Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Näkövammaisten Kulttuuripalvelun ja Näkövammaisten Kirjastoyhdistyksen
suositut kirjailijavierailut jatkuvat, lokakuussa oli vuorossa JP Koskinen, joka oli ehdokkaana myös Laurin kirja -palkinnon saajaksi.
”Vanha mies haluaa ostaa junalippua Tampereen asemalla. Asemalla on vain lippuautomaatti, mutta miehellä on vain käteistä rahaa. Tiedustellessaan asiaa puhelimitse häntä neuvotaan ostamaan lippunsa R-kioskilta. Aseman R-kioski kuitenkin valmistuu vasta vuoden päästä. Mies voisi matkustaa paikallisjunalla, mutta niissä ei myydä lippuja. Mies ei pääse matkaan, vaikka hänen taskussaan on riittävästi rahaa lippuun.” Tämä vinoilu on rikosromaanista Toukokuun tuomen kukka.
Näkövammaisten Kulttuuripalvelun ja Näkövammaisten Kirjastoyhdistyksen järjestämät suositut kirjailijavierailut loppuivat koronakeväänä kuin seinään. Syksyn ensimmäistä kirjailijavierasta, JP Koskista haastatteli harrastelijakirjoittajana tunnettu Anne Huttunen edelleen ilman yleisöä, pienen järjestäjätiimin seurassa, nettiradion välityksellä.
Monet ovat oppineet Koskisen nimen vasta hänen oltuaan viime vuonna Finlandia-ehdokkaana huikealla Tulisiipi-romaanillaan. JP Koskinen on kuitenkin pitkän linjan ammattikirjailija, jonka teosten määrä ja laaja kirjo häkellyttävät lukijaa.
Vuonna 1968 syntynyt Juha-Pekka Koskinen oppi lukemaan nelivuotiaana. ”Kirjoittamisen alkukimmoke oli tunne, että haluaisi lukea sellaisia tarinoita, joita ei vielä ole kirjoitettu”. Opiskeltuaan mm. matematiikkaa Helsingin yliopistossa Koskinen sai vakituisen työpaikan Nokialta ja voitti samaan aikaan novellikilpailun. Esikoiskirjansa Ristin ja raudan tie käsikirjoituksen hän lähetti historiallisten romaanien kilpailuun. Raadin jäsenenä ollut Laila Hietamies yllättyi suuresti tavatessaan neljän parhaan joukkoon sijoittuneen kirjan alle kolmekymppisen tekijän: ”Hän odotti seitsemänkymppistä herrasmiestä, sen verran pitkä, perusteellinen ja hyvin valmisteltu romaani oli”, myhäilee Koskinen kirjasta, joka avasi hänelle kustantajien ovet.
Kirjailijan uran varjopuolia onkin sitten, että kun ”esikoiskirjaan media kohdistaa enemmän huomiota ja armollisuutta, toisen kirjan kohdalla kirjailija tipahtaa arkeen, hänet jätetään täysin huomioitta”.
Vaikka aloittelevat kirjailijat sukeltavat tavallisesti henkilökohtaisiin ja itselleen läheisiin aiheisiin, Ristin ja raudan tie sijoittuu keskiaikaan, ristiretkiläisten maailmaan. Ristiriita on vain näennäinen: Koskinen harrasti historiaa ja luki paljon aikalaiskirjoituksia ja kirjeitä 1100-luvulta. Nämä kirjeet saivat hänet tajuamaan, että sen aikakauden ihmiset kirjoittivat aivan kuin nykypäivinä arkisista asioistaan, ”näiden ihmisten kautta oli helppoa herättää historia henkiin ja tarinan kautta pystyy samalla tutkimaan sen taustalla olevaa historiaa”.
Esikoisromaanin jatko-osaa nimeltään Seitsemäs temppeliherra seuraa vielä kaksi julkaisematonta osaa, ne yhdessä tulevat muodostamaan sukukronikan.
