Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Istun pienessä mökissä Lapin hiljaisessa turistikylässä. Seuralaisenani on hyvä ystävätär, joka tuntee tätä kylää kuin taskuaan. Suunnittelemme patikointia tuntureilla, potkukelkkailua, koiravaljakkoajelua ja ylipäätänsä talvisesta luonnosta nauttimista. Lomamme ensimmäiset pari päivää ovat saaneet minut miltei hurmokseen. Kireässä pakkassäässä lumi on juuri niin hieno kuin muistoissani Itä-Suomen talvina viime vuosituhannen puolella.
Edellisen kerran kävin talvisessa Lapissa nuorena opiskelijana, näkevänä vielä. Alumni-järjestö vei ryhmämme Utsjoki-Kevon säätieteelliselle tutkimusasemalle kymmeneksi päiväksi aivan maaliskuun lopussa. Reissu oli ikimuistoisen eksoottinen kokemus kaukaa Keski-Euroopasta tulleelle tytölle. Tosin lumi ja pakkaset eivät ole vieraita Unkarissakaan, mutta Pohjois-Lappi oli jotain aivan muuta kuin olisin osannut edes kuvitella. Hiihdimme paljon, ajoimme moottorikelkalla, kävimme katsomassa poroja ja teimme retken Jäämeren rannalle. Jokailtaisen saunan löylyistä heittäydyimme ilkosillamme lumihankeen vieriäksemme rinnettä alas melkein joelle ja sieltä juosten takaisin saunaan. Sain tuntea auringon ihmeellistä lämpöä kantavalla hangella kulkiessa ja nähdä myös revontulia.
En koskaan osannut hiihtää tai lasketella erityisen hyvin ja luistelemaan en ikinä oppinut edes perustasolla. Tapaan heittää huulta: ”sano minulle kesäisellä asfaltilla: varo jäätä, niin minä liukastun taatusti!” Muutenkin huonohko tasapainoni järkkyi nuoruudessanikin liukkailla, jäisillä kaduilla käveleminen sujui hampaita purren ensimmäisten kunnon liukuesteiden hankkimiseen saakka. Itä-Suomen talvien kauneus korvasi silti vaivan ja saatoimmehan jopa etelässä aiemmin usein nauttia lumisista talvista.
Sokeuduttuani talvet muuttuivat mielessäni kovin ristiriitaisiksi. Talven taika vetoaa minuun edelleen, muistini heijastaa silmieni eteen noita vanhoja kuvia, joiden perään haikailen vieläkin. Vastasataneen lumen tuoksu tai kunnon pakkaslumen narskunta saavat minut hetkisiksi hurmioituneeseen mielentilaan.
Viime talven jälkeen hyvin monet olivat varmoja, että samankaltainen talveton talvi toistuisi myös tänä vuonna ja vastedes yhä useammin. Luonto päätti tällä kertaa näyttää keskisormea pessimistisille ennustuksille. Hieman myöhään alkanut, mutta sitäkin rajummin hyökännyt luminen pakkastalvi yllätti etelässä. Hienoa näin!
Kävellessämme pääkaupunkiseudulla seuralaiseni kertoilevat talvea rakastavien ihmisten, lasten ja aikuisten ilosta. Puistomme on täynnä hyvälaatuisia latuja ja hiihtäjiä näkee jopa keskiyön aikaan. Kerrostalojen pihoilla on toinen toistaan hienompia lumiukkoja, tänä talvena muumit valloittavat myös lumesta taiottuina. Jäälyhdyt ja maitopurkkeihin jäädytetyistä värjätyistä jäätiilistä rakennetut jäälinnat kohoavat siellä täällä. Some täyttyy kaiken ikävän sälän lisäksi myös riemukkaista pulkkamäkivideoista. Joku keksi luoda vain ilmasta näkyvää taideteosta lumeen: ympyröitä oli tallaamassa toistakymmentä innokasta ”lumimaalaria”.
Kunpa jokainen talvi olisi tällaista joulukuusta helmikuuhun, huokailen.
Nuoruuteni kömpelyys ja liukkaiden pelko kuitenkin taittaa terän riemulta. Nilkan murtuminen on tuoreessa muistissa ja pelkkä ajatuskin itsenäisestä liikkumisesta talvioloissa jännittää. Uusi, sinänsä loistava ja ihana opaskoirani on omiaan lisäämään jännitystä. Milloin sataa märkää sohjoa, milloin se jäätyy möykkyiseksi perunapelloksi, milloin jään päälle sataa vettä, milloin olen upota valtaviin lumimääriin. Taloni portaiden edessä on korkea valli, jonka yli on kiivettävä joka kerta. Suojateiden reunoille on aurattu penkka, jonka ajotienpuoleinen reuna on vaarallisen liukas. Kinoksia ilmaantuu lumiaurojen jäljiltä milloin minnekin, paikan taju hämärtyy helposti. Mistähän mahtaa opaskoirani tietää suojateiden sijainnin? Ympäristön äänet hukkuvat lumeen, tuskin kuulee edes lähestyviä autoja. Neljä kertaa päivässä on lähdettävä ulkoilemaan, joka kerta sydän kurkussa pamppaillen.
Näissä olosuhteissa opaskoira jää kohdallani auttamatta kakkoseksi ihmisseuralaiseen nähden. Ihmisseuralaisen käsivarsi antaa tukea ja jutellessa reitin vaikeudet miltei katoavat ja päällimmäiseksi tunteeksi jää hienosta talvesta nauttiminen.
