Teksti: Marianne Tenhami
Hannes Tiira oli Kajastuksen lukijoille tuttu sanavisojen ja lintuharrastuksen tiimoilta. Mutta kuka on hänen vaimonsa Pirjo Tiira?
Eläkkeellä olevaa pastoria Pirjo Tiiraa, 65, viehättävät sanaseppoilu, linnut ja lukeminen. Hän on Porin Akateemiset Naiset ry:n puheenjohtaja.
– Korona hiukan rajoittaa harrastuksiani. Akateemisten naisten kanssa voimme syödä illallista ravintolassa tammikuussa, mutta kaksi tehdasvierailuamme peruttiin. Nyt olemme menossa kaupungin puutarhaan Hanhiluodolle. Olen toiveikas tämän retken suhteen. Siellä on niin hyvin tilaa, että voimme ulkona pitää kahdenmetrin etäisyydet. Vedän Sanaseppo-kerhoa täällä Porissa. Kerhomme on niin pieni, että voimme kokoontua ravintoloiden vielä ollessa auki. Kahdella edellisellä kerralla olen lähettänyt tehtävät osallistujille sähköpostilla. Niin on myös kysytty vihjeitä ja oikeita vastauksia tehtäviin. Olen innokas lukija. Kaikista surkeinta korona-aikana on ollut, kun kirjastot olivat kiinni.
Sanaseppoilussa Pirjoa viehättävät sanaleikit sekä se, että sanoilla voi olla kaksi eri merkitystä.
– Olen joskus määritellyt sanasepon henkilöksi, jolla on luonnonkiharat aivot ja kieli umpisolmussa, hän nauraa.
Siperiankurppaa tapaamassa
Lintuja voi kuunnella koronasta huolimatta. Pirjo järjesti Näkövammaisten Kulttuuripalvelun kanssa Kevätlintujen lumoissa -tapahtuman toukokuussa.
– Bird Life järjestää Tornien taiston, jossa mennään lintutorneihin tarkkailemaan lintuja. Viime vuonna se muuttui Pihojen taistoksi. Tästä sain idean meidän Kevätlintujen lumoissa -tapahtuman toteutukselle: kuunnellaan lintuja joko parvekkeella tai pihapiirissä jakaen havaintoja kuulemistamme linnuista Google Meet -etäyhteydellä.
Tapahtuman toisessa osassa purettiin kokemuksia ja muisteltiin Pirjon edesmennyttä aviomiestä, niin ikään innokasta lintuharrastajaa Hannes Tiiraa, joka järjesti joko yksin tai yhdessä vaimonsa kanssa lintutapahtumia näkövammaisille.
Pirjolla on paljon muistoja yhteisiltä linturetkiltään Hanneksen kanssa. Yksi muistoista on heidän tapaamisensa siperiankurpan kanssa Tohmajärven Värtsilän kylässä Itä-Suomessa.
– Se oli Euroopan toinen havainto siperiankurpasta. Ensimmäisen kerran lintu oli havaittu Euroopan ja Aasian rajalla. Värtsilässä paikallinen lintuharrastaja oli saanut viestin, että täällä on jokin omituisesti laulava lintu. Satuimme olemaan paikalla kuullessamme oudosti laulavasta linnusta paikalliselta lintuharrastajalta. Aluksi emme tienneet mikä se on. Hänellä oli CD-levy Soviet Birds, jolta kuulimme linnun äänen. Sen nimi löytyi sekä venäjäksi että latinaksi ja paikallisen lintuharrastajan kädet vapisivat innostuksesta hänen selvittäessään mikä on linnun suomenkielinen nimi. Havaitsimme linnun kurppalinnuksi, joka on sukua taivaanvuohelle, kun se tuli paremmin näkyviin. Soittelimme lähitienoon lintuharrastajille ja tiedotimme lintuväen omilla kanavilla varmistaaksemme havaintomme siperiankurpasta. Lopulta Värtsilään tuli lintuharrastajia Etelä-Euroopasta asti katsomaan tätä erikoisuutta.