”Historialliset romaanit ovat raskaita tehdä, on kuin kudottaisiin mattoa, toisaalta ne ovat raskaudessaankin palkitsevaa työtä”, pohtii kirjailija, joka Tulisiiven työleirikokemuksista kirjoittaessaan näki nälkää ja laihtui monta kiloa. ”Tarina oli niin intensiivinen kirjoittaa, ettei oikein osannut keskittyä muuhun, ei ajatellut aikaa ja paikkaa ja syöminenkin saattoi jäädä”. ”Monet kirjoittavat havainnoijina, eli katsovat ulkoa sisäänpäin. Minä taas elän sen tarinan sisällä ja tulen sieltä sisältä ulos, mikä on aavistuksen kuluttavampi tapa tehdä sitä työtä. Tämä on vain ominaisuus, synnynnäinen kyky tai kirous: maailma herää eloon ja minä olen siinä mukana, kaikki pienetkin aistihavainnot tuntuvat omassa kehossa”.
Ensimmäisen Finlandia-ehdokkuutensa JP Koskinen sai Ystäväni Rasputin -romaanistaan, joka johdattaa lukijaansa Venäjälle tsaariperheen vallan viimeisiin vuosiin. Rasputin on kohuttu mystikko, jonka hahmossa pyhyys ja syntisyys ottavat mittaa toisistaan. Koskinen kävi tarkkaan läpi Grigorin alkuvuosia Siperian perukoilta Pietariin, aikaan, jolloin kyläläiset pitivät häntä omituisena ”taivaallekatsojana”, vähä-älyisenä tai sairaana. Lukijoita saattaa mietityttää, oliko tsaariperheen viides, vammainen tytär oikeasti olemassa. ”Fiktiossa täytyy olla aina tällaisia harmaita alueita, oikeasti emme koskaan tiedä ihan täyttä totuutta mistään asiasta, kaikki, mitä meille kerrotaan, on tavalla tai toisella paranneltu versio kaikista tapahtumista”, painottaa kirjailija kertoen Alexandran monia spekulaatioita herättäneestä ns. valeraskaudesta. ”Tarinoita kerrotaan uudestaan ja uudestaan ja ne muuttavat pikkuhiljaa muotoaan. Historioitsijoiden uudet löydöt muuttavat myös aikaisempia totuuksia”.
Historialliset spekulatiiviset tarinat tarjosivat pohjaa myös romaanille Tulisiipi. Romaanin päähenkilö, Kaarle Kuura muuttaa Yhdysvaltoihin aiemmin siirtyneen perheensä mukana takaisin Neuvosto-Karjalaan työläisten paratiisia rakentamaan. Pienestä pojasta saakka Kaarlen ainoa unelma on päästä lentämään. Pojan isoisä on hevoskuiskaaja, isä automekaanikko ja Kaarle puhuu koneiden kieltä, tuntee lentokoneet omikseen. Lentokoneet olivat 1930-luvulla uusinta uutta Yhdysvalloissa ja Euroopassa vallitsi kova lentobuumi. Koskinen loi hahmon, joka on niin fiksoitunut yhteen asiaan, että on vaaraksi muille ja itselleen. ”Kaarle haluaa olla vain ja ainoastaan vapaa ja todellisen vapauden hän voi kokea ainoastaan taivaalla.” Romaania on pidetty tietynlaisena aikuisten satuna, eikä Koskinen väitettä kiistä: ”Tarinassa on monia sadun kerronnan elementtejä. ”Myös pitkä tarinan kaari Amerikasta avaruusohjelmaan tuntuu sadunomaiselta, mutta sillä on kuitenkin realistinen todellisuuspohja”, vakuuttaa Koskinen. ”Gagarin ei kenties olisikaan ollut ensimmäinen avaruuslentäjä: lopullisesti sitä on hankala todistaa. Arkistojen avautumisen jälkeen paljastui esimerkiksi valokuvista pois raaputettuja ihmisiä, joita oli mahdollista jäljittää. Näin löytyi pari lupaavaa kosmonauttiehdokasta: toinen kuoli palovammoihin ja toisella oli alkoholiongelma ja hän jäi junan alle… Kuinka todennäköistä on, että kun lähetät ihmisiä avaruuteen, heti ensimmäinen lento onnistuu? On kertomuksia myös radioamatöörien nappaamista viesteistä, joista ei myöskään tiedetä, kuinka todellisia ne ovat”, kuvailee Koskinen pohdintaa, johon tarina perustuu. Todellisuuden venyttäminen on Koskiselle mieluisa kirjallinen keino, jonka kuvailun yhteydessä hän mainitsee erään lempikirjailijansa, E. L. Doctorowin nimen.
