Teksti: Teuvo Ruponen
Näkövammaisten ammattivalikoima monipuolistui merkittävästi 1960-luvulla. Tähän vaikuttivat monet tekijät: apuvälinekehitys, Sokeain ammattikoulun tarjonnan monipuolistuminen ja näkövammaisten työhönsijoituksen siirtyminen valtion työnvälityksen vastuulle. Ammattikoulun rehtoriksi tuli vuosikymmenen puolivälissä Jukka Ahola. Hän alkoi ripeästi monipuolistaa koulutustarjontaa. Uusina ammattialoina tulivat muun muassa puhelunvälittäjän, pianonvirittäjän, filminkehittäjän, sairaalakonekirjoittajan ja puhelinmyyjän koulutukset.
Ulkomailta saatiin tietoja valokuvausalan soveltuvuudesta sokeille ja heikkonäköisille.
Sokeita oli työskennellyt pimeän huoneen työssä eli filminkehittäjinä jo useita vuosia muun muassa Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Suomessakin työskenteli jo vuosikymmenen puolivälissä neljä sokeaa joko röntgen- tai valokuvafilmien kehittäjinä.
Sokeain Henkinen Työ ry:n (nykyinen Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry) johtokunta käsitteli filminkehittäjäaihetta 1962 ainakin parissa kokouksessa. Päätettiin selvittää, millaiset mahdollisuudet Suomessa olisi sokeiden sijoittamiseen valokuvausalalle. Selvitystyön tuloksena ilmoitettiin sokeain työhönsijoittaja Kaarimolle ne valokuvaamot, joiden kanssa oli alustavasti keskusteltu sokeain sijoittamisesta pimeän huoneen työntekijöiksi. Yhdistys ilmoitti olevansa tarvittaessa valmis järjestämään myös kurssit aiheesta.
Uranuurtajat
Ensimmäisinä alalle olivat tulleet Seppo Varonen sekä hänen nuorempi veljensä Reijo. Seppo sai koulutuksen Foto Nyblinin valokuvausliikkeessä ja Reijo sai heti sokeainkoulusta päästyään 1962 paikan Pietisen mainosvalokuvaamossa. Sepolla oli tärkeä osuus vallattaessa röntgenfilmien kehittäjäammattia. Reijo puolestaan jatkoi Pietisen valokuvaamossa vuoteen 1970, jolloin siirtyi atk-koulutuksen kautta uusiin tehtäviin.
Sokeainkoulun johtaja Elna Hannus kertoi toukokuussa 1963, että johtaja Otso Pietinen oli antanut Reijo Varosesta erittäin hyvän lausunnon. Hän oli muun muassa sanonut, että Reijo Varonen ei ole mikään probleema liikkeen työntekijöiden joukossa, vaan täysin tasavertainen, jopa parempikin kuin näkevät. ”Hänen kehittämiskykynsä on ihmeteltävä.”
Helsingin sokeainkoulusta lähdettyään Seppo Varonen ansaitsi leipänsä metallitehtaassa kärrääjänä. Hänestä alkoi kuitenkin tuntua, ettei se ammatti ollut häntä varten. Niinpä hän hakeutui valokuvausliikkeen palvelukseen ja sai sieltä arvokkaan koulutuksen värifilmien kehittäjänä. Seppo kuuli, että Ruotsissa sokeat toimivat sairaaloissa röntgenfilmien kehittäjinä. Miksi ei samoin Suomessakin.
Seppo Varonen muistaa hyvin sen oivalluksen siellä valokuvausopissa. ”Opiskelin valokuvauslaboratoriotyöhön Foto Nyblinillä. Siihen kuului suurennus ja filminkehittely. Värifilmit olivat juuri tulleet markkinoille. Ne kehitettiin käsin ja työ piti tehdä niin pimeässä, ettei kellossakaan saanut olla fosforinäyttöä. Siellä sitten kerran yhden työtoverin kanssa työskennellessä sanoin tälle, että eikö sinustakin tämä homma olis ihan sopiva sokeillekin. Hän oli vähän aikaa ihan hiljaa ja sano sitten, että pitäisköhän sun ruveta kehittelemään sitä asiaa. Siihen se jäi”
Näin se alkoi
Seppo Varonen kertoi asiasta näkövammaisten työhönsijoittajalle. ”Ensin se sano, ettei se tule onnistumaan mitenkään, kun niitä on niin vaikea sijoittaa tuonne sairaalamarkkinoille, kun siellä ei ole muitakaan. Sanoin, että jos kokeillaan kuitenkin. Muutaman kerran mun piti sitä yllyttää ja pyysin sitä soittelemaan sairaaloihin.”
