Kirjailijavieraana Tiina Raevaara

Kirjailijavierailu Tiina Raevaara, 24.5.2021

Eija-Liisa Markkula
Tiina Raevaara

Eija-Liisa: Me olemme täällä valmiit aloittamaan kirjailijavierailun, ja ihan ensimmäiseksi toivotan tervetulleeksi meidän kirjailijavieraan, Tiina Raevaara, ole sydämellisesti tervetullut.

Tiina: Kiitos, on hauska olla täällä.

Eija-Liisa: Niin. Tiina on siis meidän, voidaanko sanoa, vanha tuttu?

Tiina: Voidaan sanoa.

Eija-Liisa: Voidaan sanoa, että hän on meidän vanha tuttu, ja tässä kohta vähän sitä asiaa kerrotaankin, miks hän on meidän vanha tuttu. Mutta sitä ennen toivotan kaikki nettiradion ääressä olevat myöskin sydämellisesti tervetulleiksi. Toivottavasti teitä on siellä ihan Kilpisjärveä, Tenojokea ja kaikkia reunoja myöten, Suomen reunoja myöten. Ensin aloitan siitä asiasta, tästä Tiinan tuttuudesta, eli hänhän voitti viime lokakuussa tämän näkövammaisjärjestöjen – siis Kirjastoyhdistyksen, Kulttuuripalvelun ja liiton järjestämän – Laurin kirja-palkinnon. Se oli ensimmäinen kerta, kun se jaettiin ja me oltiin itse ainakin kauhean tohkeissamme siitä. Mutta nyt, Tiina, minkälaisia jälkikaikuja sulla olisi nyt kerrottavana tästä palkinnon saamisesta?

Tiina: No, minäkin olen tohkeissani, olen edelleen. Se tuli kauhean yllättäen. Tietenkään en palkinnosta tiennyt, kun se oli ensimmäinen kerta, että ylipäätään on tämmönen olemassa ja jaossa. Se oli mulle vähän erilainen kirja, mitä mä oon aikaisemmin kirjoittanut, että sillain se oli jotenkin tavallaan tärkeä. Jotenkin, että tämä uudenlaisena huomioidaan ja se kelpaa lukijoille, kuuntelijoille. Se oli kauhean kivaa, että se oli tämmönen palkinto, joka on jaettu kirjoittajan ja kirjan lukijan, ääneen lukijan eli Krista Putkonen-Örnin kesken. Kirjoja tekee kauheen yksin. Silloin tulee sellanen olo, että tätä n tehty tiimissä, niin ne on, joten tärkeitä hetkiä. Se oli jotenkin kiva yksityiskohta. Ja Kristakin edelleen aina välillä Facebookissa hehkuttaa sitä voittoa.

Eija-Liisa: Ai jaa, hauska kuulla. No niin.

Tiina: Niin sitä sitten itsekin aina palaa mieleen. Eli siis tämmösiä ajatuksia, ja sitten toisaalta, kun on kirjoittanut jatkoa Kaksoiskierteelle eli just tää Polaaripyörre, mikä nyt keväällä ilmestyi, niin kyllähän se nyt antaa uskoa omaan tekemisen ja sitä, että kannattaa tehdä sitä, mitä itse haluaa tehdä, että kannattaa tehdä.

Eija-Liisa: Aivan. No, entäs palkinto? Tuntuiko se sopivalta vai, että ei nyt enää oo riittänyt?

Tiina: (nauraa). Sä kysyit silloin viimeks, että mihin mä aion käyttää rahat, ja mä sanoin, että puutarhaan.

Eija-Liisa: Ei sun tarvitse mainita niitä samoja, jos ei se pidä ollenkaan paikkansa.

Tiina: Nyt mulla on, kuule, Keravan kauneimmat tulppaanit.

Eija-Liisa: Ihanaa, ihanaa.

Tiina: No, niitä on, on, tosi kauniita.

Eija-Liisa: Hienoa, hienoa.

Tiina: En pahalla muistele ollenkaan, vaan kyllä se on…

Eija-Liisa: Joo, hienoa, tosi hienoa. Oikein hyvä, oikein hyvä. Ja kyllä, se oli mun mielestä semmonen – no, totta kai, kun se li meille ensimmäinen laatuansa, niin jotenkin siinä oli semmosta erityistä hohtoaan. Ja sitten juuri, että siinä päästiin palkitsemaan myöskin tämä tai päätettiin palkita tämä lukija, koska meille äänikirja on se todella, todella tärkeä. Jospa sitten mennään vähän enemmän tähän asiaan ja eteenpäin. Ja nythän tässä Kaksoiskierteessä oli… Jaa, sanonkin tähän ensin semmosen asian, mitä itse oikein pelästyin, kun olin joskus sitten tän palkinnonjakotilaisuuden jälkeen, olin kirjakaupassa avustajan kanssa ja hän sanoi, että tossa on se Kaksoiskierrekin. Mä sanoin, että minkäslainen kansi siinä muuten on? Mä en ollut kysynyt sitä ollenkaan. Ja hän sanoi, että siinä on ne Viikin laitokset tossa melkein raunioina, että aika hurjan näköistä. Niin mä oikein pelästyin sitä, että se oli todellinen kuva, sillä tavalla, että ikään kuin ne ois se Viikin, joku koronakeskus. Hän tietysti tiesi, kun opiskelee, että se on joku semmonen keskus, missä siellä on kirjasto ja jotakin, että se tässä oli pistetty hyrskynmyrskyn tavallaan. Ja siinä on joku kaareva ikkunaseinäkin puhki ja kaikkea. Siinä tuli nimenomaan se tuntu, että hui, se kauhu tuli jotenkin paljon enemmän siinä uudestaan, ihan jotenkin kylmäsi, kun se tuli jotenkin todellisemmaks ja lähemmäs ja jotakin näin.

Tiina: Joo, siinä n Viikin kirjasto, onnettomalta nimeltään koron, siinä kannessa. Mä luulen, että se kyllä ehjä periaatteessa siinä kuvassa. Mutta se on toki vähän taiteellinen kuva ja ehkä vähän epäselvästi graafikko sitten…

Eija-Liisa: Aijaa, hän jotenkin näki sen sillä tavalla. Mutta kuitenkin hän tunnisti, että se on se.

Tiina: Se oli mullekin yllätys silloin, kun mulle tuli kansi ensimmäistä kertaa näytille. Silloin kun mä kirjoitin jotain versiota Kaksoiskierteestä, niin mä – siis sehän sijoittuu toki Helsinkiin ja Viikkiin – mutta se jotenkin sanottiin siellä tekstissä jossain paljon selvemmin. Ja sitten jossain vaiheessa mä rupesin tavallaan poistamaan sieltä sellasia selkeitä paikkatietoja. Jokainen, joka tän nyt tuntee, niin osaa sen kyllä sijoittaa. Mä en oikein muista omaa ajatustani, mutta jostain syystä nyt poistin semmosia nimeltä mainittuja kaupunginosia sieltä.

Eija-Liisa: Aivan, joo. Mutta sinne jäi erisnimiä kuitenkin, koska tämä samainen opiskelija sanoi, että kun hän luki sen kirjan vasta paljon mun jälkeeni, niin niin hän sanoi, että siellä mainittiin tämä Biokeskus, joka oli oikeastaan erisnimi. No, minähän olin lukenut sen vain kuin se olis ollut joku yleisnimi.

Tiina: Joo, Biokeskus-nimisiä rakennuksia on tosiaan Viikissä. Mutta siinä kävi kuitenkin niin, että kustantamo halus sen tai kuitenkin ajattelee niin, että sen paikan voi mainita. Ja mun mielestä siellä lukee kirjan takakannessa Viikki, vaikka mä sen tekstistä olin ehkä pois ottanut, ja sitten siinä on se Viikin kirjasto kannessa. En päässyt pakoon tällasta tiukkaa paikkaan sijoittelua. Mutta Viikin kirjastossa, siis kun mä olen itse asiassa ollut töissä siinä Biokeskuksessa, Biokeskus kakkosessa tarkemmin sanoen, niin niin mä mun esikoiskirjaa kävin kirjoittamassa aina Viikin kirjastossa työpäivien jälkeen, että sillain se on kyllä läheinen rakennus.

Eija-Liisa: Ahaa, no niin sitten kyllä, joo. No joo, mutta kuitenkin niin tässä Kaksoiskierteessähän oli tämmönen geneettinen kokeilu meneillään. Ja sitten jos ajatellaan, että siinä paljon esiintyi tätä tulta, tulipaloja useampia. Ja sitten nyt tässä Polaaripyörteessä, niin tässä sitten ei olekaan enää tulta ollenkaan. Siinä onkin sitten taas vettä. Jos nyt sitten mennään tähän Polaaripyörteen puolelle, niin siinä on sitten vähän tämmöstä taas aivan erilaista. Ja ensin nyt kysyn sinulta, että tämähän mainittiin jo tämä Huippuvuorille lähtö tavallaan siinä Kaksoiskierteen yhteydessä sillä tavalla, että Erika ja tyttärensä Tuulikki saivat joululahjaksi tältä Kristinalta matkan Huippuvuorille.

Tiina: Kyllä.

Eija-Liisa: Ja mistä sitten keksit, että tämä Polaaripyörre, se kaikki tapahtuukin Huippuvuorilla, mitä varten juuri siellä?

Tiina: No, mä halusin jotenkin selkeesti erilaisen ympäristön. Kaksoiskierteessähän tapahtumapaikat on käytännössä siellä biokeskuksissa. Se on tavallaan se moderni, teräksinen, lasipintainen ympäristö, ja sitten on Erikan, Tuulikin kotona, jossa ollaan sitten hämärässä ja kodin suojassa kuitenkin. Ja halusin kuitenkin selkeästi erilaisen ympäristön. Mä itse kävin Huippuvuorilla 2018 opintomatkalla ja just sillä mielellä, että tää voisi olla mahdollinen romaanin sijoituspaikka. Ja oli niin vaikuttava reissu, että ihan ehdottomasti olikin sitten romaanin sijoituspaikka. Jotenkin se semmonen valtava taivas ja se semmonen valtava kylmyys siellä, meri ja harmaus, ja tämmönen … Se oli elokuuta, kun olin siellä, ja silloinhan aurinko ei laske siellä ollenkaan, niin se on semmonen säälimätön pohjoisen valo. Ei mikään semmonen lempeä, jatkuva auringonpaiste, vaan jotenkin semmonen säälimätön, kova valo. Niin halusin tavallaan tuoda semmonen ihan erilaisen ympäristön siihen, ja ei sitten sen erilaisempaa löytynyt.

Eija-Liisa: Niin, aivan. Aivan, kyllä. Ja siinähän tällä jäällä, vedellä ja jäällä sitten taas pelataan sitten tämän ihmisten terveyden kanssa myöskin ja ihmisruumiin toimintojen kanssa. Miten ajattelit sitä – tai no, sula on itselläsikin lapsia – mutta kuitenkin varmaan tää Tuulikin sovittaminen näihin juoniin aina, niin kuinka haastavaa se on?

Tiina: No, se on sillä tavalla vaikeeta, että vaikeiden tai pahojenkin kohtaloiden kirjoittaminen lapsille on tosi hankalaa, ja mulla on siihen iso kynnys. Ja samalla tavalla mun on vaikee, Polaaripyörteessä on semmonen kohtaus, missä koiralle käy huonosti. Se oli mulle tosi vaikee kirjoittaa, että jotenkin lapset ja koirat. Vaikka tietäis, että nää on täysin keksittyjä, niin jotenkin siihen kohtaloon eläytyminen.

Eija-Liisa: Kyllä, ja siinä koirakohtauksessahan oli lapsi vielä paikalla.

Tiina: Joo, että se tulee kyllä varmaan rajoittamaan sitä, mitä Tuulikille voi elämän varrella tapahtua, mitä mä pystyn kirjoittamaan. Välillä tulee semmosia ajatuksia, että pitäiskö tehdä näin tai näin. Mutta sitten mä en halua ja mä en pysty. Ja sitten toisaalta, Tuulikilla on vielä paljon edessään, niin häntä pitää myös säästää tulevaisuutta varten.

Eija-Liisa: Niin, tarkoitatko, että tässä tulee vielä lisää?

Tiin: On tulossa lisää, että tämän on tarkoitus jatkua ihan sarjana.

Eija-Liisa: Joo, aivan. Tää Tuulikin kohtalohan on kaikkiaan varmaan semmonen vaikea tai haastava, sanoisin sillä tavalla, koska se hänen alkuperänsä oli niin todella erikoinen ja poikkeava, että se varmasti myös tuo siihen sitten omat kuvionsa tulevaisuudessakin.

Tiina: Tuo. Ja tietysti mahdollisuuksia, että mitä kaikkea voi hänen kauttaan käsitellä. Tuulikki on semmonen mahdollisuuksien ihminen kyllä.

Eija-Liisa: Joo, aivan. Tässä Polaaripyörteessähän hän on 9-vuotias, ja tämä Erika ja tytär siis lähtivät Huippuvuorille myöskin tämän lahjakortin (sana epäselvä). Sitten siellä tapahtui tämmönen maanvyörymä. Se tapahtui sillä tavalla, että tämmönen valtava montunreuna, mikä se olikin, niin sortui ja sitten siellä tuli esille semmosta maata, maa-ainesta, joka haisi kauhean pahalle. Ja sitten siinä oli ilmeisesti sellasia ainesosia, jotka ovat jotenkin vaarallisia. Kerro näistä jotakin.

Tiina: No, tää on ihan todellisuudesta lainattu juonenkäänne.

Eija-Liisa: Onko? Hyi.