Tulisiipi toi kirjailijalleen toisen Finlandia-ehdokkuuden ja Savonia- sekä Vuoden kirja -palkinnon. Tätä toista Finlandia-ehdokkuutta Koskinen osasi jo aavistaa: ”Rasputinin ehdokkuus yllätti, mutta Tulisiipi oli jo kirjoittaessa niin intensiivinen kokemus, että tunsin sen olevan hyvä. Se sai tosi paljon myönteistä palautetta, eli arvelin, että nyt pitää olla alkukarsinnassa melkoisen paljon hyviä kirjoja ilmestynyt, ellei se ole kuuden ehdokkaan joukossa”, naurahtaa Koskinen.
Venäjän historia ja Suomen ja Venäjän historian yhtymäkohdat ovat läheisiä aiheita JP Koskiselle. Hän on tutkinut pitkään Venäjän, mm. Romanovien ja Iivana Julman historiaa, vaikkei vielä ole löytänyt toimivaa näkökulmaa, jonka pohjalta olisi syntynyt uusi romaani. Kiinnostus idän kasvua kohtaan linkittyy myös erään Koskisen lempikirjailijan, Waltarin, historiallisiin romaaneihin: ”Kun Konstantinopoli aikoinaan valloitettiin, se oli Bysantin loppu, lähes kaikki ruhtinassuvut pakenivat Venäjälle, Moskovaan ja muualle, eli Bysantin ja Venäjän välillä on tietty jatkumo. Venäjän kirkko onkin ainoa alkuperäinen kirkko, koska se perintö tulee Roomasta ja Rooman kautta Venäjälle.”
Toisen maailmansodan Venäjällä, Saksassa ja Suomessa seikkailee Kuinka sydän pysäytetään -romaanin päähenkilö, Mannerheimin oikeana kätenä toimiva Juho, joka jää ihmisenä ongelmineen auttamattomasti sodan jalkoihin. ” Kukaan ihminen ei ole vain yksi, jokaisessa on monia puolia. Halutaan tehdä hyviä tekoja, mutta eri tilanteissa voi olla aivan eri ihminen. Kukaan ei ole läpeensä hyvä tai paha, vaan hyvyys tai pahuus näyttäytyy aina tiettyä taustaa vasten, tilanteet voivat pakottaa tekemään jotain, mitä ei välttämättä halua muistella jälkeenpäin, valinnat voivat olla impulsiivisiakin, ne on tehtävä hyvin nopeasti ja tulee valittua sellaista, mitä ei tietoisesti mietittynä valitsisi”, pohtii Koskinen.
Koskisen suosituimpiin teoksiin kuuluu Kalevanpoikien kronikka, ratkiriemukas ja kerronnaltaan loistava seikkailuromaani 1100-luvulta. Kalevalasta tuttujen hahmojen matkan vaiheita muisteleva kertoja Väntti sekoittelee surutta ja vailla tunnontuskia tarua ja totta, valhetta ja fiktiota. Kirjailija myöntää naurahtaen nauttivansa tarinoiden parantelemisesta matkan varrella, vanhojen ja uusien tarinoiden, legendojen ja anekdoottien upottamisesta historiallisten totuuksien sekaan. Kalevala, josta hän omistaa monia vanhoja painoksia, kuuluu hänen vakiolukemistoon.