Pirjoa kiehtovat lintuharrastajien reaktiot heidän tarkkaillessaan lintuja.
– Olen aina ollut kiinnostunut luonnosta. Retkeily ja pysähtyminen tarkkailemaan lintuja on mielenkiintoista. Tiettyjen lintujen saapuminen ja niiden laulu on minulle kevään merkki. Toissapäivänä oli kiva kuunnella, kun kottarainen lauloi niin lähellä. Sehän matkii muita lintuja hyvin. Kun kuulee linnun, joka laulaa monen eri linnun tavoin, tietää, että siinähän kottarainen taas yrittää huijata laulamalla muiden lintujen sävelillä.
Pappi pienestä pitäen
32 vuotta Porissa asunut Pirjo on alun perin kotoisin Helsingistä. Hänelle on ollut pienestä pitäen selvää, että hänestä tulee isona pappi.
– Järjestin perheelleni jumalanpalveluksia. Ymmärrän, että vanhempani tulivat niihin mukaan, mutta miten olen saanut pikkuveljenikin osallistumaan, hän ihmettelee. Tuohon aikaan oli vain muutama naisteologi eikä naispappeudesta tietoakaan. Siitä huolimatta Pirjo lähti lukemaan teologiaa Helsingin yliopistoonja ja valmistui vuonna 1978.
– Olen aina ollut sitä mieltä, että papin homma sopii minulle paremmin kuin työ lehtorina. Ennen pappisvihkimystä tuntui oudolta, että voin pitää kuolevaa kädestä, mutta en voi siunata häntä hautaan.
Naisella on kokemusta monenlaisista seurakuntatehtävistä. Ensimmäisenä kesänään ennen valmistumista hän oli kesäteologi ja seurakunnan päiväkerhon toiminnanohjaajan sijaisena. Mentyään naimisiin Pirjo ja Hannes kiertelivät Suomea aina sen mukaan, kumpi sattui saamaan viran paikallisesta seurakunnasta tai töitä jostain muualta.
– Opetin uskontoa yläasteella, mutta se ei ollut minun paikkani. Opetin vain tunnin viikossa kutakin luokkaa. Oppilaita oli paljon. Heitä ei oppinut tuntemaan, eikä heihin näin ollen saanut mitään kontaktia.
Työstä pienempien lasten kanssa hän piti toimiessaan lapsityönpappina.
– Lapset ovat niin aitoja. Heidän kanssaan asioidessa kertominen on mietittävä tarkasti. Jos asiaa ei voi selittää lapselle, siinä asiassa on jotain pielessä. He huomaavat hyvin helposti, jos asiassa on jotain outoa.
Vuonna 1989 Pirjo vihittiin papiksi. Virkamääräys alkoi heti tämän jälkeen. Hän työskenteli nykyisessä Meri-Porin seurakunnassa eläkkeelle jäämiseensä asti ja jopa sen jälkeenkin.
– Viime kesänä minut pyydettiin töihin kolmeksi kuukaudeksi. Kaikki ihmettelivät, kun olin niin innoissani tulossa eläkkeeltä takaisin töihin. Eikö yli 40 vuotta kirkon palveluksessa riitä? Ei riittänyt. Pidän työskentelystä ihmisten kanssa, heidän kuuntelemisestaan sekä siitä, että voin olla jollekin tärkeä. Pidän myös Raamatun tutkimisesta, puhumisesta ja esiintymisestä.
Pirjon mukaan peruspapin työ sopii hänelle monipuolisuutensa vuoksi.
– Vaikka pidän ihmisten kuuntelemisesta, ei ehkä riittäisi jos työ olisi vain sitä. Se kävisi liian raskaaksi. Vaikeista asioistahan ihmiset tulevat papille puhumaan. Harvemmin kukaan ilojansa tulee kertomaan, hän pohtii. Peruspapin työhön ovat kuuluneet jumalanpalvelukset, piiritoiminta, häät, kasteet, hautajaiset ja rippikoulut.
Tie miehen sydämeen
Pirjon kanssa jutellessa hänestä kumpuaa ikävä edesmennyttä aviomiestä Hannesta kohtaan.