Tiina: Eli siis Huippuvuorilla ja kaikkialla arktisilla alueilla, niin ikiroutahan sulaa. Eli kun maaperä on periaatteessa aina jäässä, niin nyt se ei enää sitten olekaan jäässä, vaan alkaa sulaa ja kyllähän sieltä paljastuu kaikenlaista. Polaaripyörteessä mainitaan ihan tämmönen realistinen pelko. Huippuvuorillehan ei haudata ihmisiä. Just kun on ikirouta, niin sinne ei haudata ihmisiä, ihmiset ei maadu sinne tai mikään kuollut ei maadu. Mutta sinne on joskus aikojen saatossa haudattu espanjantaudin uhreja. Ja nyt kun ikirouta sulaa, niin ihan pelätään, että nää ruumiit paljastuu sieltä, ja se espanjantaudin aiheuttanut virus vois lähteä taas kiertämään. Mutta sitten esimerkiks Siperiastahan välillä kuulee kaikenlaisia uutisia, että maaperästä ikirouta sulaa, niin paljastuu joku 40 000 vuotta vanha mikrobi tai mato tai mitä milloinkin. Ja tietysti kaikkia mammutin jäänteitä ja vanhojen susien jäänteitä, että koko…

Eija-Liisa: Joo. Ja tässä semmonen nimenomaan sieltä sitten lähti liikkeelle.

Tiina: Joo, nimenomaan tämä alku…

Eija-Liisa: Tämmönen ekskavaatti.

Tiina: Joo, alkueläin tai ekskavaatti, joksi mä sitä kutsuin siinä.

Eija-Liisa: Jo, kyllä. Mulle oli ihan uus sana tää ekskavaattikin. Kun mä olin aina jotenkin tottunut, että tämmönen escavade on jotenkin arkeologisia kaivauksia, mutta se tarkoittikin myös sitten tämmöstä yksisoluista alkueläintä.

Tiina: Niin, no se viittaa varmasti johonkin vanhaan alkuperään, että se on tavallaan evolutiivisesti hyvin vanha, säilynyt pitkään samanlaisena.

Eija-Liisa: Juuri niin, joo. Ja sitten se hoksattiin tai, että siinä alkoivat tämä tutkimusryhmä ja muut… Siellähän oli tämmönen yliopistollinen tutkimusalue ja siellä he hoksasivat sitten tämän asian, ja jotkut rupesivat niitä sitten ihan pulloonkin keräämään ja kaikkea tällaista ja siinä tuli kaikenlaisia intrigejä. Mutta sitten aina on tietenkin tämmönen, että koska tämä Erikan menneisyys oli ollut niin mielenkiintoinen, niin totta kai paikalle tulee myös suomalaisia toimittajia turistien mukana. Ja ihan sellasia toiseen todella röyhkeästi itsensä sitten aina seuraan liimaavia tyyppejä, kuten tässä oli tää Tuomas Pajari sitten. Ja sitten oli myös tämä Kirsi, joka oli töissä tässä tutkimuslaitoksessa. Hän teki omaa tutkimustaan, eikö niin.

Tiina: Joo.

Eija-Liisa: Ja sitten halusi välttämättä saada omiin nimiinsä sitten sen, mitä hän tästä alkueläimestä sitten aikoikin saada selville. Erika ja Kirsi siinä vähän joutuivat sitten… tuli vähän semmosta erimielisyyttä ja tämmöstä kaikkee. Erika päätti, että hän hakeutuu muihinkin töihin, ei tullut palkkaa hänelle oikein sillä tavalla kuin piti. Siellä on ilmeisesti ihan oikeita nää paikkojen nimet, niin hän lähti sitten semmosen Barensburgiin.

Tiina: Joo, paikat on oikeita.

Eija-Liisa: Ne on oikeita, joo. Se oli siellä sitten kauempana, sinne piti mennä tällasella veneellä ja hän sai sieltä työpaikan ja siellä olikin peräti kummallinen laitos sitten, ja se oli tällanen, missä ihmisiä ikään kuin jäädytetään ja sitten heidän ruumiinsa säilytetään sellaisinaan ja sitten ne voidaan siitä herättää henkiin. Ja näitä oli siellä sitten varastoituina, ja sitten oli myöskin niissä jäävesialtaissa. Sitten hän sai työn, jossa hän valvoi näitä laitteita tässä prosessissa. Sitten siellä tuli tällainen henkilö kuin Paul Hadfield, joka ilmeisesti oli sen laitoksen johtaja ja ilmeisesti tavallaan omistajakin. Tässä oli monenlaisia vaiheita, enkä niihin sillä tavalla aio tässä puuttua. Mutta mua huvitti sitten siellä loppuvaiheessa tää Hatfield, hän hyvin jyrkkiä mielipiteitä puhui ihmisten määrästä maailmassa ja yleensäkin, miten tätä maapallon ihmisjoukkoa pitäisi vähentää. Ne on vähän tällaisia linkolalaisia mielipiteitä.

Tiina: Joo.

Eija-Liisa: Oliko tää myös samalla sinun saarnaasi?

Tiina: Ei ollut. Ne oli jotenkin sellaisia 70-lukulaisia ja just linkolalaisia ajatuksia, ja moni niistä oli niin epätieteellinen, etten ollenkaan voinut yhtyä niihin, mutta…

Eija-Liisa: Ei kun tää oli härnäämiseksi sanottu vaan.

Tiina: Mutta siis mulla tuli olo, että mä haluan jonkun laittaa siihen kirjaan, joka pitää tämmösen saarnan, koska siis arktisella alueellahan näkyy just ilmastonmuutos kaikkein, siellä se on kiivain tai sen vaikutus näkyy ensimmäisenä. Ja jossa nyt kaikki ristiriidat, totta kai olen nyt itsekin ollut turistina huippuvuorilla, että en sillä tavalla voi moralisoida ketään. Mutta tässä kirjassakin mainitaan semmonen ilmiö, että sinne tulee valtavankokoisia risteilylauttoja, tuhansia ihmisiä kerrallaan, ne on tunnin siellä Långerbyenissä ja ostaa muovisen jääkarhun ja sitten lähtevät takaisin. Jotenkin se, että eihän tällä tavalla maailmaa pelasteta tai sitä, että tällä tavallahan me mennään vaan entistä nopeammin kohti huonoja aikoja. Halusin jonkun suulla tämmösen saarnan pitää siellä.

Eija-Liisa: Aivan, se oli hyvin siihen sijoitettu kyllä. Oikein hyvä. Mä en tässä nyt puutu siihen, ettei kaikki tää juoni tule ihan selville, niin mä en puutu tähän, miten siellä tapahtui tavallaan, kun oli hirveän kova myrsky, ja sitten siinä tämä Tuulikki joutui pulaan ja niin edelleen. Täytyy jättää jotakin myöskin ihmisten koettavaksi, joka oli tosi jännittävä kyllä, se kohta. Ja siellähän oli sitten ihmisiä, siellä oli se Jesse ja sitten oli tämä Roosakin ja se koira todellakin, jotka sitten joutuivat ilmeisesti tän alkueläimen kouriin. Vaikuttiks se sitten jotenkin niin, että siellä solutasolla, se vaikutti tähän uhriinsa vai miten se tapahtui?

Tiina: Joo. Se on myös matkittu todellisuudesta tämä alkueläimen luonne. Usein iltapäivälehdissä törmää tällaseen otsikkoon, jossa mainitaan aivoja syövä ameba. Tää on nyt semmonen aivoja syövä ameba. Normielämässä niitä on tämmösissä kuumissa lähteissä ja lämpimissä, trooppisissa vesissä. Se on alkueläin, joka voi joutua ihmisen elimistöön ja sitten se rupeaa tuhoamaan hermosoluja. Ja sen takia tulee hyvin monenlaisia oireita, ja sitä ei oikein pysty hoitamaan. Mutta toki hyvin harvinainen ja hyvin vähän tällaisia tapauksia nyt kuitenkin vuosittain tulee. Mutta kuitenkin tällaisia ominaisuuksia olen lainannut todellisuudesta liittyen tähän alkueläimeen.

Eija-Liisa: Niin, ja tämä Pajari-röyhkimyshän myöskin sitten menehtyi tähän asiaan, tähän samaiseen. Mutta sitten olit myös tuonut siihen sivuun tän, mikä on myös ihan varmasti kanssa tätä päivää, siinä oli tätä geopoliittista, ihan tällasta … siellä oli venäläinen sukellusvene. Siellä venäläinen mies Alexey kuljeskeli ja kukaan ei oikeastaan tiennyt, miksi hän on siellä.

Tiina: Joo. No, siis silloin kun kävin Huippuvuorilla, niin tuli semmonen kauheen vahva tunne, että vaikka se on sivussa, tuli se olo, että mä oon maailman äärissä, mä oon siellä maailman reunalla, jos meillä olisi litteä maailma. Mutta sitten se oli oikeasti kuitenkin kaiken keskellä. Jotenkin ne kaikki ajankohtaiset aiheet, just ilmastonmuutos, että ilmastonmuutos näkyy siellä, se, että luonnon monimuotoisuus vähenee, se näkyy siellä. Se, että geopoliittisesti on aika kireet ajat, niin se näkyy nimenomaan siellä. Ja Huippuvuorethan on jo pitkään, varmaan jo ennen toista maailmansotaa, ollut jotenkin semmonen paikka, minne suurvallat on pystyttäneet usein tutkimuksen verukkeella kaikenlaisia tutka-asemia ja tarkkailuasemia. Ja jos on Yhdysvallat jollekin niemelle sijoittanut jotain, niin Neuvostoliitto halus sitten seuraavalle niemelle sijoittaa vastaavanlaisen. Ja se on jotenkin meiltä suomalaisilta jäänyt vähän ohi sen, mitä tapahtuu arktisella alueella tai mitä tapahtuu pohjoisella Jäämerellä, että me katotaan paljon Itämerelle ja siihen, mitä Itämerellä tapahtuu.

Eija-Liisa: Totta, totta.

Tiina: Kun sitten norjalaiset esimerkiks, niitten se painopiste, mitä he tarkkailee, niin se on siellä pohjoisessa. Ja norjalaiset ihan oikeasti, esimerkiks silloin kun Venäjä valtas Krimin, niin norjalaiset pelkäs sitä, että samalla tavalla tapahtuu Huippuvuorille, että siellä esimerkiks tapahtuu vaikka joku tekaistu onnettomuus jollekin venäläiselle sukellusveneelle vaikka, ja sitten näitä vihreitä miehiä alkaisi ilmaantua kuvioihin. Ja Venäjällä on jopa vaadittu, jotkut joillain äänillä sitä, että Huippuvuoret annettais Venäjälle. Nehän on Norjan hallinnossa tämmösellä erityisellä sopimuksella, mutta on haluttu myös toisenlaisia ratkaisuja.

Eija-Liisa: Joo, mun mielestä se oli tosi mielenkiintoista. Sä mainitsit tän Krimin jutunkin siinä ja, eihän tätä tule ollenkaan edes ajatelleeks, että tää ei ois Venäjälle varmaan ollenkaan yllättävää.

Tiina: Ei. Venäjällä on paljon tukikohtia pohjoisessa ja paljon sukellusveneitä siellä.

Eija-Liisa: Ja mites siinä sanottiin, siis se alue kuuluu Norjan valtiolle – mä en muista itse tätä nyt niin tarkkaan – mutta, että siellä on siis varmaan tää tutkimustyö, se on avointa kaikille. Mutta oliks siinä myös kaupankäynnistä jotakin?

Tiina: Joo, se on periaatteessa Norjan ja Norja hoitaa sen hallinnon. Mutta siitä on tämmönen erillinen Huippuvuorten sopimus aikoinaan solmittu, millä on taattu se, että siellä kaikki valtiot, jotka on tän sopimuksen allekirjoittanut, niin saa toimia ja saa tehdä kaivostoimintaa ja saa perustaa yrityksiä ja tän tyyppistä. Mutta siellä on paljon erityisjärjestelyjä eli siellä ei käsittääkseni voi muuttaa sinne ja päästä Norjan sosiaaliturvasta osalliseksi, että se on myös aika säädeltyä, että miten siellä voi olla. Tai just, että kun sinne ei haluta ihmisten kuolevan, niin sitten sairaat joutuvat lähtemään.

Eija-Liisa: Niin joo, niinhän tässäkin vietiin sitten ne ruumiit läpi sinne, joo.

Tiina: Paljon on kaikkea tällasta, mutta se oli tavallaan jännä paikka. Siellä oli tämmönen, mitä kirjassakin puhun, sysselman, ilmeisesti joku kuvernöörin kaltainen ylin hallintovirkamies siellä, jonka alaisuudessa oli kaikki poliisin tyyppiset asiat ja kaikki tämmönen infrastruktuurin vaaliminen. Ja me esimerkiks päästiin tänne Barentsburgiin, niin meillä merimatkalla sysselmanin miehet teki tämmösen meripelastusharjoituksen meidän alukselle. Sinne tuli helikopteri lentämään yläpuolelle. Sitten laskeuduttiin meidän veneeseen ja nostettiin ihmisiä helikopteriin ja laskettiin taas takaisin, että se oli tosi jännittävää.

Eija-Liisa: Oho, varmaan. Ja olihan siellä Suomen puolustusvoimien, tämähän oli tiedustelu-upseeri tämä Panu, joka oli venäjäntaitoinen myöskin. Olihan siellä, että oli suomalaisia kuitenkin siellä ajanhermolla.

Tiina: Niin, toivon, että nämä asiat suomalaisia kiinnostaa. Ja mä oon esimerkiks Maanpuolustuskorkeakoulun jotain opinnäytteitä luin tätä varten ja vähän katselin, että minkä tyyppisesti suomalaiset, mitä ne katsoo, kun ne katsoo pohjoiseen.

Eija-Liisa: Joo, ihan mielenkiintoista. No, haluaisitko sanoa tästä? Mä ajattelin, että en tästä juonesta enempää, etenkään tän tytön osalta paljasta. Mutta haluatko itse vielä lisätä jotain tästä Polaaripyörteestä? Ai niin, kerro vielä… siis Polaaripyörrehän tarkoittaa… se on tässä hyvä sanoa, että mikä on oikea? Tää on olemassa tällainen kuin polaaripyörre, ihan tietynlainen tämmönen tuuli? Kerro, mikä se on.