Kalevanpoikien kronikan Vänttiä vaivasi, että neljä evankeliumia on ristiriidassa keskenään, hän uumoili voivansa tehdä paremman. Väntin tyylille sukua on Viisi todistajaa, jossa pääsiäisen tapahtumat kerrotaan viidestä eri näkökulmasta ja lukija saa päätellä, mitä oikeasti tapahtui. ”Kuvitellaan viisi lamppua osoittamaan niiden keskellä olevaa esinettä: mikään valokeila ei itsessään muodosta tarinaa, vaan se syntyy viiden eri valokeilan leikkauspisteessä”, hahmottelee Koskinen.
Aivan toisenlaisella aluevaltauksella, humoristisella kuunnelmasarjalla Töissä täällä irtosi Sokeain kuunnelmapalkinnon voitto. Nokian kerrottiin olleen edelläkävijä työelämän kehittämisasioissa ja Koskinen ehti olla lähes 20 vuotta töissä Nokialla, eli nuo sattumukset olivat tuttuja hänelle. Yleisradio suunnitteli kuunnelmaan alunperin 20 jaksoa, mutta lopulta Radioteatterille valmistui kymmenen jakson kokonaisuus.
Ääneen luettavaksi kirjoittaminen on Koskiselle tuttua muutoinkin, hän on kirjoittanut joitakin kirjojaan suoraan äänikirjoiksi. Näissä kirjoissa rytmi on erilainen, alku korostetusti koukuttava ja jokaisen jakson lopun on houkuteltava kuuntelijaa jatkamaan seuraavaan jaksoon. Koskinen ei kuitenkaan usko, että äänikirjoiksi tehdyistä teoksista olisi paperisten kirjojen kilpailijaksi, sillä ”kirjoja, kuuntelijoita ja kuuntelutilanteita on niin paljon erilaisia ja jos joku ei jaksa kuunnella äänikirjaa, hän tuskin jaksaisi lukeakaan sitä printtikirjana”.
Koskisen Tulisiiven äänikirjaversio Tomi Kamulan lukemana pääsi Laurin kirja -äänikirjapalkinnon viiden finalistin joukkoon, mikä ilahduttaa kirjailijaa kovasti. Hän itse lukee kaikki kirjansa ääneen Henna-vaimolleen, ”ääneen lukiessaan huomaa aina vielä jotain korjattavaa, jotain voisi sanoa eri tavalla, löytyy liian pitkiä lauseita tai joitakin sanoja on vaikea lausua peräkkäin”.
JP Koskinen on niitä valtavan monipuolisia kirjailijoita, jotka ”kyllästyisivät nopeasti yhteen tiettyyn tyyliin” ja jotka haastavat itseään oppimaan uusia ja erilaisia asioita. ”Kun kirjoittaa sekä aikuisten että lasten ja nuorten romaaneja vuorotellen ja rinnakkainkin, voi aikuisten romaanien raskaamman prosessin lomassa tehdä rennommalla otteella lastenkirjoja ja vaihtelu virkistää, tyylilajeja vaihdellessa tuntuu aina siltä, että tämä on juuri sitä, mitä olen odottanutkin”, kertoo Koskinen. Haavekaupunki-lasten fantasiasarjassaan ja Benjamin Hawk -nuorten sarjassaan Koskinen sai päästää mielikuvituksensa täysin vapaaksi.
