NÄKÖVAMMAISTEN KULTTUURIPALVELU 90 VUOTTA
Teksti: Timo Kuoppala
Näkövammaisten Kulttuuripalvelun perustamisaikoihin enemmistö ansiotuloja saavista näkövammaisista työskenteli käsityöammateissa tai hierojina. Maija Somerkiven (e Purhonen) vuonna 2007 julkaistusta pro gradu -työstä voi lukea, että varsinkaan käsityöntekijät eivät läheskään aina olleet osaansa tyytyväisiä. Ansiot olivat heikot, tuotteiden kaupittelu vaikeaa, työpäivät pitkiä, työtilat ahtaita ja pölyisiä.
Yhdistyksen Varjojen Mailta -lehdessä ja Sokeain Keskusliiton Sokeain Airut- lehdessä ilmestyneissä jutuissa esitettiin ajatuksia ammattivalikoiman laajentamiseksi, mutta muutosta hidastivat monet tekijät. Näkövammaiset itse suhtautuivat uusien ammattien harjoittamiseen epäilevästi. Käsityöhön oli saatu tuntuma jo sokeainkouluissa ja työura käsityöntekijänä oli monelle itsestään selvä valinta. Ammattikoulutustakaan – hierojaopintoja lukuunottamatta – ei muihin ammatteihin ollut tarjolla.
Käytännössä ei tuolloin vielä Sokeain Kirjallisuusyhdistyksen nimellä toiminut yhdistyskään voinut paljoa panostaa näkövammaisten työllisyyden parantamiseen. Voimavaroja uusia uria hakevien näkövammaisten tukemiseen ei ollut. Yhdistyksen toiminta jatkui pienimuotoisena lehden julkaisemisen ja muun kirjallisuustoiminnan parissa aina 1940-luvun loppuun saakka.
Aika muuttuu, nimet vaihtuvat
Muutos tapahtui 1950-luvun alussa. Olot olivat levottomien sotavuosien jälkeen vakiintumassa ja yhteiskunnan vauraus kasvoi. Käsityöntekijöiden ansiomahdollisuudet heikkenivät entisestään teollisen tuotannon aiheuttaman kilpailun vuoksi, mutta onneksi tekniikan kehitys alkoi tuoda näkövammaisille myös uusia mahdollisuuksia koulutukseen, työllistymiseen ja vapaa-ajan viettoon.
Näkövammaisten oma asennoituminenkin muuttui. Hakeutuminen niin kutsuttuihin perinteisiin ammatteihin ei enää ollut itsestäänselvyys, vaan moni halusi jatkaa opiskeluja kansakoulun jälkeen ja hyödyntää yksilöllisiä taipumuksiaan. Kirjassaan Arlasta ammattiin tutkija Kirsi Keravuori on tiivistänyt muutosta näin: Sokeus ei ollut enää niinkään säälittävä kohtalo kuin tekninen haitta.
Varjojen Mailta -lehden päätoimittajaksi tuli vuonna 1953 Oskari Lehtivaara. Hän oli ollut yhdistyksen toiminnassa mukana alusta pitäen, mutta nyt hän pääsi todella näyttämään kykyjään niin lehdentekijänä kuin yhdistyksen puheenjohtajana vuodesta 1956 alkaen. Lehden levikki alkoi kasvaa nopeasti. Pian tuotoilla voitiin rahoittaa monenlaista henkisiä harrastuksia tukevaa toimintaa, jatko-opiskelua ja uusiin ammatteihin pyrkimistä. Nimikilpailun jälkeen Varjojen Mailta -lehden uudeksi nimeksi tuli Kajastus vuonna 1955.
Ajan henkeä noudatellen yhdistys muutti 1957 nimensä Sokeain Henkinen Työ ry:ksi. Uudet säännöt kertoivat yhdistyksen toimialan selkeästi. Sokeain Henkisen Työn tehtäväksi tuli tukea kaikenlaisia kulttuuriharrastuksia sekä edistää henkisillä aloilla työskentelevien tai niille aikovien pyrkimyksiä.