Tiina: Joo, se on semmonen tuulipyörre, joka muodostuu tällä lailla pyörivän planeetan napa-alueille. Se varmaan on siis ilmiö, joka on muillakin pyörivillä planeetoilla tai kuilla. Ja tässä Suomen osalta se tarkoittaa esimerkiks tää polaaripyörre, joka yleensä pohjoisnavan yllä pyörii, niin se tavallaan kerää sen kylmän ilman ja pitää sen siellä pohjoisnavan päällä. Mutta sitten kun ilmaston muutos on lämmittänyt ilmastoa ja tää ei pysy koossa enää tää polaaripyörre niin hyvin ja sitten se välillä saattaa hajota, jolloin tää kylmä ilmamassa pääsee virtaamaan esimerkiks meille tänne Suomeen. Usein tämmöset yllättävät, kovat pakkaset on just sitä, että polaaripyörre on siellä pohjoisnavan yllä hajonnut ja se kylmä ilma tuleekin meille asti. Ja Huippuvuorilla on ollut joitain tosi poikkeuksellisen lämpimiä talvia ja semmosia ihan, että suomalainenkin olisi viihtynyt siellä. Se ei oo mennyt niin kylmäksi, että meri ei jäädy samalla tavalla. Arktisen merijään määrähän on vähentynyt tosi paljon, ja se sitten vaikeuttaa, vaikka jääkarhujen elämää. Ehkä Polaaripyörteen juonesta sen verran, että siinähän on tavallaan hyvin paljon tapahtumia, jotka ehkä on aika erityyppisiä, että on tätä alkueläimen vapautumista sieltä tai ekskavaatin vapautumista sieltä maaperästä. Ja on tämmöstä geopoliittista näkökulmaa, ja siellä on jääkarhu oleellisessa roolissa ja kaikkea tällasta. Ja mä oon jotenkin ajatellut, että kaikki, mitä siinä tapahtuu, niin kaikki oikeastaan johtuu siitä, että ilmasto lämpenee. Ne on tavallaan hyvin erityyppisiä tapahtumia, mutta kaikessa on oikeastaan takana se, että meillä on ilmastonmuutos ja se ilmasto lämpenee ja sen takia maailma muuttuu. Ja sitten ehkä semmonen ajatus, mikä silloin oli, kun mä lähdin kirjoittamaan, niin oli joku semmonen jako, että luonto sulaa, mutta ihminen jäätyy. Eli kun tässä on nimenomaan tää yritys Polargryo, joka jäädyttää ihmisiä, jotta he voisivat sitten herätä eloon joskus ja he voisivat voittaa, vaikka sairautensa. Niin joku semmonen, vähän surullinen tai jotenkin semmonen makaaberi ajatus, että ihminen niin rakastaa itseään, että vaikka luonto ympärillä tuhoutuu, niin sitten ihminen voi pitää itseään niin tärkeänä, että hänen pitää kuitenkin jatkaa elämäänsä ja säilyä ikuisestikin.

Eija-Liisa: Ja hänen pitää säilyä vielä nuorena jopa. Se oli hämmästyttävää, että nää ihmiset, jotka siellä oli, niin nehän oli nuoria ihmisiä.

Tiina: Niin, ne oli tämmösiä koekaniineja, mitä siinä oli.

Eija-Liisa: Joo. Kyllä, että sillä tavalla tää oli hyvin… Mulle ainakin tää antoi jotenkin tämmösen ihan yleissivistykseen, sillä tavalla se oli hyvinkin mielenkiintoinen.

Tiina: No, se on kiva kuulla. Ja mä itsekin joudun tutustumaan aiheisiin, ettei ne aiheetkaan oo sellasia, että mä ne olisin valmiiksi mitenkään hallinnut. Se on kauheen tyydyttävää, kun saa uppoutua asioihin.

Eija-Liisa: Niin, niihin tekee sellasia löytöretkiä, kun keksii itselleen sellasen vieraan itsensä ulkopuolelta olevan aihepiirin. Kyllä. Näissä kahdessa kirjassa – en voi olla muistamatta, kun me kehuttiin sun tätä kaunista kielenkäyttöä ja selkeää ja tällasta yksinkertais kielenkäyttöä. Niin tää Polaaripyörrehän on myös siitä ihan loistava esimerkki.

Tiina: No, se on tosi kiva kuulla. Ja siitä kiitän myös kustannustoimittajaani, että hän kyllä puuttuu, jos siellä on ihmeellisiä lauserakenteita tai…

Eija-Liisa: Joo, ja sun sanasto soljuu jotenkin niin sellasen letkeen oloisesti, että siinä ei ajattele koskaan, että no mitä… vähän hassu toikin sana tossa on. Mutta kuitenkin, että se menee todella jotenkin luontevasti.

Tiina: No, mä jotenkin ajattelen, että se on kirjakielen tehtävä olla mahdollisimman huomaamatonta, että siihen on hyvä tavallaan kiinnittää huomiota. Vaikka kirjoitetaan sanoina, niin niitten sanojen tehtävä on muuttua jotenkin näkymättömiksi, ettei ne oo enää sellasia, että niihin pysähtyis tai niitä erittelis sellaisinaan…

Eija-Liisa: Niin, niin. Tähän mä, kuule, yhdistäisin sen… se oli mun mielestä kauheen mielenkiintoista, kun sä olit Ylen ykkösen useissa uutislähetyksissä, olit nyt just Mikael Agricolan päivänä, puhuit suomen kielen tästä nykytilasta tavallaan ja Teemu Keskisarja oli toisena siinä.

Tiina: Joo, kyllä mä tämmösen haastattelun oon antanut, mutta mä en oo itse nähnyt sitä.

Eija-Liisa: Etkö? Oijoijoi, se oli turhan lyhyt vaan. Kuinka sä ajattelet, sä voit tässäkin nyt sanoo kaikille, että kuinka sä ajattelet tästä nykytilasta, kun tää on menossa tämmöseen, että käytetään englantia, joka sitten väännetään suomeksi käyttämällä suomalaisia päätteitä? Ja sitten jos ajattelet nuorison käyttämää kieltä, niin tästä voisit nyt tässä jotakin sanoa.

Tiina: No, en mä sillain oo huolissani. Mun mielestä se on jotenkin elävän kielen ja elävän kulttuurin merkkiä, että siihen otetaan jatkuvasti vaikutteita muualta. Jos on eristäytyneet kielet ja kulttuurit, niin nehän ei oikeastaan pärjää, vaan pitää myös olla sellanen elävä, joka koko ajan ottaa itteensä vaikutteita ja muokkaa ne siihen omaan sopivaks.

Eija-Liisa: Niin kuin on ennenkin tapahtunut.

Tiina: Nii-in. Niin on aina ennenkin tapahtunut. Ja se, että jotenkin eristäydyttäis ja kieltäydyttäis kuuntelemasta edes muita kieliä, niin eihän se oo vaihtoehto. Mutta siis tutkijathan joutuu käyttämään englantia tosi paljon, se on työväline se englanti. Sen takia monet uudet asiat, jotka tulee meille tieteen kautta, tieteen tulosten kautta, niin ne tulee väkisinkin ensin englanniks. Mutta sitten kaipaisin kyllä tutkijoilta semmosta aktiivisempaa kirjoittamista suomeksi tai ruotsiks tai muilla Suomen kielillä. Koska sitten ajattelen myös niin, että kieli on elävä myös silloin, kun sillä pystyy puhumaan kaiken maailman ilmiöistä. Se, että olis hirveesti uutta tapahtunut maailmassa, ettei meillä olis sanoja sille tai me ei oltais totuttu puhumaan siitä, niin se ois just se tavallaan, mitä mä varmaan siinä haastattelussakin puhuin.

Eija-Liisa: Kyllä puhuit, joo.

Tiina: Siis monia puolia, mutta en mä siis jotenkin semmosta nuorison kielenkäytöstä, että mun mielestä nuoriso on myös aina semmosta kielellä leikittelevää ja jotenkin tahallaan käytäntöjä pilkkaavaa, meitä vanhoja ihmisiä pilkkaavaa. Tänään just nuorempi teini-ikäinen poikani pilkkasi minua jostain, että miksi te kaikki vanhat ihmiset teette noin. Niin näinhän se menee tää sukupolvien rooli, että niin me on tehty ja niin tekee noi seuraavat ja niin tehdään taas heille.

Eija-Liisa: Niin, niin. Niin se tulee menemään, ei se sen kummempaa oikeastaan ole. Mutta kuitenkin sä olet itse pyrkinyt just tekemään tätä, että olet pyrkinyt kirjoittamaan muun muassa erilaisia tieteen aloihin liittyviä tämmösiä tapahtumia tai kannanottojasi tai jotakin näin, niin olet pyrkinyt kirjoittamaan ihan tavalliselle kansalle, esim. näissä kolumneissa, vaikkapa Suomen Kuvalehden tai muissa tämmösissä kirjoituksissasi. Niin kuinka paljon sulla on nykyään aikaa näitä, kuinka paljon kirjoitat edelleen tällasia erillisiä artikkeleita tai kolumneja?

Tiina: Kolumneja kirjoitan aika vakituisesti, siihen on vakiovuorot. Tällä hetkellä kerran kuussa Suomen Kuvalehteen ja kerran kuussa Turun Sanomiin. Lisäks kirjoitan jonkin verran blogitekstejäSuomen Kuvalehteen, jotka on semmosia vähän vapaamuotoisempia ja verkossa julkaistaan. Satunnaisesti kirjoitan jotain tämmösiä artikkeleja, nyt on esim. yks artikkeli tulossa. Tietokirjallisuutta yritän kirjoittaa nyt enemmän, mähän oon muutaman tietokirjan kirjoittanut. Se on semmonen iso rakkaus myös tän kaunokirjallisuuden ohella. Mutta aikaa siihen on ollut jotenkin liian vähän, ja mulla on ollut monta vuotta hautumassa tämmösiä ideoita, kirjaideoita, jotka on ollut mulle kauheen tärkeitä ja innostavia ja sitten se on ollut kauheen turhauttavaa, kun niitä ei oo ehtinyt kirjoittaa. Mutta nyt on hyvässä vauhdissa yks tietokirja ja sen pitäis ens vuonna ilmestyä, ja pari muuta semmosessa hahmotteluvaiheessa, että nekin varmaan saan nopeasti käyntiin sitten, kun vähän aikaa tulee. Ajattelen, että tietokirjojen kirjoittaminen on myös tätä samaa työtä kuin tieteen yleistajuistamista. Ja siinä tietysti, kun on vielä enemmän tilaa kuin vaikka kolumnissa, niin voi rauhassa jaaritella ja sukeltaa niissäkin siihen aiheeseen. Joo, oon näissä kaunokirjallisuuksissakin sukeltanut.

Eija-Liisa: Aivan. No, nyt sitten aiomme edetä näissä vähän sun entisiin. Ajattelin jakaa vähän tätä sillä tavalla, että en nyt tän jälkeen ala suinkaan puhua kaikista sun kirjoittamistasi kirjoista, koska en oo niitä lukenutkaan. Mutta otan seuraavaksi käsittelyn alle sen trilogian, jossa on se Yö ei saa tulla ja sitten Korppinaiset ja sitten Veri, joka suonissasi virtaa. Ja sen jälkeen puhun jotakin Hukkajoesta.

Tiina: Toivottavasti muistan noin vanhoja aikoja.

Eija-Liisa: No, ei se niin nuukaa ole. Ja sitten lopuksi menemme koiriin, koirasihmiselle ja siitä sulla varmaan on tulossa tätä tieteispuolen tekstiä, eikö niin?

Tiina: Joo, koira-aiheesta oon tekemässä myös tietokirja.

Eija-Liisa: Ne kuitenkin siellä pohtii, että minkähän näköinen ihminen tää Raevaara on? Niin kuvailepa heille, voisitko kuvailla itseäsi jotenkin heille?

Tiina: No, enhän mä voi tietää, miltä mä näytän. Tämmönen… mun mielestä mä näytän keravalaiselta 19-vuotiaalta, mutta oikeesti mä oon 42-vuotias keravalainen ikiteini. Tämmöset tummat hiukset, pitkä mekko ja tämmönen aika pitkä ja tämmönen…

Eija-Liisa: Joo-o, onks sulla silmälaseja?

Tiina: Ei.

Eija-Liisa: Ei oo. Käytätkö paljon koruja?

Tiina: En.

Eija-Liisa: Et niitäkään.

Tiina: Mulla on tämmönen urheilukello, joka kertoo mun stressiasteen.

Eija-Liisa: Sehän on tärkeä, hyvä esine. Niin, kerros muuten… sähän ainakin tämmöstä aika rankkaa kuntoilulajia harrastat.

Tiina: No, joo. Mä oon hurahtanut tämmöseen crossfitiin, että sitä käyn monta kertaa viikossa treenaamassa ja sählyä pelaan. Sähly on mun semmonen ikiaikainen harrastus, jonka aloitin teini-ikäisenä ja joitain aina pieniä taukoja lukuun ottamatta oon sitä kyllä pelannut oikeestaan koko elämäni, sählyä myös. Ja sitten koiran kanssa metsässä vaeltelua hiljakseen.

Eija-Liisa: Kerro crossfitistä jotain. Ei kaikki tiedä tuolla Savukoskella ja pitkin Suomea.

Tiina: No, jos mä saan käyttää rumaa sanaa tässä lähetyksessä, niin mä aina kuvailen sen, että se on semmonen kuntopiiri helvetistä. Tavallaan punnerretaan ja nostellaan painoja tai vaikka juostaan tai tehdään vatsalihasliikkeitä tai vedetään leukoja, aika tämmösiä perinteisiä liikkeitä, mutta niitä saatetaan tehdä kauheen iso määrä.

Eija-Liisa: Niin, että ollaan ihan rättejä sen päälle.

Tiina: Niin. Meillä oli pari viikkoa sitten semmonen harjoitus, jossa ensin juostiin 1 600 metriä, sitten tehtiin sata leukaa, sitten 200 punnerrusta, sitten 300 kyykkyä ja sitten juostiin vielä 1 600 metriä.

Eija-Liisa: No, pystyit sä menemään vai mihkäs sun jäi se suoritus vai pystyit sä menemään nää läpi muka?