Tänä koronatalvena ja kohta jo toisena koronakeväänä parhaat yhteisölliset elämykset voimmekin ammentaa nimenomaan luonnossa kulkemisesta. Ulkona voin tavata myös sellaisia ystäviä ja tuttavia, joiden kanssa emme uskaltautuisi kyläilemään, kahviloihin, kulttuuritilaisuuksiin. Eikä kulttuuritilaisuuksia edes oikein ole, ainakaan sanan entisessä merkityksessä yhteisöllisiä kulttuurielämyksiä. Nyt on löydettävä uusia keinoja päästääksemme yhdessä kulttuurin ääreen.
Huomaan kuuntelevani musiikkia entistä useammin. Joidenkin ystävien kanssa saatamme suositella toisillemme musiikkikappaleita puhelimitse, joskus jopa kuuntelemme samaa musiikkia, minä täällä ja ystävä siellä, kumpikin omasta laitteestaan. Yhdessä tekemisen tunne kohoaa niin vahvaksi, että seuraavan kerran kyseistä musiikkia kuunnellessani tunnen hyvin voimakkaasti ystävän läsnäolon vierelläni. Itsekin musiikkia tuottavat, laulavat tai soittavat tuttavani jakavat auliisti musiikkiaan, valmiita tai jopa keskeneräisiä teoksiaan ystäväpiirin kesken, sohvalla loikoillessa ja kännykkääni pläräillessä saan kuulla yksittäisiä kappaleita tai valmiita konsertteja. Kuorolaiset tosin valittavat, että kuoroharjoitukset etänä ovat miltei mahdottomia pienten, mutta yhteislaulua kohtuuttomasti häiritsevien nettiyhteyksien viiveiden takia.
Valokuvia ja pieniä videopätkiä kulkee myös entistä tiheämmin ystäväpiirissäni. Väliäkö hällä, etten näe niitä: pienikin kuvailu, pelkkä niiden kuvitteleminen, niiden tietäminen, saattaa saada minut innostumaan. Kynnys omien valokuvien tai videoiden tekemiseen on aika korkea, mutta joskus tuntuu, että näinä päivinä useimmat ihmiset ovat sallivampia aikaansaannostemme epätäydellisyyden suhteen.
Koronan suurin opetus minulle on tämä: vaikka ympärillä riehuu tauti, jota voi miltei verrata myrskyyn tai sotaan, minun on löydettävä tämän kaiken keskeltä rauhaa ja iloa, jotain pientä hyvää tai kaunista mahdollisesti jokaisena päivänä. Se voi olla jokin aivan pieni asia: kun koirani laskee päänsä syliini ja nukahtaa tuoksuen onnelliselle koiralle, kun kehittelemäni ruokaohje toimii käytännössä, kun lataan muistikortille kymmenkunta odottamaani äänikirjaa. Tai joskus isokin asia: kun ystävä, joka sairasti viime keväästä koronan, joka vei häneltä kaiken voiman, jaksaa ottaa melkein vuoden tauon jälkeen ensimmäistä kertaa kirjan käteen ja lukee sen päivässä, entisellä innokkuudellaan. Joutilaisuus nousee arvoon arvaamattomaan. Jos ei ole kiirettä minnekään, voin soittaa sohvan nurkasta pitkiä puheluita vuosia sitten viimeksi tapaamalleni ystävälle tai voin istua toista tuntia hiljaa, silmät kiinni ja vartioida sylissäni lepäävän koiran unta.
Ensimmäiset kävelyretket tässä Lapin kylässä ovat jo takana. Ystävättäreni kuvailee innolla ja vuolaasti ympäristöämme. Kännykkämme ja aivoni täyttyvät kuvista, väreistä, hahmoista ja tunnelmista. Kaiken tämän kuvittelemisen riemun ohella hetkittäin olen purskahtaa itkuun: sattuu aivan fyysisellä tavalla tunne, etten voi enää koskaan nähdä tätä kaikkea. Erityisesti värien, sävyjen ja valon leikkien kuvailu sattuu minuun, silmäni tuntuvat konkreettisesti janoavan ennen näkemiäni sävyjä ja valoja, ne tuntuvat minusta hahmoja ja liikkeitä tärkeämmiltä. Joskus tekee melkein mieli sanoa: kävellään vain hiljaa, haluan aistia vain muilla aisteillani, en nähdä sieluni silmin, se tekee kipeää. Toisaalta en sittenkään aio menettää ainuttakaan kuvaa, jota sieluni silmien eteen voi kuvailun ja mielikuvituksen avulla piirtää. Suurten kokonaisuuksien näkemättä jääminen ei kirpaise niin kuin yllättävät yksityiskohdat, vaikka pystysuoraan ylöspäin kohoava savu tai kumparelaskijoiden reittimerkinnät. Suru hyökyy ylitseni aaltoina väistyen sitten hitaasti ilon tieltä, jättäen jälkeensä joskus hiljaisen haikeuden, toisinaan taas selittämättömän kiukun, jota seuralaisteni on vaikea tulkita, saati ymmärtää. Tämä tunteiden kaksinaisuus heijastuu helposti synkkyytenä, mielipahana, katkeruutena. Sitten kuitenkin ravistan päätäni ja heittäydyn riemuitsemaan aivojeni ja aistieni luomasta maailmasta.
Lapin reissuni on aika lailla alullaan, en siis vielä tiedä, mitä kaikkea se tuo tämän viikon aikana. Tänä iltana ainakin saunomme, syömme hyvin ja rupattelemme iltamyöhään ja huomenna talven ihmemaa odottaa meitä jälleen.