Teksti: Eija-Liisa Markkula
Ihanaa, että taas saa matkustaa! Koronavirus lymyilee yhä ihmisjoukoissa, joten maltti on valttia! Ensimmäisten joukossa lähdin kuitenkin – ja onneksi – laivalla avustajani kanssa Riikaan, missä en aiemmin ollut käynyt.
Tuntematon maa sekä outo, kauniisti ja selkeästi sointuva kieli, ja vielä joka kesälle kaipaamani merimatka, siinäpä mainio yhdistelmä! Olin kuvitellut Riian jonkinlaiseksi 90-luvun Tallinnaksi, vaan eipä, ei, sinne päinkään! Helsinkiin verrattuna Riika on vanhempi ja asukasmäärältään 100 000 suurempi. Ennakkoluulot sen kuin karisivat.
Luulin kaupungin sijaitsevan Riianlahden rannalla, mutta kerrostalon kokoinen Silja Serenade könysi vastavirtaan ylös Väinäjokea noin 15 kilometriä ennen kuin saavuimme matkustajasatamaan. Sen jälkeen tulee Riian vanha kaupunki, ja siitä taas edelleen nykypäivän Riika. Väinäjoki saa alkunsa jostain kaukaa Venäjältä, tekee sitten suuren mutkan Valko-Venäjällä ja nousee ylös Latviaan laskeakseen lopulta Itämereen. Joen latviankielinen nimi on Daugava, joka on lainattu useimpiin valtakieliin. Haluaisinpa tietää, mistä juontaa juurensa tuo suomen Väinä-nimi Daugavalle!
Mutta Riikaan! Yleisilme on jossain määrin keskieurooppalainen: vanhat arvorakennukset ovat menneiltä vuosisadoilta ja kansainvälisten hotelliketjujen ja pankkien peili-ikkunoin varustetut tornitalot tältä vuosituhannelta. Venäläisyyttä tuo mieleeni autoliikenteen kova vauhti ja pitkät korttelivälit. Julkinen liikenne hoituu raitiovaunuilla ja trollibusseilla, metroa Riiassa ei ole. Toisaalta suurkaupungin vaikutelmaa antaa kansainvälinen bussiterminaali ja rautatieaseman aikataulu, jonka mukaan Riiasta on suora yhteys mm. Moskovaan, Kiovaan ja Minskiin. Ehkä johtuu koronasta, mutta kaduilla väkeä on vähemmän kuin Helsingissä. Yleinen siisteystaso on aika samanlaista. Turisteja on vähän. Näkyvimmän joukon muodostamme me Siljan tuomat n. 2000 suomalaista.
Esteettömyyteen on kiinnitetty huomiota siinä määrin, että jalkakäytävien reunat on luiskattu ennen suojateitä. Liikennevaloissa on monenlaisia äänisignaaleja, jopa linnunääntä matkivia. Hotellimme lähellä olevassa suuressa risteyksessä kuului neljää eri ääntä. Ohjaavia listoja emme havainneet missään, emme myöskään yhtään pistekirjoituksella olevaa kylttiä tai laattaa. Toisaalta avustajani ei nähnyt koko matkalla minua lukuun ottamatta ketään, joka olisi edellä mainittuja kaivannutkaan, ei valkoisen kepin tai opaskoiran käyttäjää. Minuun keppeineni suhtauduttiin luontevan neutraalisti.
Ravintoloita ja kahviloita terasseineen oli paljon. Niissä osattiin englantia ja asiointi oli helppoa. Hintataso oli selkeästi halvempaa kuin meillä, muttei mitenkään erityisen halpaa. Ruoka ja leivonnaiset totesimme oikein maistuvaisiksi. Etenkin on mainittava leivonnaisten suuri koko, mikä on tyypillistä myös virolaisille kahviloille. Eräässä kahvilassa sain niin suuren kirsikkatortun palan, että siitä olisi riittänyt neljälle.
Pandemian leviämisen estäminen oli hoidettu hyvin niin, että heti sisäänkäynnin lähettyvillä oli käsidesi, pöytiä ja istuimia oli harvennettu. Eräässä kirkossa penkkeihin oli merkattu rastilla istumapaikat. Hotellimme henkilökunta jakoi aamiaista pistäen kunkin haluamia sortteja tämän lautaselle pleksien suojaamilta tarjoiluvadeilta. Maskeja ei juurikaan käytetty.