Aluksi kukaan ei halunnut ottaa näkövammaista filminkehittäjää työhön. Toisella kierroksella oli sitten vuorossa Laakson sairaala. ”Menin sinne näyttäytymään ja ilmeisesti tein semmosen vaikutuksen, että ne päätti, että saan tulla harjoittelemaan”, muistelee Seppo. Kun hän sitten kertoi, mitä varten hän halusi opiskella alaa, niin kuulijat innostuivat. Etenkin silloinen ylilääkäri oli hyvin innostunut. Hän oli kuullut vastaavasta toiminnasta ulkomailla.
Seppo toimi Laakson sairaalassa filminkehittäjänä 37 vuotta. Hän arvelee, että hänellä on ollut kunnia olla Suomen ensimmäinen ja viimeinen näkövammainen filminkehittäjä.
Hän jäi eläkkeelle vuonna 2000. ”Olin viimeiset vuodet tehtävässä, joka ei ihan sokealle käynyt. Mulla oli mammografian laadunvalvonta, Laakson sairaalan yksiköiden laadunvalvonta. Se oli vähän erilaista hommaa, mutta ei ne päästäny mua pois ennen eläkeikää. ”Seppo sai olla mukana monessa alan kehitysvaiheessa. Ensimmäinen oli Ortonissa kehitetty laite, jolla kuvattiin kaikki hampaat kerralla. Filminkehittäjä oli tiiviisti mukana laitteen kehitystyössä mallikuvien kehittäjänä. Sitten tulivat ultraääni- ja magneettikuvaus.
Alussa oli tietysti vaikeuksia. Meilahden klinikalle filminkehittäjiä saatiin aika paljon. ”Siellä oli sellanen ylilääkäri, joka oli hyvin hankalasti käsiteltävissä. Se oli professori Pekka Soila.” Seppo muistaa tilanteen, kun Soila oli Laakson sairaalassa tekemässä jotakin tuuraushommaa. ”Työhönsijoittaja soitti mulle, että hän haluaisi tavata Soilaa siellä teillä. Sanoin, että en tiedä, mutta kokeillaan. Kerroin Soilalle, että työhönsijoittaja haluaisi tavata ja keskustella siitä, kuinka paljon näkövammaisia voitais ottaa Meilahden klinikalle filminkehittäjäksi. Soila sano mulle äreästi ykskantaan, että me sovitaan se asia. Sä voit ilmoittaa sille myöhemmin. Ei mulla ole aikaa tavata.”
Seppo muistelee, että määräksi olisi sovittu noin 50 kehittäjää. Mutta varmaan määrä siitä hieman laski.
”Se oli aika mielenkiintoista puuhaa. Kun oltiin kokouksessa ja keskusteltiin näkövammaisten sijoittamisesta Meilahden klinikalle. Me oltiin jo Soilan kanssa sovittu, että näkövammaisia filminkehittäjiä sijoitetaan Meilahteen. Mutta siinä kokouksessa sairaalan ylihoitaja kysyi: Voidaanko niitä ihmisiä sijoittaa normaalien työntekijöiden joukkoon.”
Moni näkövammainen sai sitten vuosien myötä leipänsä röntgenfilmien kehittäjänä. Ainakin Tampereella, Lahdessa, Kuopiossa ja Oulussa oli näkövammaisia kehittäjinä. Seppo Varonen kiersi työhönsijoittajan kanssa Suomen sairaaloita. Työhönsijoittaja nimittikin Seppo Varosta avainhenkilöksi, joka oli ollut jatkuvasti alaa kehittämässä ja hänen sairaalassaan oli pidetty epävirallisia kursseja jne.