Tiina: Se meni loppuun asti, mutta leukoja mä vedän vasta niin vähän, että mulla oli semmonen kuminauha-avustus siinä, että saa nää sata leukaa vedettyä. Se on siinä sellanen ajatus, mistä mä itte tykkään, että jos ihminen pystyy punnertaan yhden kerran, niin kyllähän se pystyy toisenkin kerran punnertamaan ja sitten vielä kolmannen ja neljännen ja viidennen ja niin eteenpäin. Mutta se on ollut mulle… Se on tavallaan vähän älytön harrastus. Mutta mä kärsin uupumuksesta muutama vuosi sitten ja mä siinä sen jälkeen tai sen toipumisen aikana aloin harrastaa, ja siinä on joku semmonen mulle sopiva. Silloin kun mä uuvuin, musta tuli kauheen ahdistunut ja se mun ahdistus on kauheen semmosta fyysistä laatua, että tavallaan syke on koko ajan korkeella ja on semmonen puristus rintakehässä ja kaikki ruumiilliset tunnot, mitä nyt ahdistukseen liittyy. Niin musta tuntuu, että tommonen rankka urheilu, niin se jotenkin auttaa kehoa käsittelemään sitä semmosta fyysistä ahdistusta. Sekin on tavallaan ahdistavaa se liikkuminen, kun tehdään niin hirveä määrä vaikka niitä punnerruksia. Mutta tuntuu, että keho oppii siinä sen, että tää tuntuu pahalta hetken ja sitten tää loppuu ja voi rentoutua. Joku sellanen, että keho oppi tavallaan sen, että sitä semmosta pahaa oloa ja semmosta jännitystä, niin sitä voi tavallaan käyttää vähän hyödyks ja sitten se loppuu sen jälkeen, sitten on hyvä olo. Semmonen joku epämukavuusalueelle astuminen tuntui tärkeältä. Ja kun mä oon vähän tämmönen perfektionisti, niin siitä piti väkisin luopua ton harjoituksen – varsinkin alussa – koska mä olin todella huono, että oli todella huono kunto ja olin heikko ja en teknisesti osannut kaikkea, niin se on, että aika nopeasti joutuu ylpeytensä nielemään ja vaan elämään sen kanssa, että mä olin nyt tänäänkin hitain ja huonoin ja heikoin. Ja oppii myös sen, että on täysin järjetöntä verrata itseänsä muihin, kun on niin eri taustoja. Jotkut on harrastanut kauan ja jotkut on kestäviä juoksijoita, jotkut taas on älyttömän vahvoja ja jotkut on jotain muuta, että tavallaan jokainen sillä vahvuudellaan pärjää.

Eija-Liisa: Ja siinä on miehiä ja naisia molempia mukana?

Tiina: Siinä on miehiä ja naisia molempia, ja se on semmosta hyvin rentoa meininkiä. Mä en oo myöskään koskaan ollut sellanen, että osaisin kauniisti rytmissä liikehtiä musiikin tahdissa. Toi ei oo sellasta, mutta on kuitenkin tavallaan se ryhmäliikunnan semmonen sosiaalinen puoli, että se on ollut tosi kivaa. Ja se oli jotenkin niin älytöntä, että tuntui, että se sopii mun tekemiseen. Ja joku sellainen, että harvoin sitä aikuisena oppii enää uusia asioita fyysisesti, kun taas lapsena ja nuorena oppi tosi paljon. Niin musta on hirveän hauskaa se, että opettelee uusia taitoja ja ne saattaa olla tosi älyttömiä, kuten ehkä joku käsiseisontapunnerrus. Noustaan käsiseisontaan seinää vasten ja yritetään siinä punnertaa alaspäin. Se on tavallaan turha liike, mutta on kauheen hienoa opetella tavallaan…

Eija-Liisa: Niin, ja sitten kun on siellä seinällä.

Tiina: On, ja just yllättää ittensä ja mennä pelkoja kohti ja jotain tällasta, niin se on ollut mulle tosi sopivaa.

Eija-Liisa: Vai niin. Joo, joo. Varsin mielenkiintoista. Mä luulen, että tää crossfit on nyt vähän tullut, että se on semmosta trendikästä myöskin.

Tiina: Voi olla. Se on Yhdysvalloissa tosi suosittua ja siellä on hirveen paljon tämmösiä saleja tai niitä nimitetään, boxeja. Niitä on tosi paljon, että Suomeen varmaan tai toki sieltä tullut ehkä vajaa kymmenen vuotta sitten, mutta ei nyt varmaan täällä koskaan niin suosituks nouse kuin siellä.

Eija-Liisa: Vai niin. No, mutta mennääs näihin kirjoihin taas, niin on vähän helpompaa. Jos aatellaan tätä trilogiaa, jonka mä tähän nyt sitten otin, niin näille kaikille kolmelle kirjalle on yhteistä päähenkilö, joka on Johannes Heinonen. Hän on kellosepänliikkeessä töissä. Ja se, joka sen omistaa ja on se varsinainen kelloseppä ja kellojen myyjä, on semmonen Teodor. Ja sitten toinen henkilö, joka esiintyy kaikissa kirjoissa, on Johanneksen rakastettu, Aalo, on hänen nimensä. Aalo ja Johannes ovat koulukavereita, myöskin lapsuuden naapureita ja Aalolla on kaksosveli, Antti. Nyt kysyn heti kärkeen, että mistä tämän Aalon, näin kummallisen nimen valitsit? Onks tällä jotain tekemistä tän virolaisen Aino Callaksen aukikirjoittaman Suden morsiantarinan siinäkin tämä sudenmorsian, hänhän oli myös Aalo, ja tää on niin outo nimi?

Tiina: Aalo-nimi liittyy tai se oli monella tapaa jotenkin tärkeä. Tää mun kirjasarja on jotenkin punottu täyteen kaikenlaisia kirjallisia viittauksia, että mä oon varmaan puolet niistä jo ite unohtanut. Mulla oli se ajatus, että jokainen näistä kolmesta kirjasta liittyy tai tavallaan ammentaa jostain kauhukirjallisuuden vanhasta klassikosta. Tää Yö ei saa tulla, joka on ensimmäinen, ammentaa saksalaisen E.T.A. Hoffmanin Nukkumatti tai Nukuttaja-novellista. Korppinaiset ammentaa Edgar Allan Poeta, kuten nimestä arvaa ja sitten Veri, joka suonissasi virtaa, ammentaa Bram Stokerin Draculasta. Ja Aalo-nimi tavallaan tulee sitten kauhun klassikosta eli nimenomaan Aino Callaan Sudenmorsian-kirjasta. Siinä oli tavallaan myös se ajatus, että Aalohan on näissä kirjoissa läsnä joka tarinassa, mutta fyysisestihän se on todella vähän läsnä näissä kirjoissa.

Eija-Liisa: Niin, ei oikeastaan ollenkaan.

Tiina: Niin, sitä etsitään ja kaivataan koko ajan, ja se on sitten tavallaan semmonen motiivi muille ihmisille toimia. Ja se on mun mielestä vähän sitä, mitä Aalo on Callaan kirjassa, että Aalo on se, mitä etsitään ja tavoitellaan ja metsästetään ja tällä tavalla. Sitten siinä oli myös ajatus, että se on vähän semmonen muodonmuuttaja, Aalohan on muodonmuuttaja Aino Callaan kirjassa. Ja näissä mun kirjoissa ei oo mitään näin dramaattista mutta Aalohan sairastuu siellä…

Eija-Liisa: Hänhän sairastui siellä Amerikassa ollessaan tai siellä oli jo sairas.

Tiina: Joo, ja sitten viimeisessä kirjassa hän pyrkii etsimään parannuskeinoa tämmösestä hyvin radikaalista paikasta, joka myös tarkoittaisi muodonmuutosta, ja se liittää tän Aalon myös semmoseen fyysiseen muuttumiseen. Ei mitään ihmissuteen verrattavaa, mutta kuitenkin, että siinä oli monta tällasta syytä, miksi Aalo on Aalo.

Eija-Liisa: Kyllä, kyllä. Vai niin. No, kuitenkin jos ajatellaan ihan tätä ensimmäistä Yö ei saa tulla, niin Johanneshan oli sellanen, että hän kärsi, hänellä oli univaikeuksia. Ja sitten tässä oli se Otto Sandvall, niin hänellähän oli tällanen yritys, jossa valmistettiin kaikenlaisia proteeseja, myöskin näitä silmiä. Ja sitten tää Nukkumatti-tarina, mulle tää saksalainen tarina oli aivan outo, että Nukkumatti tulee ja kaivaa ihmisiltä silmät päästä ja, kuinka se hiekkakin siihen nyt sitten liittyi. Tai kerro sinä, kuinka se kulki? Se oli aika hurjaa sitten, kun ne lapset loppujen lopuks siellä kuun takana söi ne silmät.

Tiina: Joo, se on tosiaan E.T.A. Hoffmanin tämmönen pitkä novelli tai ehkä jopa pienoisromaanin mittainen tarina.

Eija-Liisa: Mun täytyy se oikein hakea ja lukea. Musta se oli niin hurja.

Tiina: Joo, siinä on todella upea suomennos teoksella, joka on koonnut E.T.A. Hoffmanin kertomukset tämmöseks suomennoskokoelmaks. Siinä on tavallaan taustalla tarina just tästä Nukkumatista, joka on tämmönen hirviö, joka kulkee öisin kaupungilla. Ja jos on ihminen, joka ei nuku, niin hän rautaisilla kynsillään repii silmät ihmisen päästä tämmöseen pieneen pussiin ja sitten se lentää kuun toiselle puolelle, jossa se syöttää sitten lapsille nämä silmät. Mutta se varsinainen novelli kertoo tämmösestä nuoresta opiskelijapojasta, joka rakastuu professorinsa tämmöseen Olimpia-tyttäreen. Mutta Olimpia onkin oikeesti tämmönen keinotekoinen ihminen tai tämmönen automaatti. Kaikki muut näkee, että hän on nukke, joka liikkuu. Mutta tää päähenkilö ei sitä näe, vaan rakastuu täysin. Ja sitten hänen elämässään on myös tämmönen kammottava tapahtuma. Hänen isänsä kuoli joskus, kun tää nuori mies oli lapsi ja kuoli tämmösen – nyt mä oon jo unohtanut nimen – mutta kuoli just tämmösessä mahdollisesti alkemistisessa kokeilussa, jossa joku hämäräperäinen tiedemies hiipi heille aina öisin tekemään isän kanssa näitä kokeita. Ja sitten tää nuori mies yhdistää mielessä, että tää olikin ehkä se nukuttaja, joka heille hiipi aina öisin. Hänellä rupeaa jotenkin nää muistot sotkeentumaan tähän tarinaan tästä nukuttajasta. Se ei oo sillä tavalla novelli, koska siinä on niin monimutkainen juoni. Se on just enemmän ehkä romaanin mittainen, siinä on hirveesti elementtejä. Monissa vanhoissa kauhuklassikoissa kiehtoo se, että ne usein kertoo tosi paljon sen ajan tieteestä. Jotenkin se, että miten tiede ja tekniikka on kehittynyt, niin se on herättänyt ihmisissä yhteiskunnissa pelkoa, ja sitten ne pelot on muuttuneet tavallaan näiksi kauhukirjoiksi. Siinä Hoffmanin teoksessa puhutaan just paljon tavallaan optiikan kehityksestä, kaukoputkien ja mikroskooppien ja tavallaan se silmä-teema liittyy siihen näkemiseen ja keinotekoiseen näkemiseen. Ja sitten just tää keinotekoinen ihminen, tää Olimpia, niin on jotenkin todella kiehtova hahmo. Tää tarina on kuitenkin 1700-luvun puolella kirjoitettu, että myös semmonen tulevaisuuteen kurkottava.

Eija-Liisa: Oliks niitä nukkeominaisuuksia vähän tällä Otto Sandvallin vaimolla, Ellenillä, joka oli kuin nukke?

Tiina: Joo, oli. Kun mä näitä kirjoja kirjoitin, niin mä halusin tavallaan ammentaa. Mulla ei ollut mitään semmosta ajatusta, että otan vaikka tän Hoffmanin Nukuttaja-tarinan, että sen jotenkin vaan siirtäisin nykyaikaan. Ei ollut mitään sellasta ajatusta vaan, että mä ammennan just semmosia itseäni kiehtovia elementtejä just niin paljon kuin mä haluan ja jotenkin käsittelen niitä ehkä nykyajassa. Mutta en välttämättä niin, miten alkuteoksessa on käsitelty, vaan ihan kuten itse haluan. Mua kiehtoi tää tämmönen keinotekoinen ihminen-ajatus, ja sitten just tää silmät ja näkeminen keinotekoinen näkeminen ja kaikki tämmönen. Ja tietysti tää Nukuttajan hahmo, että sehän on semmonen hirviö, mitä ei saa tulla, sitä pelätään kirjassa vahvasti.

Eija-Liisa: Kyllä, joo-o. Vai niin, joo-o. Nyt mä en muistanut kuunnella sitä uudestaan, kun mä laitoin kirjanmerkin vielä siihen yhteen kohtaan, missä on juuri tästä, kuinka ne silmät oli tärkeet sillä tavalla, että niillä nähtiin totuus. Ja mun piti kysyäkin siitä sulta, mutta nyt mä en muistanut sitä uudestaan hakea, sitä ei voi sillä tavalla tarkasti kysyä. Mutta siinä on justiin tästä, että ne silmät tarvittiin ja niillä näkeminen tarvittiin, että voitaisiin tietää, mikä on totta.

Tiina: Silmä-teema on semmonen… Mä en itsekään muista enää sanatarkasti, että missä kohdassa kirjaa on kirjoittanut. Mutta silmä-teema on ylipäätään ollut mulle hirveen tärkeä. Mulla on semmonen novelli kuin Sudenkorento, jossa käsitellään näkemistä tosi paljon ja just semmosta metaforista näkemistä, että se on tietoa kaikesta ajasta ja kaikesta tapahtuneesta tämmösessä totuudessa.