Dekkarit ovat myös erityisen mieluisa laji Koskiselle. Murhan vuosi -sarjasta on julkaistu kuusi osaa, Heinäkuu ilmestyy ensi vuonna. Sarjan rakenne kuulostaa monisyiseltä, silti se on Koskisen mielestä helppo tehdä. Sarjaan tulee 12 osaa kuukausien mukaan. Jokaisessa osassa ratkaistaan fiktiivinen rikos, mutta aina kolme peräkkäistä osaa käy samalla taustalla läpi jonkun kuuluisan todellisen rikoksen, kuten Bodomjärven tai Anneli Auerin tapauksen tutkinnan vaiheita ja haasteita. Kokonaisuudesta tulee myös pääroolissa olevan yksityisetsivän suvun tarina.
Koskinen kirjoitti myös Harkittu murha -nimisen oppaan dekkarikirjoittajille, tosin reippaasti ennen kuin itse ehti kirjoittaa ensimmäisen dekkarinsa. Hän myöntää naurahtaen, että nyt hän saattaisi lisätä siihen uusia vinkkejä, mutta dekkarikirjoittamisen historiasta ja kirjaan sisältyvistä johtavien dekkaristien haastatteluista hän on edelleen ylpeä.
Koskinen on ollut mukana monissa novelliantologioissa, mm. Toinen tuntematon -nimisessä, Tuntemattoman sotilaan henkilöiden naispuolisia läheisiä esittelevässä antologiassa, jossa hän antoi äänen henkilögalleriasta valitsemalleen Lahtisen äidille. Teosluettelon laajaan skaalaan kuuluu pyrähdyksiä mm. kauhun ja kartanoromaanin genreen.
JP Koskisen tuorein romaani, Hukkuva maa, pohjautuu hänen kymmenien vuosien taustatutkimuksiinsa ilmastonmuutoksen saralla. Romaani on thrillerimäinen tarina taustanaan ilmastonmuutos, ympäristömme mahdollisesti jo muutaman vuoden päästä ja päähenkilönä ilmastonmuutosta tutkiva asiantuntija, joka on kyllästynyt ja turhautunut toistelemaan samoja asioita turhaan vuodesta toiseen. Harvinaislaatuisena teosparina Hukkuvalle maalle ilmestyy ensi tammikuussa tietokirja Hiilijalanjäljissä, eräänlainen ”kaikki, mitä olet aina halunnut, mutta et koskaan kehdannut kysyä ilmastonmuutoksesta” -tyylinen, ikään kuin fiktiivisen romaanin luennoitsijan muistiinpanoja sisältävä pieni kirja. ”Ilmaston vasteviive on sellainen, että sen, mitä nyt tehdään, tulos näkyy 35-40 vuoden kuluttua”, huomauttaa kirjailija todeten kuitenkin olevansa tarinankertojana jo lipumassa muihin maisemiin tämän teosparin aiheesta.
Nuo muut maisemat liittyvätkin itse asiassa eräisiin entisiin. Lukijat ovat vaatineet jatkoa Tulisiivelle ja siitä on jäänyt yli paljon materiaalia, mutta koska sitä ei ole mahdollista jatkaa, Koskinen palaa tulevassa romaanissaan Tulisiipeä edeltäviin vaiheisiin. Haukansilmä kertoo Kaarlen isoisän, hevoskuiskaajan, tarinan 1800-luvun Ameriikassa.
JP Koskisen tapa kirjoittaa ei ole aivan tavanomainen: ”Päässä on tarina aika valmis, rakenne ja juonenpiirteet ovat selkeitä. Paperille en tee synopsista koskaan. Hukkuva maa -romaanin kohdalla kustantaja tiesi etukäteen sen verran, että kirja käsittelee ilmastonmuutosta ja siinä on nainen, joka käydessään kellarissa joutuu kahlaamaan vedessä. Teen kirjan hyvin valmiiksi, ei ole olemassa kuin yksi versio ennen kuin se lähtee kustantajalle.”
”Kirjoittaminen on yksinäistä työtä, ulkopuolinen maailma ei oikein ole työskennellessäni läsnä. Mutta jos saan itselleni riittävästi tilaa, nautin tästä työstä suunnattomasti”, Koskinen tiivistää.