Varonen ei itse ollut kurssin käynyt, vaan oli sen suunnittelija. – Työnantajani oli hyvin pitkäpinnainen, joten pystyin olemaan mukana tässä hommassa. Luulen, että ei se enää tänä päivänä onnistuis. Jos joku nyt ilmoittais, että viiskymmentä näkövammaista pystytään sijoittamaan johonkin uuteen työhön, niin kyllä siitä papukaijamerkin sais. Ei sitä silloin juurikaan huomioitu.”
Koulutus alkaa
Seppo Varonen oli aluksi mukana myös koulutuksen suunnittelussa, mutta totesi sitten, että tämä ei ole enää hänen alaansa. ”Hoitakaa loput. Pää on kuitenkin avattu.” Meilahden klinikan suuren röntgenosaston alkaessa valmistua toimintakuntoon ryhtyi Helsingin työnvälityksen neuvontaosasto käymään neuvotteluja sokeiden sijoittamisesta sairaalan palvelukseen. Sairaalan johto suhtautui asiaan myönteisesti, mutta asetti ehdoksi, että työhön mahdollisesti otettavien näkövammaisten tuli saada ennakolta valmennus tehtävään. Asia ratkaistiin järjestämällä ammattikurssi.
Aloitteen kurssin aikaansaamiseksi teki työnvälityksen sokeain jaosto ja kurssit rahoitettiin työllisyysvaroilla. Kuukauden mittaisen kurssin järjestäjä oli Sokeain Keskusliitto Meilahden sairaalan röntgenhoitaja Pulmu Vännin toimiessa kurssin johtajana. Tilat ja välineistön tarjosi Meilahden sairaala. Ohjelma käsitti 68 tuntia tietopuolista opetusta ja 96 tuntia työharjoituksia. Toiminta tapahtui pääasiassa Meilahden klinikassa, mutta muutkin HYKSin sairaalat antoivat apua harjoittelun järjestämisessä.
Tilannetta seurattiin suurella mielenkiinnolla myös Sokeain Keskusliitossa. Pääsihteeri Kaarlo Virkki kirjoitti Sokeain Airut -lehdessä: ”Sokeiden työllisyyttä ajatellen kysymys on merkittävä. Jos Meilahden klinikka aukeaa sokeille työntekijöille, tapauksella epäilemättä on myös kerrannaisvaikutuksia. Kun maan suurin ja uudenaikaisin sairaala ottaa palkkalistoilleen sokeita henkilöitä, sitä pidetään muualla rohkaisevana esimerkkinä, jota kannattaa seurata. Eipä ihme, että käynnissä olevien neuvottelujen tulosta odotetaan toivon ja pelon sekaisin tuntein.” Valtion rahoittamat kurssit käsittivät käytännöllisen työharjoittelun ohessa huomattavan määrän tietopuolista opetusta, jonka tarkoituksena oli antaa oppilaille käsitys valokuvan, ennen muuta röntgenkuvan synnystä ja kehittämisestä. Siten oma osuus tässä prosessissa kävi ymmärrettäväksi ja työ sai lisää mielekkyyttä. Kurssi oli oppilaille maksuton.
Kurssin ohjelmaan sisältyi äidinkielen, kansalaistiedon, sähköopin alkeiden, laboratoriotekniikan, valokuvauskemian, kehitysopin, kuvalaattaopin ja työvälineopin luentoja. Sokeat kehittäjät saivat ylimääräisesti opiskella röntgenkuvien ottotavat ja siihen liittyvän terminologian. Näin he tiesivät, mistä heidän kehittämänsä kuva on otettu, onko se kiireellinen, odotetaanko mahdollisesti kuvan valmistumista katedrit potilaan elimistössä jne. Tällainen tietäminen antoi itsevarmuutta ja lisäsi mielenkiintoa alaan.
Muistamista ja oppimista oli runsaasti. Oli opittava tuntemaan filmien koot ja niiden säilyttäminen, kemikaalit, välineet ja kasetit, joita oli lähes parikymmentä eri kokoista.
Joulukuun viimeisenä päivänä 1965 pidettiin Meilahden klinikan röntgenosastolla ensimmäisen sokeille tarkoitetun filminkehitysalan ammattikurssin päättäjäistilaisuus. Kurssille osallistui 12 henkilöä eri puolilta maata. Heistä viisi sai välittömästi työpaikan Meilahden klinikassa. He olivat Hannes Koivuranta, Matti Reinikainen, Juhani Miettinen, Paavo Varonen ja Juhani Ruotsila.