Eija-Liisa: Ahaa. No, sitä mä en oo nyt sattunut lukemaan kuitenkaan vielä Täytyypäs pistää mieleen. Niin, no se tulee seuraavassa kirjassa paremminkin sitten esille, että tässäkin oli sitten… Jaa, no sanon tästä Nukkumatti-asiasta vielä, että mua alkoi kiinnostaa myös nää eri kielten Nukkumatti-sanat, että kun meilläkin se on vaan tämmönen leppeä, lempeä tää Nukkumatti ja sitten se Sandman on näitten eurooppalaisten yleisin eri kielten, hiekkamies. Mutta Ranskassa on hauska, siellä on tämmönen kuin marchand de sable elikkä hiekan myyjä, hiekkakauppias.

Tiina: Joo, okei. Tässä Hoffmanin Nukuttaja-tarinassakin, niin tää hirviö just heittää hiekkaa silmiin, jotta ne silmät sitten irtoaisivat paremmin. Se on jotenkin aika kammottavaa.

Eija-Liisa: Nykyään nuoret äidit sanoo lapsilleen, että nyt täytyy mennä nukkumaan, nyt on unihiekkaa jo silmissä.

Tiina: Eivät tosiaan tiedä, mitä sanovat.

Eija-Liisa: Eiks oo kauheeta? Joo, juu. Ja sitten Italiassa oli tällainen kuin omino del sonno elikkä uniukko, unimies, että nää on näin erilaisia, riippuen, kuinka sitä on nyt sitten ajateltu. Joo, no sitten mennään siihen Korppinaiset, joka tuli seuraavaks. Minusta se oli ihan kauhea, kun nää linnut lensi siellä talon sisällä. Siinä on siis tämmönen tarina, jossa tämä Johannes Heinonen, niin hän lähtee… hänen vanhemmillaan, tai se on hänen isovanhempiensa talo. Kaunis vanha talo, suuri talo, kesäpaikkana käytetty maalla, ja hän lähtee sinne. Siellä hänen isänsä, isovanhempansa ovat kuolleet, äiti on muuttanut Espanjaan ja hän lähtee sinne. Siellä hän tapaa, siellä on Jaakko – Johannekselle tuntematon mies – on siellä kuitenkin, elelee yhdessä huoneessa ja tää Jaakko on semmonen lintumies ja kuljeksii luonnossa muutenkin. Siinä ympäristössä elelee valtava määrä naakkoja, ja ne sitten myöskin ovat sen talon ullakolla. Ja sitten siellä on myös korppeja. No, sitten tämä Johannes alkaa elellä siellä, mutta koko ajan hän kaipaa sitä Aaloansa. Ja sitten hän saa kirjeen Aalolta, jossa Aalo pyytää häntä tulemaan hakemaan itsensä kotiin. Ja sitten Johannes käy siellä Yhdysvalloissa ja hakee Aalon kotiin, mutta järkyttävää on se, että Aalo on sairastunut tällaseen tautiin, jolla oli joku sukunimi – ainakin siinä taudin nimessä oli, muistatko, mikä se oli? Mä en muista sitä.

Tiina: Se on Ehlers-Danlos, joka on tämmönen sidekudosrappeumasairaus.

Eija-Liisa: Niin, eli taas semmonen, joka menee kaikkiin näihin sidekudoksiin, eikö niin ja rappeuttaa sitten vähitellen.

Tiina: Joo, hajottaa sidekudosta, sitä on käsittääkseni aika monta eri muotoa tätä tautia. Joillain se on hyvin lievänä eikä vaikuta esimerkiks elinajan odotteeseen, mutta joillain se on sitten paljon ankarampi.

Eija-Liisa: Ja Aalo on pyörätuolissa, ja sitten hän tulee Suomeen ja hänen tilansa heikkenee jatkuvasti. Ja kun hän tulee Suomeen, niin silloin tämä Jaakko on kaikonnut siitä talosta. Ei tiedetä, mihin hän on mennyt. Ja sitten Johanneksen äitikin tulee Espanjasta käymään, tulee Suomeen ja niin edelleen. Ja vähitellen tarvitaan Aalolle hoitaja ja sinne tulee sama ihminen, joka on hoitanut Johanneksen isovanhempia. Ja hän sitten ryhtyy hoitamaan tätä Aaloa ja jotenkin se koko elämä siinä talossa on hyvin, hyvin vaikeeta, ja sitten ne linnut siellä uhkaa jotenkin koko ajan. Ne korpitkin saattaa tulla sisälle taloon, ja sitten näitä naakkoja on siellä ympäristössä hirveät määrät. Tää oli musta jotenkin ihan kauhean piinaavaa ja inhottavaa, musta se oli ihan kauheeta. Hyi!

Tiina: Mä itse rakastan kaikkia lintuja, siis nimenomaan varislintuja. Ne on hirveen älykkäitä.

Eija-Liisa: Musta ne on haaskalintuja.

Tiina: No, eihän ne ole haaskalintuja kyllä. Nehän syövät kaikenlaista, pelloilla lähinnä syö. Mä tykkään hirveesti katsoa lintuja. Ja tässä kirjassakin on semmonen kohtaus, missä naakat laskeutuu yöpuulle, niin se on hyvin todellinen kohtaus. Mä joskus vein aina tiettyinä aikoina lasta jalkapallotreeneihin ja sitten sillä aikaa, kun treenit kesti, niin minä kävelin tuolla Sipoon Nikkilän kylässä tai taajamassa. Ja se oli jotenkin semmosta aikaa, että naakat oli aina laskeutumassa yöpuulle. Se oli niin mahtava näytelmä, sitä oli tosi vaikuttavaa katsoa siellä, kun on hirvee määrä naakkoja. Ne alkoi ensin kerääntyä yhteen. Semmosia pieniä parvia lensi sieltä täältä, ja sitten niitä oli lopussa valtava naakkamassa, jotka piti semmosta tietynlaista ääntä. Se oli joku semmonen tietty ääni, mitä ne piti, kun ne oli semmosessa parveiluvaiheessa. Sitten se jotenkin aaltoili siellä taivaalla ja teki vähän kuin kuvioita sinne taivaalle. Sitten kun ne oli sitä tehnyt aika pitkään, niin sitten ne ilmeisesti tulivat sen yöpuunsa yläpuolelle ja sitten ne rupes pitään ihan erilaista ääntä. Ja sitten se valtava naakkaparvi alkais jotenkin repeillä siitä alareunastaan. Siitä valui vähän kuin niitä naakkoja sinne puuhun, kunnes ne kaikki oli siinä puussa ja sitten ne taas vaihtoi sitä ääntä johonkin toisenlaiseen ääneen. Se oli musta niin mahtava näytelmä. Jotenkin se oli, semmosia tunteita tuli, ettei sitä oikein edes tiedä, mistä ne johtui. Tuli semmonen valtava kaipuu jonnekin. Musta se oli hirveen hassu tunne, koska mihin mä nyt voisin kaivata naakkojen kautta. Ehkä se oli joku sellanen tunne, että ne tekee jotain, mitä mä en voi ymmärtää ja mitä mä en voi koskaan ymmärtää. Se on joku sellanen niitten lintuparven juttu, mistä me ihmiset jäädään täysin osattomiksi, mutta niille se on semmonen elämää määrittävä asia. Se oli hyvin tietynlaista asiaa, mitä ne siinä teki ja sitä oli mahtava katsella.

Eija-Liisa: Niin, siinä tulee varmaan sellanen tuntu, että se on kuin jotain rituaalia?

Tiina: Joo, vähän semmonen, että se on nimenomaan jotain rituaalia. Se jättää mut täysin ulkopuolelle, enkä mä koskaan voikaan sitä ymmärtää. Ja ylipäätään mun yhdellä kaverilla, kun oltiin lapsia, niin hänellä oli vähän aikaa tämmönen harakka, joka oli siis pudonnut pesästä. Sitä sitten kasvatettiin, syötettiin. Se oli ihanan kesy, mäkin sitä hoidin paljon ja saatoin Keravan keskustassa kulkea harakka olkapäillä. Tosi kesy ja ihana, varikset on jotenkin älykkäitä ja kauheen leikkisiä ja semmosia…

Eija-Liisa: Niin joo, korpeistakin sanotaan, että ne on tosi leikkisiä.

Tiina: Ne on tosi älykkäitä, niitä tosin näkee aika vähän. Mutta koko ajan enemmän oikeastaan näkee.

Eija-Liisa: Mä voisin kyllä korpeista kiinnostua ennemmin kuin naakoista. Mä aina sijoitan naakat jotenkin hautausmaahan.

Tiina: No, kyllähän ne viihtyy kirkoissa. Meilläkin kun on Nikkilässä, Sipoossa kaks kivikirkkoa, että niissä molemmissa kyllä näkee. Jotenkin ne kuuluu siihen ympäristöön, ne tekee siitä entistä vaikuttavamman. Mutta sitten toisaalta mä halusin kirjoittaa kirjan, missä linnut on myös pelottavia. Mä en itse ollenkaan pelkää lintuja, mutta tiedän, että monet ihmiset pelkää ja monella ihmisellä on jopa tämmönen varsinainen lintukammo. Mä halusin siihen myös eläytyä, jotenkin ymmärtää sen, että mikä linnussa voi olla pelottavaa.

Eija-Liisa: Joo, kyllä mun kohdalla ainakin on onnistunut.

Tiina: Kiva kuulla.

Eija-Liisa: En mä niitä korppeja, mutta nää naakat oli musta jotenkin…

Tiina: Mutta sanoit ton haaskalintuasian, niin sehän on myös niin, että mustiin lintuihin on aina liitetty uskomuksista kuolema. Se on joku semmonen symbolinen, mutta myös ihan oikeaan elämään, että kyllähän korpit esimerkiks syö haaskoja, ja se tavallaan toki liittyy kuolemaan. Mä sitä kirjaa suunnitellessani törmäsin semmoseen tutkimukseen, joka oli tehty variksilla. Siinä oli variksia ensin vapaana, ne ei ollut mitään koe-eläimiä, vaan ihan vapaana elävä varisparvi. Niin ensin niille oli näyttäytynyt ihminen, jolla oli kädessä kuollut varis. Eli ne varikset yhdisti, että tuo ihminen liittyy variksen kuolemaan. Ja ne oppi sen, ne väisti sitä ihmistä. Jos ne oli vaikka syömässä jossain pellolla, niin kun se tietty ihminen tuli lähelle, niin ne lähti karkuun. Ja muut ihmiset saattoi tulla edelleen niin, että ne ei lähtenyt karkuun. Ja sitten tätä tutkittiin jopa semmosilla naamareilla, että sama ihminen vaihtoi ikään kuin kasvoja. Ja ne oppi yhdistämään tai ne oli yhdistänyt tietyt kasvot aina siihen kuolemaan. Ja ne pystyi tän tiedon välittämään semmosille variksille, jotka ei ollut edes itse olleet paikalla, kun tää kuollut varis oli näkynyt. Ne tavallaan laumana siirsi tän tiedon myös muille. Ja joku semmonen ajatus, että varislinnut muistaa, kuka liittyy kuolemaan, niin musta oli jotenkin hirveen hieno ajatus.

Eija-Liisa: No, aika erikoinen.

Tiina: Ja siitä tuli semmonen ton kirjan kattava ajatus, että siinähän Johannes oikeastaan päätyy tutkimaan sitä, miten hänen isänsä kuoli vuosia, vuosia sitten. Ja siinä nää naakat, että korpit on sitten lopulta se… niitä, jotka tavallaan paljastaa sen totuuden, koska varislinnut eivät unohda kuolemaa ja sitä, kuka ihminen siihen liittyi.

Eija-Liisa: Siitä naamarista sitten, niin ne edelleen tiesivät, kuka on se oikea?

Tiina: Joo. No, siinä oli aina se, että se kuollut varis jonkun tietyn naaman kanssa esiintyi, niin sitten nimenomaan siihen naamariin liittyi tää pelko. Sama ihminen saattoi toisilla kasvoilla mennä, niin sitten se ei ollutkaan enää pelottavaa.

Eija-Liisa: Joojoo, joo. Tässähän oli muuten semmonen juttu – niin kuin meilläkin on ollut näitä tietynlaisia parantoloita ja tällasia hoitolaitoksia ja kaikkia, joihin liittyy tällasta, jotakin sellasta – että ne paikat on tuntuneet pelottavilta tai ne on olleet jopa suljettuja, kiellettyjä ulkopuolisilta, joku Seilin saari tai tällasia kaikkia. Niin tässähän oli ollut semmonen sairaala tai hoitolaitos myöskin, jossa oli tämä Johanneksen isoisä ihan kantavana voimana eikä oikein tiedetty, mitä siellä tehtiin.

Tiina: Joo, se oli tämmönen ehkä vähän Edgar Allan Poeta lainattu, tämmönen pelottava, suljettu sairaala, jossa mielipuoli psykiatri tekee kokeitaan. Ei nyt ihan näin liioiteltuna, mutta toki vähän elementtinä lainattu sieltä. Poella on sellanen novelli – se on vähän eri nimillä suomennettu – onko se nyt Totuus herra Waldemarin tapauksesta, yks nimivaihtoehto. Ja siinä käsitellään sen ajan tieteen suurta ilmiötä eli siis mesmerismiä, joka siis… me puhumme nykyään hypnoosista, mutta silloin puhuttiin mesmerismistä. Ja siinä novellissa on tämmönen ajatus, että siinä on ihminen, joka on kuolemaisillaan. Ja juuri kun hän on kuolemassa, niin hänet hypnotisoidaan tai mesmeroidaan. Ja tässä novellissa tää herra Waldemar pysähtyy jotenkin siihen kuolemanhetkeen. Se on tosi ahdistava, pelottava novelli. Tosi yksinkertainen, mutta tosi kammottava. Ei se edes kestä kauan. Tai oli se jotenkin päiviä pysähtyneenä siihen kuoleman tilaan, ja häneltä nyt yritettiin sitten saada jotain irti ja ei paljon saatu. Ja sitten kun hän lopulta menee tän kuolemanrajan yli, niin sitten ruumiskin siinä tavallaan hajoaa, koska tää hypnoosi on pitänyt hänet ikään kuin kasassa siinä. Hyvin tämmönen Poelle tyypillinen novelli. Mutta Poelle oli myös tyypillistä, että hän käsitteli sen ajan tämmösiä tieteellisiä ilmiöitä ja tavallaan niitä pelkoja ja epäilyksiä, mitä niihin liittyi. Niin mä vähän samaa käsittelen tossa romaanissa, että siinä on myös tämmönen kuoleman pysäyttämisen mahdollisuus, sillä leikitellään.