– Meillä oli hyvä liitto. Nyt jälkeenpäin huomaa, että meillä oli paljon yhteistä, jota ei voi kenenkään muun kanssa jakaa, muun muassa oma huumori. Yhteisiltä matkoilta jäi paljon muistoja, joista toinen muisti jotain ja toinen täydensi jollain muulla muistolla. Kaksi viimeistä vuotta olivat raskaita Hanneksen vaikean sairauden vuoksi, mutta hänen kuoltuaan pahin oli tapahtunut. Voin jälleen nukkua yöni rauhassa, kun ei enää tarvinnut pelätä hänen puolestaan.
Sokean miehen vaimona Pirjo ihmettelee ihmisten asenteita.
– Ihmisten asenteet sokeita kohtaan eivät valitettavasti ole 1970-luvulta mihinkään muuttuneet. Sanoin Hannekselle, että varmaan joskus tulevaisuudessa naureskelemme ihmisten silloisille asenteille, mutta samoina ne ovat pysyneet, eivätkä vuodet ole muuttaneet mitään. Alussa loukkaannuin Hanneksen puolesta paljon enemmän kuin hän. Myöhemmin tietysti totuin ja opin heittämään mustaa huumoria ihmisistä ja heidän ennakkoluuloistaan. Ihmiset päivittelivät, miten nätti tyttö voi olla sokean miehen kanssa. Pitäisikö sokean miehen vaimon olla ruma?
Pirjon ja Hanneksen tie alttarille oli melko mutkikas. Pirjo oli nähnyt Hanneksen yliopiston luennoilla parinsadan muun opiskelijan joukossa. Ensimmäisen viikon jälkeen hän oli menossa opiskelijatapaamiseen ja odotti bussia vesisateessa.
– Näin Hanneksen ja hänen äitinsä bussipysäkillä. Tunnistin hänet ja tajusin olevamme menossa samaan paikkaan. Minusta oli tyhmää odottaa bussia samalla pysäkillä ottamatta Hannekseen mitään kontaktia, kun kuitenkin olimme menossa samaan paikkaan. Niinpä aloimme jutella.
Jälkeenpäin hän kuuli Hanneksen äidin kertoneen pojalleen nätin tytön ulkonäöstä. Hannes ihastui Pirjoon, mutta Pirjo ei vielä siinä vaiheessa Hannekseen. Toinenkin poika oli Pirjon kuvioissa mukana. Ystäviä Pirjo ja Hannes kuitenkin olivat.
– Rakastimme väittelyitä eri asioista. Saatoimme vääntää ihan olemattomista jutuista. Opiskelijakaverimme sanoivat joskus, että jääkää te vain tänne vänkäämään ihan kahdestaan, Pirjo hymyilee.
Muutama vuosi kului ystävinä. Pirjo lopetti suhteensa silloiseen poikaystäväänsä, mutta Hannes ei tiennyt sitä.
– Vuoden 1978 keväällä Hannes kysyi poikaystäväni kuulumisia ja sanoin, että en tiedä enkä välitä.
Hannes kutsui Pirjon kotiinsa ja aika vierähti vauhdilla.
– Hannes joi sinä iltana seitsemän kupillista lämmintä vettä unohtaen laittaa sinne teepussin. Hän kun kovasti yritti kertoa rakastavansa minua, Pirjo nauraa. Pirjo taas tiesi Hanneksen herkkusuuksi. Niinpä hän päätti todistaa oikeaksi vanhan viisauden siitä, että tie miehen sydämeen käy vatsan kautta.
– Kukkien vieminen olisi ollut turhaa, kun Hannes ei niitä nähnyt. Tiesin hänen pitävän silakkapihveistä. Niinpä vein niitä hänelle tuliaiseksi. Tämähän oli tietysti taktinen veto: Hanneksen sydämen sai silakkapihveillä, mutta ehkäpä tuleva anoppikin niitä maistoi ja ajatteli, että miniä osaa ainakin tehdä ruokaa.