Sairaalan taholta todettiin, että mukana ollut sokeiden ryhmä oli erinomaisella tavalla omaksunut saamansa opetuksen sekä tietopuolisen opetuksen että käytännöllisen työn alueella ja että he edustivat täysin pätevää työvoimaa pimeän huoneen työssä. Osaksi heitä voitiin pitää vastaavaa työtä suorittavia näkeviä parempinakin, koska viimeksi mainitut eivät olleet yleensä saaneet tehtäväänsä varsinaista ammattikoulutusta.
Työnvälittäjä Erkki Mäenpää totesi vuoden 1965 työhönsijoitustoimintaa käsitellessään, että ”Helsingin Laakson sairaalassa on Seppo Varonen työskennellyt jo kolmatta vuotta röntgenfilmin kehittäjänä ja hänen toimintansa tehokkuus ja oikea aktiivisuus sekä laitoksen johdon ja henkilökunnan erittäin myönteinen asennoituminen ovat olleet lähtökohtana siihen kylvöön, josta korjasimme sadon vuoden lopussa.
Röntgenfilmien kehittäjien kurssi ja viiden kurssilaisen välitön työllistäminen on nykyaikaisten tiedotusvälineitten avulla saatettu koko kansan tietoisuuteen ja voimme vain toivoa, että nämä viisi hoitavat leiviskänsä yhtä hyvin kuin uranuurtaja, sillä maan lääkärikuntaa kouluttavassa laitoksessa he ovat avainasemassa ja voivat vaikuttaa ratkaisevasti ammattialan valtaamiseksi sokeiden ja näkövikaisten yksinoikeudeksi.”
Eräänä vuonna Rakennusmestarien talolla järjestettiin tilaisuus, jossa keskusteltiin näkövammaisten työllistämisestä. Seppo Varonen oli mukana ja muistelee, että kaikki näkövammaiset halusivat filminkehittäjiksi.
Sokeain jaoston toimesta suoritettiin vuoden 1965 aikana yhteensä 67 työhönsijoitusta, joista filminkehitysalalle kuusi.
Meilahden valloitus
Toimittaja Eero Kiviranta kirjoitti Kajastus-lehdessä 1 1966 ensimmäisen kurssin valmistumisesta. Ylihoitaja Kurkela ja osastonhoitaja Vänni olivat vakuuttaneet Kivirannalle, että näkövammaiset ovat erinomaisia työntekijöitä. Sokeat filminkehittäjät valloittivat Meilahden röntgenosaston hoitajattarien ja muidenkin kouluttajien sydämet.
”He olivat niin tarkkoja ja muistivat heti kohta kaiken, minkä kuulivat ja koettelivat. He osasivat kohta kulkea tämän sairaalan labyrinteissä, ajoivat hisseillä ja löysivät oikeat ovet, löysivät ruokalaan, vaikka monet lääkärit monta kertaa harhailivat ja eksyivät.”
Tällaisia mainesanoja saivat osakseen nuo 12 näkövammaista kurssilaista. Oikeastaan on ajateltu kehnosti, kun ei aikaisemmin ole huomattu ottaa sokeita röntgenfilmien kehittäjiksi. Kehityshuoneessa on pimeää, lähes pimeää. Työ tehdään kellon mukaan. Kemialliset kehitysnesteet toimivat, mutta alaan pitää toki perehtyä.
Kiviranta kirjoitti, että kehittäjät saivat kiittää osastonhoitaja Pulmu Vänniä, joka on osastonsa sielu. Hän on myös alansa pätevä asiantuntija.
Sokeain ammattikoulu ottaa koulutusvastuun
Ensimmäisen kurssin jälkeen koulutusvastuun otti sokeain ammattikoulu. Siellä järjestettiin kaksi lukukauden mittaista kurssia: syyslukukaudella 1966 ja kevätlukukaudella 1968. Osa filminkehittäjistä sai koulutuksensa myös työvoimatoimiston kautta työkokeiluna ja työharjoitteluna.