Eija-Liisa: Kyllä, joo. Ja siinähän ihan mainittiin tää mesmerismi. Ja se kai ensin tarkoitti olla tämmöstä saattohoidon tapaista, mutta sitten siinä tehtiin tätä muutosta.

Tiina: Joo. No, se on semmonen teema, mikä mua on kiinnostanut ja, mitä voisi sanoa, että se siinä Polaaripyörteessäkin näkyy. Siis semmonen ajatus, mikä on oikeastaan lääketieteeseen sidottu, mutta jota ei koskaan sanota ääneen. Ja lääketieteellinen tutkimushan tekee tosi paljon tutkimusta siitä, miten ihmisen saisi elämään kauemmin. Miten me voitais ehkäistä vanhenemista, pysäyttää vanheneminen tai jopa lopulta estää kuoleminen. Ja se on tavallaan jotenkin ihmeellinen ajatus, kun miettii just tätä maailman kohtaloa.

Eija-Liisa: Niin, se on ihan hirveä ajatus.

Tiina: Mutta sitä tavallaan tehdään tutkimuksessa koko ajan ilman, että sitä sanottais ääneen tai ilman, että me oltais yhteiskunnassa mietitty, että onko se se, mitä me todella haluamme. Kuinka eettistä se on ja, kuinka järkevää se on? Niin mä tiedän, että se on teema, mitä mä oon käsitellyt tosi monessa kirjassa eri tavoin. Se on siinä Korppinaisissa läsnä ja ehkä vielä vahvemmin siinä Veri, joka suonissasi virtaa. Se on tässä Polaaripyörteessä ja vois ajatella, että se on vähän Kaksoiskierteessäkin, koska näitten eri eläinten tarkoitushan on se, että ihmiselle saadaan tämmösiä eri varaosia näistä kimeerieläimistä. Ja varmaan hyvin monessa muussakin mun teoksessa, mitä mä en välttämättä itse edes huomaa.

Eija-Liisa: Niin joo, kyllä. Kyllä. Joo, j sitten sulla on tällaisia henkilöitä, jotka paljastuu vähän muuksi niin kuin tässä esimerkiks oli tää tosi mielenkiintoinen ihminen, Jaakko, joka nousee sitten edelleen siinä viimeisessäkin kirjassa tässä trilogiassa. Ja olikin loppujen lopuksi tämän sedän… vai isosetä vai kuinka se meni?

Tiina: Setä, Johanneksen setä.

Eija-Liisa: Kyllä. Ja jotenkin, että ne tulee vähitellen. En nyt muista, mikä tämän hoitajan nimi oli, tämä vanha nainen, joka tuli hoitamaan tätä Aaloa.

Tiina: Mun täytyy sanoa, että nyt mäkään en muista sitä nimeä.

Eija-Liisa: No niin, mutta kuitenkin. Hän tuli kuitenkin niin, että monta kertaa sä tuot sellasia uusia ihmisiä sellasella salakavalalla tavalla, että niihin kiinnitty huomio ensin heidän jonkun ominaisuutensa kautta ja sitten he tulevatkin tämmöseen aika suureen rooliin tai jotakin tällasta.

Tiina: Se on varmaan myös mun sellanen luontainen tapa kirjoittaa tarinat semmosina mysteeritarinoina, että ne vähän aukeaa hitaasti. Se on myös tapa, mitä vastaan mä jotenkin taistelen jatkuvasti, koska mulle luontainen tapa ois kirjoittaa jotenkin arvoituksellinen kirja, mistä ei oikein kukaan ymmärrä mitään ja sitten siellä lopussa kaikki selviää. Sitä ei ole kauhean antoisaa lukea, koska se lataa niin paljon siihen loppuun, ja se loppu voi olla hyvin kömpelöä. Sitten on semmonen Hercule Poirotmainen kirja, missä Poirot sitten lopussa käy tai selittää, vääntää rautalangasta, että miten kaikki menikään. Jotenkin mä yritän myös sanoa enemmän asioita ääneen ja tavallaan paljastaa asioita jo matkan varrella ja sitä yritän nykyään tehdä.

Eija-Liisa: Niinhän tää Korppinaisetkin oli, niin sekin oli, että miksi tää on Korppinaiset tai, että no, mitä sille Aalolle siinä lopussa tapahtui. Monta kertaahan sä selität ihmisiä vasta, annat niille nimenkin seuraavassa kirjassa. Ja tähän liittyy esimerkiks huumoria, kun tää oli tän Otto – siis, joka teki näitä lasisia silmämunia – niin hänellähän oli tämä vaimo, nukkenainen. Niin silloin kun Johannes häneen rakastui, niin siinä kirjassa hän oli koko ajan vain Sandvallin vaimo. Ei mitään muuta. Seuraavassa kirjassa sä alat hänestä puhumaan suoraan Elleninä. Onks se joku tämmönen ihan tahallinen juttu?

Tiina: Joo, se on tahallinen juttu. Johannes, hänhän inhosi tätä Sandvallia. Ja sitten kun hänellä oli suhde Sandvallin vaimon kanssa, niin hän korostaa nyt häntä Sandvallin vaimona.

Eija-Liisa: Nii-i, ja siinä on jotain semmosta mustaa huumoria mun mielestä samalla.

Tiina: Joo, no tarkoituskin oli. Mutta myös jotenkin korostaa sitä semmosta, että Ssndvallin vaimo on toki täysin ihminen, mutta hänessä on myös jotain semmosta epäinhimillistä, niin myös etäännyttää häntä tavallaan ihmisenä, että hän ei saakaan sitten nimeä ollenkaan. Tässä trilogian viimeisessä osassahan Ellen on hyvin tärkeässä roolissa ja toivon, että hän on myös inhimillisempi ihminen, mitä on ensimmäisessä osassa.

Eija-Liisa: Kyllä, joo. No, sitten tässä viimeisessä Veri, joka suonissasi virtaa, niin siinä jaksossahan puhutaan – tää on vähän semmosta kimeerihommaa – että on tämmönen laitos Romaniassa, jossa taas uskotaan, että Aalo on ollut sielläkin ja tietenkin Johanneksen täytyy lähteä sieltäkin katsomaan, että löytyykö, löytyykö. Sitten selviää tässäkin, että Teodor, tämä kelloseppä, on syntyjään romanialainen. Ja sitten tää laitos, joka siellä sijaitsee ja, johon Johannes menee, niin se on nimi on 4Eon.

Tiina: Joo, tai 4Eonn oikeastaan.

Eija-Liisa: Ai, niinkö se pitää lukea?

Tiina: Muistaakseni, joo.

Eija-Liisa: Ei. Kuule, nyt toi Krista luki sen näin, 4Eon.

Tiina: Okei. Ensin se oli varmaan FourEon, se on tavallaan ikuisuuksia varten.

Eija-Liisa: Ahaa…

Tiina: Joo. Siis tän kirjan, tässä tosiaan oli se …

Eija-Liisa: Mikä se ikuisuus siinä on, mistä se tulee?

Tiina: Se instituutti, mikä siinä on, niin siinähän oli tämmönen uskonnollinen taho, joka sitä piti yllä. Ja heillä oli tämmönen uskomus, että kaikki ihmisen solut on tavallaan elinkelpoisia. Koska me lääketieteen avulla pystytään irrottamaan ihmiseltä, vaikka käsi ja siirtämään se toiseen ihmiseen, niin silloin myös se käsi ilman ihmistä on elinkelpoinen. Se täytyy pitää hengissä, kunnes sille saadaan loppukeho, mihin se voidaan istuttaa.

Eija-Liisa: Niin, siellähän oli sitten tää, joka oli ihan johtajakin, niin hänellähän oli alkuperäistä ainoastaan se toinen käsi.

Tiina: Joo, ja sitten siellä oli tämmösiä varastokehoja.

Eija-Liisa: Niin, varastohahmoja, musta ne oli aivan hirviöitä.

Tiina: Joihin oli tavallaan kiinnitetty ylimääräisiä raajoja ja muita tälleen väliaikaissäilytykseen. Se ajatus oli tavallaan jatkoa vaan semmoselle uskonnolliselle ajatukselle ihmiselämästä, että alkio on jo ihminen. Siis jos sillä on kaikki ihmisarvo, niin eikö silloin voisi jatkaa sitä ajatusta niin, että kaikki ihmisen solut – koska ne on elinkelpoisia – niin ne olis säilyttämisen arvoisia. Mutta ihan se ensimmäinen ajatus ja semmonen kattava ajatus – ja tässä kirjassahan tuntuu, että siinä on kauheen paljon elementtejä – siinä on just tää instituutti, jossa…

Eija-Liisa: Joka oli kuin luostari toisaalta.

Tiina: Mutta jossa tehdään aika hurjia elinsiirtoja ja tämmösiä, just raajojen siirtoja. Sitten siinä on Teodor. Teodorhan on kotoisin just tämmösestä Transnistrian maakunnasta, joka kuului Romaniaan pitkään, mutta nykyään taitaa olla osa Ukrainaa, jossa oli keskitysleiri toisen maailmansodan aikana.

Eija-Liisa: Joo, siitä löytyy mainintakin.

Tiina: Jossa oli hyvin tämmönen kamala verilöyly, ihmisiä poltettiin elävältä ja sitten ammuttiin loput rantaveteen.

Eija-Liisa: Joo, ja sitten siinä oli tää teoria, että kuinka jää… kuinkas tää nyt olikaan, kuinka jää paljon sieluja ilman kotipaikkaa.

Tiina: Joo. No, siinä oli semmonen ajatus siitä, että maailmassa on aina enemmän elinhaluisia ihmisiä kuin elinkelpoisia ruumiita. Ja jotenkin se, että ihmisiä kuolee haluamattaan – niin kuin kuoli, vaikka täällä Transnistriassa keskitysleirillä – niin sitten siinä on tää kauhuelementti, se tulee siitä, että heidän sielunsa jäävät vähän tämmösinä vampyyrimäisinä etsimään itselleen uutta sijoituskehoa. Mutta tavallaan kaikki muukin, just se, että on ylimääräisiä ruumiinosia, joita yritetään pitää elossa. Tai on Aalo, joka on kuolemaisillaan sairauteensa tai on Ellen, jolle on tehty aika hurjia rajansiirtoja myös, koska hän on ollut pahassa onnettomuudessa.

Eija-Liisa: Ja sitten siellä oli tarkoitus myöskin tehdä sellainen siirto, että jollekulle siirretään pää.

Tiina: Joo, pää siirretään toiseen kehoon. Sehän on tämmönen, mitä yks italialainen hullunpuoleinen kirurgi on puhunut jo vuosia maailman lehdistössä, että valmistelee tämmöstä päänsiirtoa vai onko se kehon siirtoa.

Eija-Liisa: Ai, nytkö jo elää sellanen?

Tiina: Elää. Nyt ei oo pariin vuoteen näkynyt. Hänellä oli joku venäläinen vapaaehtoinen tähän leikkaukseen, mutta tämä vapaaehtoinen nyt sitten vetäytyi tästä kokeesta. Tavallaan nää taas ponnistaa todellisuudesta, just nää hurjankin kuuloiset kokeilut. He antaa tämmösiä hoitoja, missä nuoren ihmisen verta, ihmiset voi saada maksua vastaan nuoren ihmisen verta, verensiirtoja. Sehän on asia myös, mitä tutkitaan ja, jota ilmeisesti jossain tehdäänkin, että nuoren ihmisen veressä on erilaisia kasvutekijöitä ja hormoneja, jotka sitten hetkellisesti sitten nuorentavat vanhemmankin ihmisen kehoa.

Eija-Liisa: Ja tästähän vihjattiin Johannekselle, kun hän meni sinne, että hän ei voi sinne ilmaiseksi noin vaan mennä oleilemaan, vaan hänen on joku palkkio ikään kuin siitä suoritettava. Ja hänelle vähitellen selvis, että se vois olla esimerkiks tää verikin vaikka.

Tiina: Joo, kyllä. Tää oli kanssa semmonen kokoelma asioita, mihin oli ihana uppoutua. Ja sitten kun uppoutuu, niin kaikki tuntuu liittyvän toisiinsa ja kaikessa tuntuu olevan takana joku tämmönen säännönmukaisuus, mikä nyt tässä oli just se ajatus, että maailmassa on enemmän elinhaluisia ihmisiä kuin elinkelpoisia kehoja.

Eija-Liisa: Niin, ja siinä oli… mä en muista sitä sanaa, mutta siinä oli joku hyvin lyhyt ka-alkuinen sana tälle asialle, tälle uskomukselle.

Tiina: Joo, se oli… oliks se vaan kaa, joka oli tämmösiä uskollisia sieluja, uskollisia sieluja…

Eija-Liisa: Miten se kirjoitetaan?

Tiina: Se on varmaan ihan ka.

Eija-Liisa: Niin, että se oli vaan sellanen, joojoo.

Tiina: Mutta siis yritin, lähes kaikissa kansanuskomuksissa, siis erimaiden kansanuskomuksissa, on tällasia irrallisia sieluja, jotka joissain uskomuksissa on sellasia vampyyrimaisia, että ne haluaa imeä eläviltä ihmisiltä verta tai jotain elinvoimaa. Tai sitten on tämmösiä zombie-uskomuksia, että ihminen voi vielä kuolleistakin nousta ja sitten on jotenkin elävien ihmisten perässä ja hakee sitä elinvoimaa. Suomessakin on tämmönen uskomus, Ihtiriekko tai liekkiö, joka on tämmönen metsään hylätyn tai tapetun vauvan sielu, joka vainoaa sitten äitiään ja huutaa siellä korvessa.