Kuteensa uuteen kuosiin antoi myös jo 1900-luvun alussa perustettu Sokeain Jatko-opistoyhdistys, joka opistohankkeen kariuduttua muutti nimensä Sokeain Jatko-opintoyhdistykseksi. Se sulautui Kulttuuripalveluun 1957 ja käyttöön saatiin mm. pistekirjoituspainokone, jolla voitiin tuottaa oppikirjoja ja ammattikirjallisuutta näkövammaisille. Opiskelu- ja työllisyysmahdollisuuksia lisäsivät myös 1950-luvun puolessa välissä vähitellen käyttöön tulleet äänikirjat.
Esiintyjät esiin
Kulttuuritoiminta laajeni kirjallisuusharrastuksesta ennen kaikkea musiikkiin. Yhdistys järjesti hyvin kannattavia esiintymistilaisuuksia näkövammaisille taiteilijoille. Myöhemmin ohjelmaan tulivat myös musiikkileirit. Jonkin aikaa yhdistys pyöritti ohjelmapalvelua, jonka kautta esiintyjiä etsivä saattoi tilata näkövammaisia artisteja tilaisuuksiinsa. Resurssit palvelun pyörittämiseen eivät kuitenkaan riittäneet ja se hiipui vähitellen.
Kirjoittajia ei unohdettu. Heille pidettiin 1950-60 -luvuilla tasokkaiden opettajien vetämiä kirjoittajakursseja. Kirjoituskilpailut nostivat esille uusia kyvykkäitä kynänkäyttäjiä.
“Pojat” edustivat uutta aikaa
Uudistunut yhdistys ryhtyi kulttuuritoiminnan ohella laajapohjaisesti tukemaan yleisissä oppilaitoksissa opiskelevia ja uusiin ammatteihin tähtääviä näkövammaisia. Opiskelijat saattoivat luettaa nauhalle tai jäljennyttää pistekirjoitukselle tarvitsemaansa oheismateriaalia ja yhdistys pystyi kompensoimaan opiskelijoiden tenttimaksuja.
Joistakin yhdistyksen tukemista ylioppilaista tuli vähintäänkin näkövammaisyhteisön julkkiksia. Kajastus 3/1962 kertoo kolmen sokean lakkiaisista:
Niin ’pojat’ suoriutuivat tänä keväänä ylioppilaskirjoituksista ja muiden nuorten lailla saivat vitivalkoisen lakkinsa. Kun sokeat ja heitä lähellä olevat henkilöt puhuvat ’pojista’, tietää jokainen, keistä on kysymys. Tietysti Aatu Moilasesta, Arvo Karvisesta ja Raimo Tanskasesta. Eivät he iältään enää ihan poikia ole; hehän ovat lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä, mutta kaipa he ’poikina’ saavat olla ihan ukkoikään asti. —
Voimien kuluttaminen pelkän lukiokurssin suorittamiseen kai kuitenkin tuntui heistä liian vähäpätöiseltä. Aatu Moilanen oli saanut työpaikan Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliitosta sokeain sihteerinä, jonka tehtäviin kuuluu mm. matkusteleminen Suomea ristiin rastiin. Raimo Tanskanen soitteli pianoa Sibelius-Akatemiassa ja Arvo Karvinen suoritti merkonomin tutkinnon Suomen Liikemiesten Kauppaopistossa.
Näkövammaiset jatko-opiskelijat alkoivat pitää yhteyttä keskenään ja halusivat itse vaikuttaa olosuhteisiinsa. Kajastuksen palstoilla näkyy ajan henkeä heijastavaa keskustelua ylioppilaskirjoitusten tehtävien saamisesta tarvittaessa pistekirjoituksella.
Ylioppilastutkintolautakunta otti aluksi tylyn kannan. Se totesi, että “kysymys ei ole merkityksellinen, koska sokeita ylioppilaskokelaita on kovin vähän” (Kajastus 2/1966). Asian saama julkisuus ja sinnikäs vaikuttamistyö tuottivat lopulta myönteisen tuloksen vuonna 1971. Vastoin Ylioppilastutkintolautakunnan kantaa Opetusministeriö päätti, että kokelas saa tehtävänsä halutessaan pisteillä.