Opintolinjan viikkotuntimäärä oli 42 tuntia sisältäen äidinkieltä, konekirjoitusta ja matematiikkaa, kansalaistietoa/uskontoa, ruotsia, kotitaloutta, liikuntakasvatusta, anatomiaa, tautioppia, muita ammattiaineita 4 tuntia ja työn opetusta 17 tuntia.
Luokanvalvojana toimi jälleen Meilahden röntgenosaston osastonhoitaja, sairaanhoitaja Pulmu Vänni. Tuntiopettajina olivat sähköteknikot Kari Blomqvist, Eino Hellsten ja Aarne Penttilä. Koulutukseen pyrki kymmenen henkilöä ja otettiin kuusi. He saivat päästötodistuksensa 21. joulukuuta 1966.
Toinen ammattikoulun filminkehittäjäkurssi alkoi 9.1.1968. luokanvalvojana oli Kirsti Aittovaara ja tuntiopettajana toimi filosofian maisteri Kaarlo Servomaa. Koulutukseen pyrki 12 ja otettiin 9. työnopetuksen tuntimäärää nostettiin 22 tuntiin viikkotuntimäärän säilyessä 42 tunnissa.
Kiviranta asialla jälleen
Toinen filminkehittäjistä kertonut Kajastuksen juttu ilmestyi numerossa 2 1970, Kivirannan kirjoittama sekin. Jutun päähenkilönä oli Seppo Varonen.
Seppo Varosen yrittäessä saada sokeita röntgenfilmien kehittäjiksi vuonna 1963 maassa vallitsi suuri sairaanhoitajapula. Apuhoitajat suorittivat filmien kehittämisen ja heidän palkkaluokkansa oli neljä luokkaa ylempänä kuin sokean kehittäjän. Sairaala maksoi 1970 kehittäjälle noin 700 markan kuukausipalkan.
Ammatti ei ollut Seppo Varosen mielestä teknisesti vaikea. Vaikeinta oli kehityskoneen hoitaminen, puhdistaminen ja vikojen korjaaminen. Kehityskonetyyppi muuttui ja tuli oikeastaan vielä helpommaksi näkövammaisille. Siinä ei ollut varsinaisesti enää käsin kehitystä.
Toki ongelmiakin oli. Yksi kehittäjän tärkeä tehtävä oli röntgenfilmien nimeily eli potilaan nimen kirjoittaminen tai valottaminen filmin kulmaan. Jos sen suhteen erehtyi, seuraukset saattoi aavistaa. Siksi lääkärit suhtautuivat varauksin sokean työhönottoon. Täysin sokealta tämä työvaihe ei käynyt. Ulkomailla ei ollut esteitä, siellä tämä työ tehtiin koneellisesti. Suomessa nämä koneet olivat liian kalliita.
Tilastotietoja
Vuonna 1970 30 näkövammaista oli koulutettu filminkehittäjiksi. Heistä 15 sokeaa oli saanut toimen röntgenfilmien kehittäjinä. Kymmenkunta oli työttömänä. Muut olivat päässeet liike-elämän palvelukseen.
Tarkkoja tietoja näkövammaisten filminkehittäjien määrästä on ollut vaikea saada. Työnvälityksen näkövammaisten jaoston tilaston mukaan sijoituksia oli vuosina 1964 – 1976 yhteensä 45. Sokeain Keskusliiton puheenjohtaja Eero Häkkinen puolestaan mainitsee kirjoituksessaan vuonna 1973, että näkövammaisia filminkehittäjiä oli tuolloin työssä 17.
Alan digitalisoituminen johti vähitellen siihen, että näkövammaisten filminkehittäjien työt loppuivat 1990-luvulla.
Muutamia muisteluja
Marjatta Jääskeläinen, o.s. Reinola kouluttautui filminkehittäjäksi sokeain ammattikoulussa kevätlukukaudella 1968. Hänen ryhmässään oli yhdeksän opiskelijaa. Osa koulutetuista meni sairaalan sijasta filminkehittäjiksi Kuva-Sammon valokuvalaboratorioon. Myös Marjatta oli ensimmäisen kesän valmistuttuaan siellä töissä. Syksyllä 1968 Hän meni Meilahteen määräyskirjalla. Muutaman vuoden samaan aikaan oli toisella osastolla Juhani Miettinen. Myös Juhani Ruotsila työskenteli silloin Meilahdessa. He olivat sitä ensimmäistä joukkoa, joka sai koulutuksensa kuukauden mittaisella kurssilla Meilahdessa. Maakuntiin menivät Marjatan kurssilta ainakin Erkki Kalliola ja Kalevi Koivunen. He menivät Tampereelle.