Eija-Liisa: Ai jaa, vai niin. No, mutta kuitenkin sitten mä sanon yhdestä asiasta, mikä mua on kiinnittänyt näissä sun teksteissä, niin tää nimien käyttö. Tässä viimeisessähän kirjassa Johanneksen elämä on edennyt niin pitkälle, että hänellä on perhe, hänellä on Hanna-vaimo ja sitten hänellä on sillä hetkellä noin 4-vuotias Teho-poika, joka ilmeisesti on sen kellosepän mukaan saanut nimensä, joka oli siis Teodor. Ja sitten on ollut semmonen vanhempi poika, joka on kuollut vuosi takaperin, ja hän oli Aaro. Mutta kun tämä pikkupoika äänsi sen nimen tietenkin muotoon Aalo, niin siitäkin tuli sitten taas tämä Aalo-sana sekoittamaan tähänkin paikkaan. Ja sitten kun oli tää Teodor ja Theo, niin siinä taas tulee sitten mieleen tää Hukkajoki-kirja, kun siellä on tämä Leonora ja sitten on se Dora. Ja hekin jotenkin nämä kaksi tyttöä – saman äidin tyttäriä – niin nämäkin jotenkin sekoittuvat, kun tämä Dora on sairaalassa ja tulee sieltä kotiin, niin hän sanoo, että hän on Leonora, eiku anteeks Eleonora. Niin monta kertaa sulla on nimissä, että se nimi jatkuu vähän toisena jonnekin tai jotain tällasta.

Tiina: No, mä ajattelen, että niinhän me ihmiset oikeassa elämässäkin tehdään. Jostainhan ne meidänkin lasten nimet tulee ja johonkin me halutaan ne nimet aina yhdistää. Joskus se on toki tarkoituksellista niin kuin tässä Dora – Eleonora-tapauksessa tai tässä Aaro – Aalo-tapauksessa. Toivon, että nimet ei mene tarpeettomasti sekaisin. Sitten mä huomaan, että siinä on sellasia tosi tavallisia nimiä, jotka on mun ikäpolvessa tosi tavallisia, niin mä niitä jotenkin kaihdan. Se on ehkä sitä, että mulle tulee itselleni liikaa tuttavia mieleen. Ja sitten mä en sitä nimeä halua laittaa, koska se niin selvästi tuntuu aina viittaavan johonkin. Tai sitten haluan, että nimissä on jotain semmosta mieleenpainuvuutta, että se painuu lukijalle mieleen paremmin. Esimerkiks Erika on semmonen nimi ja henkilö, joka mulla on mielessä ollut tosi pitkään, ja mä oon sitä yrittänyt aina johonkin sovittaa. Mulla on semmonen toinen kirjaprojekti, mihin Erika oli jo astumassa, mutta se peruuntui ja Erika nyt sai tästä oman sarjansa.

Eija-Liisa: Niin, onneks löytyi sitten ihon oma sarja. Kyllä, se on hyvä. Joo, kyllä. Mutta sitten tässä Hukkajoki-kirjassa, siinä oli musta niin ihana koira, se Taika, että melkein rupes mieli tekemään koiraa. Niin siirrytäänkö koiriin?

Tiina: Siirrytään vaan. Taika on munkin lempihahmoja, sitä oli ihana kirjoittaa. Ja mulla siis itelläni oli semmonen mustanpuhuva saksanpaimenkoira, mikä nyt ihan muutama vuosi sitten lopetettiin, että Taika oli myös semmonen yritys kirjoittaa se koira muistiin tavallaan.

Eija-Liisa: Joo, mutta se oli ihana. Kun hän oli niin viisas ja hän hoiteli niitä aikuisten ihmisten asioita, kaikkien ihmisten asioita ittekseen sillä tavalla, pisti vähän siellä muitten huomaamatta asiat järjestykseen.

Tiina: Joo, ihmiset on niin hitaita ja epävarmoja, että koiran täytyy välillä järjestää.

Eija-Liisa: Juuri niin, joo. No, sitten tämä Koiraksi ihmiselle, niin sehän on ihan tietokirja. Ja siinä on nyt hyvin paljon mielenkiintoista asiaa tästä suden ja koiran eroista. Siinä oli kuitenkin tästä sudesta ja koirasta – ja ainahan niistä on puhuttu, jo koulussa puhuttu ja kaikkea tällasta. Mutta tässä oli aika mielenkiintoisia asioita, koska en mä ollut ikinä esimerkiks kuvitellut sitä, että kuinka tavallaan vähän koiraa on tutkittu. Sutta on tutkittu paljon ja aina on luultu, että ne on ihan läheisiä sukulaisia tai sillä tavalla, mutta siellä onkin isoja aukkoja kuitenkin.

Tiina: Joo, siis pitkään oli biologisessa tutkimuksessa semmonen, että tutkittiin paljon villieläimiä ja ajateltiin, että siinä oli jotain semmosta ihailua. Villieläimet on villejä ja voimakkaita ja niitä on jotenkin hieno tutkia. Ja sitten taas semmosen ihmisen arjen eläimet, kuten koira tai lehmä tai hevonen, niin niitä ei nähty silleen tutkimuksellisesti mielenkiintoisina. Mutta kyllä tossa 2000-luvun, 2005–2010 koiratutkimus alkoi lisääntyä hirveen paljon. Se johtui siitä, että koiran perimää sekvensoitiin ja sen avulla sitten pystyi ruveta tutkimaan koiraa paljon yksityiskohtaisemmin, ja nykyään siis koiratutkimusta on tosi paljon ja sillä tavalla, että sitä ei ehkä ees tule ajatelleeksikaan, että koirilla esimerkiks tutkitaan ihmisen sairauksia tai ihmisen periytyviä sairauksia. Tämmöset puhdasrotuiset koirat, joita on pitkään jalostettu sitä samaa rotua ja niistä on hyvät sukupuut olemassa, tunnetaan hyvin, ja voidaan niitten geenejäkin tutkia helposti ja niillä on paljon myös perinnöllisiä sairauksia. Nää puhdasrotuiset koirathan on aika sairaita. Ja tutkimalla näitten puhdasrotuisten koirien periytyviä sairauksia voidaan saada ihmiseltä kiinni uusia sairauksia. Tai jos vaikka koirilla on joku sen tyyppinen sairaus, että se muistuttaa jotain ihmisen tiettyä sairautta, mutta ihmisellä ei oo löydetty, mistä geenistä se johtuu, niin se geeni on helpompi löytää koirilta kuin ihmiseltä, mikä johtuu siitä, että koirat on näin kamalan jalostettuja. Niillä on lyhyemmät sukupolven välit tietysti ja niillä on ne sukupuut isoja ja hyvin hallussa, niin sieltä on helpompi löytää geenejä. Ja sitten taas koirilla ja ihmisillä on melkein samat geenit. Helppoa sitten etsiä ihmiseltä samat geenit.

Eija-Liisa: Siellä oli tämmöstä pikkuripellystietoa, mikä mua aina jotenkin kiinnostaa. Niin siellä oli kauhean mielenkiintoinen esimerkiks tämä, että koiranpennut saattaa leimautua tai siis ne kiintyy – saattaa hoitajaansa kiintyä herkemmin kuin omaan emoonsa.

Tiina: Joo, koirilla on tämmönen hirveen luontainen tarve olla ihmisen kanssa.

Eija-Liisa: Musta se oli ihmeellistä.

Tiina: Jopa niin, että jossain tutkimuksessa koiranpennut tosiaan inisi enemmän ihmisen kuin omien emojensa perään. Mutta koirahan on laji, joka on sudesta syntynyt ja se on syntynyt nimenomaan ihmisen vaikutuksen alla.

Eija-Liisa: Mutta sudenpennuilla ei ollut tätä ongelmaa.

Tiina: Ei ollut, vaikka ne olis sillä tavalla kesyjä, että ne ois syntynyt eläintarhassa tai jossain tän tyyppisessä. Tavallaan se, kun aattelee koiran syntyhistoriaa, että se on kehittynyt olemaan ihmisen kanssa, niin silloin se ei ehkä tunnu niin yllätykselliseltä.

Eija-Liisa: Aivan. Joo. Sitten siellä oli ihmeellinen kertomus, mitä ei tämmösiäkään asioita tule itse ikinä ajatelleeksi ihmisen ominaisuuksista, että ihminen on tässä luomakunnassa ainoa laji, joka pystyy heittämään niin, että siihen heittoon liittyy tarkka tähtääminen ja tietynlainen vauhti. Hän voi säädellä sitä, että meneeks se kovaa, se mitä heitetään, vai hiljemmällä vauhdilla. Ja sitten hän pystyy säätelemään sitä pituutta sillä heitolla, että kuinka kauas se lentää.

Tiina: Joo, ihminen on ihan poikkeuksellisen hyvä.

Eija-Liisa: Musta tää oli ihan uus juttu.

Tiina: Ja ihminen heittää asioita myös välineillä. Mä sitä itse mietin välillä, kun tosiaan sählyä pelaan, että musta se on kauhean hassu taito, että se pallo on siinä kentällä ja sit mä lyön sitä mailalla, mä katson tarkkaan, mä tähtään johonkin ja tuntuu, että mun kädet tavallaan automaattisesti kääntää sen. Jotenkin se silmän ja käden yhteispeli on muokkautunut niin sellaseks, että mun täytyy ikään kuin vain ajatella sitä, että mihin kohti mä haluan sen pallon, niin mun kädet automaattisesti tekee sen vaadittavan liikkeen. Ihminen on jotenkin poikkeuksellinen tässä. Ja mua se ajatus jotenkin, että ihminen heittää hyvin ja koira noutaa hyvin, niin se on täydellinen parivaljakko.

Eija-Liisa: Juu, niin oli, kyllä. Minkälaisia koiria sulla tällä hetkellä on itselläsi?

Tiina: Mulla on yks koira tällä hetkellä. Mulla on keskikokoinen, värivirheellinen itse trimmattu villakoira, nimeltään Igor.

Eija-Liisa: Ahaa, vai niin. Ja minkä ikäinen?

Tiina: Igor on neljä vuotta. Mulla tosiaan pitkään oli tämmönen saksanpaimenkoira, nimeltään Rauni, joka eli tosi vanhaks, mutta muutama vuosi sitten lopetettiin.

Eija-Liisa: Se oli se, joka oli Taikan…

Tiina: Taikan esikuvana.

Eija-Liisa: Aivan, voi että. No, nämähän on viisaita koiria… oliks se iso villakoira vielä?

Tiina: Keskikokoinen.

Eija-Liisa: Ahaa, keskikokoinen, mutta on älykäs koira.

Tiina: On kyllä, sen on useasti huomannut.

Eija-Liisa: Vai niin. Ja nyt sulta on ilmestymässä kirja, joka koskettelee koiria, eikö niin?

Tiina: Joo. Mulla on tekeillä semmonen tietokirja. On ollut siis monta vuotta ajatus ja oon sitä hahmotellut ja aikaa on ollut liian vähän kertoa ihmisen ja koiran suhteesta tai ihmiskunnan suhteesta koiriinsa, ja toki mun henkilökohtaisesta suhteesta koiriin. Mutta se vielä enemmän oikeastaan käsittelee ihmisen sellaista tarvetta olla eläinten kanssa. Mehän ollaan sillä tavalla myös lajina poikkeuksellinen, että me eletään jatkuvasti toisten eläinlajien kanssa, että me ollaan kesytetty tai domestikoitu hirveä määrä erilaisia lajeja ja me hoivataan jopa meille vaarallisia petoeläimiä. Meillä on joku sellanen kummallinen tarve hakeutua eläinten seuraan, niin tätä pohdin kirjassa.

Eija-Liisa: Jaha, joo-o. Koskas se on tulossa?

Tiina: Toivottavasti kaikki menee hyvin ja se ilmestyy suunnitellusti ensi keväänä eli noin vuoden päästä, maaliskuussa suunnilleen.

Eija-Liisa: Onko nimi jo olemassa? Tää on aika hyvä nimi, Koiraksi ihmiselle.

Tiina: Ei oo vielä mitään varsinaista nimeä, enkä mitään työnimeä kehtaa tässä julistaa. Sen mä voisin itse sanoa, että puhuttiin tossa aikaisemmin tai puhuin siitä, että miten mulla tavallaan samat aiheet leviää aina moneen kirjaan. Niin mun mielestä tästä Koiraksi ihmiselle-kirjasta ja Hukkajoki-kirjastavois huomata, että mä oon kirjoittanut niitä aika samoihin aikoihin. Siis tää koira toki on läsnä molemmissa, mutta esimerkiks sen ammensin tästä koiratietosisällöstä, että koirahan on monissa vanhoissa uskonnoissa ja kansantarinoissa, niin se on tämmönen niin sanottu psykopompos eli semmonen sielu, opas, joka opastaa kuolleitten ihmisten henget tuonpuoleiseen. Ja sehän on Taikan rooli tässä Hukkajoessa, että se myös opastaa sieluja maailmasta toiseen. Ehkä sillä tavalla, kun tein tätä koirakirjaa, niin se sitten valui aiheena kaunokirjallisuuden puolelle.

Eija-Liisa: Ja sitten toisaalta on ihmeellistä se, että on joku uskonto – taas tähänkin tulee väliin – että koirat on tällasia likaisia, saastaisia eläimiä, että niitä ei voida sietää tai yhdistää…

Tiina: Joo, tällasiakin on. Ja sitten toisaalta meidän länsimaisessa kulttuurissa ja kristinuskossa tai kristinuskon hallitsemilla alueilla, niin on tämmönen helvetin koirauskomus. Esimerkiks Britteinsaarilla on tosi paljon tarinoita erilaisista helvetin koirista eli mustista koirista, jotka ilmestyy johonkin aikaan. Ne saattaa vaikka enteillä kuolemaa tai ne saattaa olla vain merkkejä jostain ja ne saattaa… esimerkiks siellä monessa vanhan kirkon ovessa on raapimajäljet, jotka on peräisin siitä, että helvetin koira on yrittänyt päästä sisään. Ja sitten länsimaisen sivistyksen vanhoilta sijoilta, esimerkiks vaikka Gerberoshan on myös tällanen helvetin vartijakoira. Ja sitten skandinaavisissa uskomuksissa on Hilin, kuolemanjumalattaren valtakuntaa vartioi koira ja se liittyy myös kuolemaan. Sillä on ollut tälleen jotenkin kaksijakoinen tehtävä uskomuksissa.