Kumma kyllä, emme käyneet yhdessäkään museossa! Minua kiinnostivat kulttuurilaitokset, itse rakennukset, niiden ohjelmistot ja suhtautuminen koronaan. Syyskauden aloitus oli siirretty vasta lokakuun alkuun. Iloinen yllätys oli nukketeatteri Lellu, joka antoi itsestään hyvin aktiivisen kuvan. Mielenkiintoisin rakennus oli Väinäjoen rannalle muutama vuosi ennen Oodia valmistunut Latvian kansalliskirjasto, joka sai nimekseen Valon linna, ilmeisesti moninaisesta muodostaan ja metallilevyillä peitetyistä ulkoseinistään johtuen. Kaikille oville johti paljon portaita, ei luiskia. Yhdellä seinustalla oli esiintymislava katsomoineen. Löydettyämme pääsisäänkäynnin emme päässeet suurta aulaa pidemmälle, koska turisteille talo oli auki vain yhtenä päivänä viikossa ja olimme paikalla vääränä päivänä. Emme päässeet edes 8. kerroksen näköalaterassille emmekä aulasta avautuvaan lukusaliin, jossa ei ollut ainuttakaan lukevaa ihmistä. Avustajani silmäili kummeksuen ympärilleen ja sanoi: ”Ihan kuin oltais jääkaapissa, seinät on metallia!” Paikalla olivat vain pääsyämme hillityllä äänellä rajoittava virkailija sekä vahtimestari, joka johdatti meidät ulosmenoon tarkoitetulle ovelle.
Näytti muutenkin olevan yleinen tapa, että yleisöä palvelevat henkilöt esim. myyjät olivat liikkeissä taka-alalla ja hillityn neutraalisti neuvoivat kysyttäessä, tai mikäli eivät osanneet kieliä, vain kohauttivat olkapäitään tai ravistivat päätään sanomatta mitään. Tällaisen käyttäytymisen muistan myös Pietarista. Kirjakaupat kiehtovat minua aina, vaikka en tavanomaisia kirjoja lukemaan pystykään. Joka reissultani ostan kyseisen maan keittokirjan – ja langat yhteen sukkapariin. Nyt (taas!) löysin lisäksi mielenkiintoisen matkaoppaan nimeltä Shakespeare’s London on 5 Groats a Day, jossa on ohjeita ja tietoutta 1600-luvun alun eli Shakespearen ajan Lontooseen tulevalle matkailijalle. Englanninkielistä kirjallisuutta löytyi yllättävänkin paljon. Nukketeatteri Lellua vastapäätä olevassa kirjakaupassa muuten oli Maailman ihanimpia eläinkäsinukkeja. Mitä ihmettä varten en kuitenkaan ostanut sitä lättyhäntäistä majavaa! Suomalaisten kirjailijoiden teoksia näkyi näyteikkunoissa paljon, päällimmäisinä Soturikissat ja Muumit. Hienoa ja erittäin tärkeää, että löytyy kääntäjiä näiden kahden pienen kielen välille!
Ja sokeri pohjalla! Markkinatori entisissä ilmalaivahangaareissa eli lentokonehalleissa. Ensimmäisen maailmansodan aikana käytetyt ilmalaivat, esim. Zeppeliinit ovat kiinnostaneet minua tänä kesänä aivan tavattomasti, koska noihin outoihin lentokoneisiin liittyi niin paljon draamaa ja uhkarohkeaa kekseliäisyyttä. Nykyään halleissa myydään kaikkea, mitä herkullista vain voi kuvitella syövänsä. Tuoksut ovat sen mukaiset. Suurista astioista myydään erilaisia säilykkeitä irtopainoperiaatteella, pitkiltä kala- ja merenelävätiskeiltä löytyy pelottavan näköisiä, tuntemattomia olioita. Halleissa kuulee puhuttavan siellä täällä venäjää, jonkin tiskin valtiattarena on arvovaltaisen oloinen tuhti venäläisrouva, joka ei osaa muita kieliä, mutta puhuu hersyvästi paljon kaikille.
Riiasta lähtiessämme Terbatas-kadulle rakennetaan puitteita suurelle kuukauden kestävälle kulttuuritapahtumalle. Paikalle rakennetaan esiintymislavaa ja kannetaan valtavissa ruukuissa olevia oliivi- ja sitruspuita… mutta laiva lähtee… Silja Serenade on keula etelään eli maaseudulle päin eikä mahdu satama-altaassa tekemään U-käännöstä, ihmettelemme. Käsittämättömän ketterästi se kääntyy paikallaan melkeinpä kuin salaa 2100 matkustajaltaan ja lähtee liukumaan arvokkaasti Daugavaa myötävirtaan kohti Itämerta.