”Kehitin filmejä Meilahdessa vuoden 1992 syksyyn”, muistelee Marjatta. ”Sitten opiskelin Arlassa terveydenhoitoalan tekstinkäsittelijän ammatin. Sen jälkeen sain kirjoitella röntgenvastauksia tietokoneella entisessä työympäristössä vuoden 1999 kesäkuuhun asti. Palkka tuli vuodenvaihteeseen 2000 asti. Ammattinimikettä ei vaihdettu. Siirryin osa-aikaiseen työhön joskus vuoden 1990 tienoilla. Siitä lähtien tein puolet täysistä työtunneista.” Näkövammaiset filminkehittäjät herättivät myös hämmennystä työyhteisössä. Marjatta esimerkiksi kuuli näkövammaiselta työtoveriltaan, miten hänen yksinasumisestaan liikkui hullunkurisia ajatuksia. Joku oli pohtinut, miten hän mahtoi asua. Mahtoiko hänen ikkunassaan olla edes verhoja. Työkaveri oli sanonut tuon kuullessaan, että samanlainen ihminen hän on kuin muutkin.
Timo Lehtonen oli alalla vuosina 1971 – 1979. Aluksi hän työskenteli Auroran sairaalassa, sitten Meilahdessa ja jälleen Aurorassa. Koulutuksen tehtävään hän sai työvoimatoimiston kautta työkokeiluna ja työharjoitteluna. Työtovereina hänellä olivat muun muassa Paavo Varonen, Matti Manninen, Juhani Ruotsila, Marjatta Jääskeläinen, Kari Purhonen ja Vihtori Ryynänen.
Kysymykseen, mitkä olivat työn plussat ja miinukset, Timo vastaa: ”Plussia olivat itsenäinen työ pimeässä, arvostettu työntekijä, hyvä palkka ja pysyvä virka. Miinuksena olivat vaikeasti heikkonäköiselle jatkuva pimeys ja kemikaalien kanssa toimiminen.
Timo jätti filminkehittäjän työn, kun sai viran, jossa oli parempi palkka ja työ päivänvalossa.
Vihtori Ryynänen oli töissä Auroran sairaalassa. Hänen veljensä Urho muistaa hauskana yksityiskohtana veljensä työpaikalta, että tämä ei heikon näkönsä takia pystynyt tunnistamaan, kuka on lääkäri, hoitaja jne. Siihen aikaan kaikkia puhuteltiin käyttäen titteleitä. Niinpä veli alkoi sanoa kaikkia päälliköiksi. Siitä seurasi, että työyhteisössä alettiin sinutella.
Näkövammaisten työskentely filminkehittäjinä herätti ihmetystä ja hämmennystä. Kansakoulun opettaja Eino Laitinen Outokummusta muisteli näkövammaisperinteen keruukilpailuun 1979 lähettämässään kirjoituksessa, miten hän oli eräässä ryhmässä 1972 ottanut asian esille keskusteltaessa, missä ammateissa sokeat saattaisivat ansaita elatuksensa. ”Tulin muun muassa maininneeksi, että sokeita tarvitaan valokuvausalallakin. Se herätti suunnatonta hämmästystä. Kerroin sokeiden työskentelevän menestyksellisesti filminkehittäjinä muun muassa suurten sairaaloiden röntgenosastoilla. Sellaisen puuhan soveltuvuutta sokeille kovin ihmeteltiin. Kun huomasin, että antamani tieto tuntui eräistä aivan uskomattomalta, päähäni pälkähti laskea hieman leikkiä ja sanoin, sehän on työnantajalle hyvin edullista. Kun sokea ei näe, hän ei tarvitse pimeää huonettakaan. Niin, niinhän se onkin, myönsi eniten ääntään käyttänyt seurueen näkevistä. Tuota en ole koskaan tullut ajatelleeksi. Kaikkein kummallisinta oli, että kaikki muutkin yhtyivät hänen saamaansa käsitykseen rakennuskustannusten säästöstä.”