Eija-Liisa: Ja Gerberoskin on kaksipäinenkin.

Tiina: Tai kolmipäinen, kun kaks ei riitä. Mutta koiralla on moninainen rooli, että se on toisaalta sellanen luotettu ystävä ja kodin turva. Ja sitten siihen on toisaalta liitetty myös tällasia kuolemaan liittyviä uskomuksia, että se on sillain tosi mielenkiintoinen hahmo.

Eija-Liisa: Nii-i, kyllä. Ja sitten siinä on … Koirassa on vielä tämä, että on niin monenlaisia näitä… Edelleenkin on näitä koiria, siis semmosia, jotka on todella pelottavia ja todella ovat ikään kuin valmiita tappamaan myöskin.

Tiina: Niin, ihminen on kyllä onnistunut monenlaisia tehtäviä antamaan.

Eija-Liisa: Niin, ja on joitain, joita ei esimerkiks saa Suomeen tuoda tai ei saa pitää niitä ihan tavallisissa perheolosuhteissa ja tällasia kaikkia juttuja.

Tiina: On. Ja sitten on se, mitä itse pidän ikävänä ilmiönä, on tää tämmönen koirasusien risteyttäminen, että ihmisille ei tavallaan riitä koira, vaan he haluavat just tätä villiä luontoa siihen koirasuden muodossa. Ja siis koirasusia, niin siis nehän ovat hienoja eläimiä ja tavallaan oikeassa ympäristössään varmasti upeita ja kaikki menee hyvin. Mutta se, että tavallaan pelkän eksotiikan vuoksi halutaan koirasusia, sitten pidetään sitä kaupunkiolosuhteissa pienessä asunnossa, niin sitä pidän kauhean vastenmielisenä ilmiönä.

Eija-Liisa: Niin, se on ihan järkyttävää. Joo, ihan hirveetä, ihan hirveetä. Meillä ei oo tässä nyt opaskoiraakaan, että kyllähän se on yks aika hieno koira, kesyttämistavan tulos.

Tiina: On se, just sitä moninaisuutta, mihin koiria käytetään. Silloin muistan, että kun tein tätä koirakirjaa, niin luin mielenkiintoisen tutkimuksen siitä, miten opaskoira ja hänen ihmisensä toimivat yhdessä. Miten esimerkiks, kun lähdetään liikkeelle, käännytään tai muutetaan jotain, niin kumpi tekee aloitteen. Ja se oli oikeastaan aika puolet ja puolet, ettei se ole ollenkaan aina ihminen, mikä tavallaan laittaa sen toiminnan liikkeelle, vaan koira teki sitä myös. Ja se oli jotenkin tosi, tosi mielenkiintoista. Ja kyllähän sen koiran kanssa itsekin huomaa ihan arkipäivässä, mä luulen, että mä olen koko ajan se, joka tavallaan ohjaa sitä meidän vuorovaikutustamme, mutta eihän se ollenkaan ole niin, että koira myös laittaa niitä vuorovaikutustilanteita liikkeelle ja pyytää asioita ja ohjaa mua jonnekin. Mä oon esimerkiks ton villakoira Igorin kanssa huomannut – mä en muista, tekikö se mun saksanpaimenkoira sitä ollenkaan – se tulee tökkäisemään mua kuonollaan ja se on sille selvästi sellanen merkki, että se haluaa herättää mun huomion, kun se tökkäisee kuonolla ja sitten se yrittää johdattaa mut jonnekin sen jälkeen, joka on usein puruluukaappi.

Eija-Liisa: Nii-in, nyt hän haluaa tätä. Joo, aivan, aivan. Kyllä. Mun täytyy sanoa, että koirat on sillä tavalla ihmeellisiä, että mun ystäväpiirissä on siis tavallisia koiria ihan melkein joka huushollissa. Niin siellä on jännä seurata, kuinka ne suhtautuu siihen, että minä en näe. Justiin olin kylässä paikassa, missä oli semmonen vanha Tuure-koira, skotlanninpaimenkoira ja hän koko ajan luuli, että mun jaloissa on jotain vikaa tai jotakin semmosta. Hän koko ajan yritti välillä nuuhkia mun jalkoja. Ja sitten niillä on yleensä semmonen, että niille tulee vahtimistarve, että ne vahtii mua. Esimerkiks kun mennään ruokapöytään, niin ne saattaa jäädä tähän selkä minuun päin pitkäkseen tähän viereen, johonkin lähelle ja sitten ne katselee tonne muualle. Mutta kuitenkin ne siinä samalla vahtii myös mua.

Tiina: Toi on kyllä tosi mielenkiintoista, ja vähän siinä Koiraksi ihmiselle-kirjassa kerron paljon just siitä, miten koira pystyy seuraamaan ihmisen katseen suuntaan ja, mitä koirat tekee jatkuvasti tai mun omatkin koirat tekee tai on tehnyt, että ne seuraa mun ilmeitä ja tavallaan just vahtii sitä, että mihin mun katse suuntautuu. Ja koiristahan on paljon tehty tämmösiä tutkimuksia, että se pystyy just pelkästä katseen suunnasta päättelemään, että mihin ihminen on vaikka piilottanut makupalan. Ja sitten taas simpanssi, joka on kuitenkin ihmisen lähin sukulainen, niin simpanssi ei pysty ihmisen katseen suuntaa tällä tavalla lukemaan tai susi ei pysty lukemaan tätä katseen suuntaa. Ja sitten siihen taas liittyy se mielenkiintoinen asia, että ihminenhän on ainoa nisäkäslaji tai ainoa laji, millä on tämmönen silmä, että tässä on tää valkoinen osa näin näkyvä, ja sitten tää silmäterä erottuu tästä niin hyvin. Ihmisen silmä toisaalta on kehittynyt sellaseks, että se katseen suunta on helposti luettavissa. Ja sitten koira taas on kehittynyt katseen suuntaa seuraamaan. Se on musta hyvä esimerkki, miten tarkoituksenmukaisia me tavallaan ollaan toisilleen ihminen ja koira, ihan tosi mielenkiintoisia.

Eija-Liisa: Kyllä.

Tiina: No, tässä oli paljon aiheita ja paljon kirjoja, joita en muista edes kirjoittaneeni, esimerkiks tää trilogia. Jotenkin mä välillä aina kauhistelen sitä, että ei siitä oo ees kauheen kauan, kun nää kirjat on ilmestynyt. 2015 ilmestyi Yö ei saa tulla ja sitten vuoden välein siitä, mutta jotenkin sitä on ajatukset aina niin uusissa kirjoissa ja tavallaan niihin uppoutuneena, että omasta mielestä se on jotenkin tavallaan surullista, miten nopeesti ne ikään kuin liukenee pois omasta mielestä. Mä olin muutama vuosi sitten jossain tapahtumassa, missä mun piti lukee siitä Korppinaisista pätkä. Ei siitä varmaan ollut kuin kaks vuotta, kun se oli ilmestynyt ja mä ennen sitä tilaisuutta kävin sitä läpi, että mitä mä täältä lukisin. Ja olin ihan ällistynyt, että mitä tässä tapahtuu ja kuka tuokin ihminen on? Tosi nopeesti unohtuu jotenkin, kun ajatukset on siellä seuraavissa.

Eija-Liisa: Niin, ja se keskittyminen siihen uuteen on jo niin syvää.

Tiina: On, siihen jotenkin uppoutuu. Ja sitten sekin on välillä, että esimerkiks me on puhuttu paljon Polaaripyörteestä, ja tiedän, että tänä vuonna saan siitä vielä paljon puhua. Mutta mun ajatukset on jo seuraavassa kirjassa, että se on tavallaan aina jotenkin vanha kirjailijalle silloin, kun se on ajankohtainen muille. Se on jotenkin harmillista, mutta niinhän se tavallaan menee.

Eija-Liisa: Niinpä, ja nykyään yhä kovempaa tahtia se kulkee eteenpäin näitten kirjojenkin suhteen.

Tiina: Niin, se ehkä voi olla niin.

Eija-Liisa: Meillä oli täällä Väinö Linna aiheena viime vuoden puolella, kun oli tää hänen merkkivuotensakin. Niin mä muistan, kuinka siinä elämäkerrassa kerrottiin, että Väinö Linna oli kauhistellut sitä, että jo silloin hänen aikanaan hänestä tuntui hirveältä, että ihmiset laukkasivat kirjat läpi ja kysyivät heti jo vaan, että mitäs uutta on tullut. Ja se on varmaan siitä vielä kauheammaksi käynyt tää vauhti. Ja hän kauhisteli sitä, koska hän sitten vertasi sitä työn rytmiin ja siihen valmiiks saamisen tahtiin. Niin hänestä se tuntui kauhealta, kuinka harkiten nää kaikki on kuitenkin kirjoitettu ja ihmiset juoksee ne läpi vaan eikä ollenkaan pysty katsomaan sitä monikerroksisuutta tai sitä montaa eri asiaa, mitä siihen on pantu.

Tiina: Onhan se tavallaan noinkin. Mä en oo tavallaan varsinaisten lukijoitten kanssa koskaan ajatellut tollasta. Sitten mä oon kyllä kritiikkien kohdalla miettinyt, että montakohan tuntia sekin on tähän käyttänyt ja kuinka monta vuotta mä käytin tähän, että se on tullut, Mutta se on toki vähän semmonen katkeruudesta kumpuava ajatus sitten, jos kritiikki ei oo ollut ihan mieleinen. Tai sitten semmosta harmitusta joskus, kun tuntuu, että on hirveesti tavallaan piilottanut sinne kirjaan tai rakentanut siihen paljon kaikenlaista siihen, että sitten niitä ei huomata siellä siinä lyhyessä kritiikissä. Mutta jotenkin tuntuu, että kun lukijoitten kanssa keskustelee tai vaikka, mitä me ollaan tässä keskusteltu, niin siinä tulee loppujen lopuks paljon enemmän niitä asioita näkyviin, mitä tulee sitten pieneks pakotetussa lehtikritiikissä. Nytkin tässä on paljon sellasia asioita puhuttu, vaikka Aalo-nimen merkityksestä, mitä varman yksikään kriitikko ei oo osannut nostaa esiin. Ja kuitenkin kirjailijalle ne voi olla tosi merkityksellisiä, vaikka ei ne toisaalta sais olla niin merkityksellisiä. Se nimi on kuitenkin nimi siellä kirjassa vaan.

Eija-Liisa: Onks sulle jäänyt mieleen jotakin tästä Polaaripyörteen saamasta kritiikistä tai arvioista, jotakin sellasta, mitä sä oot kokenut? Nimittäin tarkoitan, että joskushan voi aivan hyvin käydä niin, että kriitikko sekoittaa asioita ja puhuu, kirjoittaa siinä nyt hätäpäissään ja vähän huolimattomuuksissaan jotakin semmostakin, mitä kirjassa ei oo ollenkaan puhuttukaan, viittaa johonkin sellaseen?

Tiina: En, en muista sellasta nyt. Siis varmasti joskus oon. Kyllähän sitä joskus löytää sellasia juttuja, että mikähän tää juttu nyt oli, kun mä en tätä nyt tunnista. Sitten toisaalta käy toisin päinkin, että kriitikot löytää sellasia puolia, mitä mä en oo itse ymmärtänyt kirjoittaneeni. Mä muistan heti ensimmäisen kirjan, esikoisromaanin kohdalla Eräänä päivänä tyhjä taivas, ja varmaan vielä heti ensimmäinen lehtikritiikki, mitä siitä ilmestyi, niin siinä jotenkin lähti tää valtava talo, mihin tää päähenkilö nuori nainen palaa oltuaan poissa hyvin pitkään. Ja sitten kritiikki lähti käsittelemään sitä ensinnäkin siitä ajatuksesta, että talo on symboli ihmisen mielelle ja sitten siinä oli joku tämmönen jungilainen lähtökohta, miten hän lähti sitä kritiikkiä kirjoittamaan. Se oli mulle sellainen, etten mä ollut sellasia ajatellut ollenkaan, kun mä olin kirjoittanut. Se oli sellanen ihan, että wau!

Eija-Liisa: Aika hieno löytö!

Tiina: On, ja siis se tavallaan on niin mahtavaa, että mä teen jotain ja joku tekee siitä tulkintoja ja ne tulkinnathan voi olla tosi erilaisia eri ihmisillä, ja ne voi olla tosi erilaisia, mitä mä oon ajatellut. Ja sitten toisaalta ne voi olla se totuus, että oikeasti mä oon mä en oo vaan sitä älynnyt, vaikka mä olen sen kirjoittanut. Ne voi olla myös semmosia valaistuksen hetkiä itselle, että näinhän se on ja näin mä oon sen varmaan ajatellut. Mä en oo sitä vaan kyennyt itselleni sanoiksi pukemaan.

Eija-Liisa: Niin, niin selkeesti sitten, joo. Kyllä, sehän on oikeastaan tosi hieno tilanne, että sehän saattaa nostaa sen tekstin arvoa ihan sitten taas eteenpäin.

Tiina: On, ja sitten että osaa kokenut, koulutettu kriitikko sitoa munkin jonkun ensimmäisen rävellyksen osaksi jotain laajempaa sellasta kirjallisuuden maailmaa ja sivistyksen maailmaa, niin sehän on tosi hienoa. Mutta kiitos mun puolesta, oli tosi mukava olla tässä ja keskustella ja ylipäätään nähdä ihmisiä näinä aikoina ja saapua Keravalta tänne suureen kaupunkiin vieraaksi. Tosi hienoa.

Eija-Liisa: Niin, aivan. Kiitoksia käynnistä ja tilaisuus on päättynyt.