudestaan nuorena näkemiäni elokuvia: muistan hyvin, mutten kuitenkaan koe enää samaa elämystä. Ehkei edes parhaiten kuvailutulkattu elokuva pysty enää tavoittamaan noiden menneiden suosikkielokuvien tuottamaa katarktia. Tavallisten kirjojen plarailu, sivujen kahina, paperin ja musteen verraton tuoksu ovat myös asioita, joita eivät äänikirjat täysin korvaa, vaikka kuinka mukavalta tuntuu lähteä matkoille mukana pienoinen kirjasto muistikortilla.
Todella moni haluaisi lähteä omin avuin sienimetsään, marjastamaan tai vain samoilemaan metsään ilman päämäärää. Tekniikka, navigaattori tai opaskoira helpottavat hieman ainakin kulkemista, mutta kokonaisuus jää auttamatta vajavaiseksi. Kenties jos on oma mökki tai lapsuudesta asti tutuksi tullut metsä hyvine sieni- ja marjapaikkoineen, niin on mahdollista lähteä sinne ilmankin seuraa. Heikkonäköiseltä tämä sujuu melko varmasti helpommin kuin täysin sokealta.
Minulla oli nuorena tapana hypätä tuntemattoman bussin kyytiin, ajaa päätepysäkille tai riittävän kauas tuntemistani paikoista ja kierrellä siellä mielinmäärin. Näin tulivat aikoinaan tutuiksi monet pääkaupunkiseudun muuten tuntemattomat alueet. Harrastin myös liftaamista. Vieläkin, kun istun autossa tai bussissa ja sokkonavigaattorini kertoo paikkojen, katujen tai alueiden nimiä, mielessäni vilahtelee kuvia menneiltä retkiltäni ja harharetkiltäni. Vaan miten paljon nuo alueet ovat näinä vuosina mahtaneetkaan muuttua!
Useat ihmiset eivät halua nimetä mitään yhtä tiettyä asiaa, jonka sokeus tekee mahdottomaksi, vaan puhuvat yleisesti näkemisestä. ”Minä vain katselisin, katselisin ja katselisin. Haluaisin nähdä kaiken, luontoa, aurinkoa, tähtiä ja pilviä, ihmisiä, heidän hymyjä ja silmiä, lapsia ja vanhuksia, läheisiäni ja tuntemattomia”, huokaa eräs ihminen. Myös värejä: ”Kunpa saisin oikeasti tietää, miltä mikin väri näyttää! Kun sanotaan, että punainen tuo mieleen veren tai mansikan ja keltainen auringon tai sitruunan, se on kuitenkin kaukana todellisuudesta!”
Itsenäiset vaate- tai huonekaluostokset, ne ovat minullekin ikuisia haaveita. Osaan päätellä vaatteiden, huonekalujen tai muiden tavaroiden sopivuuden, mikä tulee niiden tyyliin, materiaaliin, malliin ja leikkauksiin. Mutta niiden löytyminen valtavasta valikoimasta ja ennen kaikkea värit, niissä voi auttaa vain minut hyvin tunteva luottoihminen.
Monet mainitsevat työpaikan. Vaikka yhä useampi ammatti on periaatteessa avoimena myös näkövammaisille, todellisuudessa hyvän ja halutun työpaikan saanti on edelleen valitettavan harvinaista. Olisitpa haaveillut lääkärin tai myyjän työstä, halunnut sähköasentajaksi tai opettajaksi, mahdollisuutesi ovat rajalliset tai olemattomat. Yrittäjyys vaatii tuplasti enemmän, kuin näkökyvyn omaavilta – vähintäänkin hyvän henkilökohtaisen avustajan kaikkien tavallisten kriteereiden lisäksi.
Minäkin haluaisin, kuten meistä todella moni, voida halutessani matkustella yksin, kotimaassa tai ulkomailla, varata hotellista yhden hengen huoneen ja kulkea, minne nenä osoittaa ja jalat vievät, tutustua uusiin ihmisiin ja jatkaa eteenpäin, ilman tarvetta sopeutua toiseen ihmiseen tai sopeuttaa hänet omiin tarpeisiini.
Ja toisaalta: vähintään yhtä moni kertoo, ettei haluaisi tehdä aina kaikkea yksin. Kumppanin kaipuu onkin yksi tavallisimmista toiveista. Jos asioista keskustellaan vähänkin pitempään ja syvällisemmin, nousee miltei välttämättä esille, miten paljon helpompi olisi löytää seuralaisia parisuhdemarkkinoilta, jos näkisi normaalisti. Omat piirit ovat liian pienet ja sisäänlämpiävät ja harva raaskii ottaa selvää, ovatko Tinderit ja muut deittipalvelut saavutettavia. Pelko torjutuksi tulemisesta ja pettymyksistä ei auta tasaamaan näkövammaisen tietä kohti mahdollisia kumppaniehdokkaita. Valitettavan monilla ei ole edes näkeviä ystäviä, kavereita tai tuttavia, kulkemiset ovat toisten näkövammaisten piireissä tai avustajien varassa. Onneksi tämä tilanne näyttää muuttuvan pikkuhiljaa, yhä useammat sokeat asettuvat melko luontevasti elämään ja toimimaan näkevien maailmaan. Itse haaveilen päivästä, jolloin voimme sanoa kirkkain silmin, ettei sellaista kuin näkevien tai näkövammaisten maailmaa erillisenä ole olemassakaan.
Kolikon toinen puoli on myös kiinnostava eli mitä näkevät ajattelevat, onko asioita, joiden takia he miltei ”kadehtivat” näkövammaisia. Vaikka kuinka yllättävältä kuulostaa, hetkittäin tällaisiakin asioita tuntuu löytyvän.
Monet kertovat taksikuljettajien tai muiden huokailevan joskus, miten hienoa mahtaa olla, kun näkövammaisena voi kulkea taksilla säällä kuin säällä. Eräs tuttava sanoi joskus kadehtivansa, kun meidän ei tarvitse käydä töissä, nousta aamulla varhain, hakea lapsia hiki hatussa hoidosta, rientää ruokakauppaan ja aloittaa sitten kotona toinen työvuoro. Onneksi monilla meistä on mahdollisuus elää tätäkin ruuhkavuosien arkea, vieläpä näkövamman erikoiskriteerein lisättynä.
Hätkähdyttävin ja hauskin oli ystävä, joka on sanonut useampaan otteeseen: ”Kadehdin sinua siitä, ettet joudu näkemään peilistä ja toisissa ihmisissä päivä päivältä ja vuosi vuodelta, mitä ikä tekee meille, et joudu näkemään minua, et itseäsi tai ketään muitakaan.” Niinpä, mielessäni me kaikki vanhat tutut olemme edelleen ja ikuisesti nuoria!
Mietin, mitä eniten kaipaisin näin sokeana, jos voisin muuttaa yhden haluamani asian. Tiedän: haluaisin olla ihmissuhteissani paljon nykyistä useammin se antajapuoli. Haluaisin olla vähemmän toisten armoilla ja saajaosapuolena, toivoisin, että kun tapaan jonkun, kun menen jonnekin, teen jotain yhdessä jonkun kanssa, ei minun tarvitsisi niin usein pyytää, vaan toinen todella aidosti haluaisi minut mukaansa tai tulla minun mukaani, jos voisin useammin tehdä palveluksen toisille olemalla mukana. Voisiko kutsua tätä todella tasaveroiseksi ihmissuhteeksi?