Teksti: Erja Tulasalo, kuvat: Country Quest Portugal
Muutoksia nopeassa tahdissa
Palatessani vuoden vaihteessa takaisin Portugaliin, ei pandemiasta ollut tuolloin vielä tietoakaan. Mutta jossain vaiheessa tammikuuta Kiinan suunnalta alkaa kuulua häiritseviä uutisia uudesta koronaryhmän viruksesta, jonka ounastellaan leviävän erittäin herkästi.
Tuossa vaiheessa käyn yhä kirjoittamassa Portimaon Municipal Manuel Teixeira Comes -kirjastossa useamman kerran viikossa ja kirjastosta ehtiikin tulla minulle mieluisa kirjoituspaikka. Iltaisin luvut koronakuolemista Wuhanissa ja pian myös Italiassa saavat minut mietteliääksi, mutta silti vartijan sanat kirjaston suljetulla ovella yllättävät minut.
Kirjastot, museot, uimahallit ja monet muut kaupungin ylläpitämät paikat on nyt suljettu koronaviruksen vuoksi ainakin huhtikuun loppuun saakka.
Tuon hetken jälkeen arkeeni alkaa tulla nopeaan tahtiin muitakin muutoksia. Kehotukset käsien pesemisestä, turvaväleistä ja stayhome hästägeistä on syytä ottaa vakavasti heti alusta lähtien. Desinfektioaineen tuoksuisiin kauppoihin ja apteekkeihin laaditaan rajoituksia siitä, kuinka monta ihmistä lasketaan sisälle kerrallaan ja miten kaukana kassasta tulee seistä.
Onneksi paikalliset sentään huutelevat toisilleen edelleen iloisesti kuulumisia, nyt vain välimatkan päästä.
Viruksen askelmerkkien kintereillä on mahdoton pysyä perässä. Lentoyhtiöt peruvat lentojaan ja viimeiset suorat lennot, jotka olisivat olleet minulle ainoastaan mahdollisia, ovat nopeasti täyteen buukatut. Saan myös tiedon, että huhtikuun alkuun varaamani majoituspaikka Silvesissä on sulkenut ovensa koronan vuoksi monien muiden paikkojen tavoin.
On todella ryhdyttävä miettimään mitä vaihtoehtoja minulla olisi nyt käytettävissä.
Ensimmäiset koronakuolemat Portugalissa vavahduttavat sisikuntaa.
Tilannetta punnitessani minun on otettava huomioon myös perussairauteni. Jos jäisin ja sairastuisin vakavasti ohjeiden noudattamisesta huolimatta kaukana läheisistäni ja Suomen terveydenhuollosta, voisinko luottaa, että eurooppalaisen kelakorttini voima riittäisi takaamaan tarvitsemani hoidon Portugalissa tässäkin tilanteessa? Kuitenkin sairastumisriski nimenomaan lentokentillä ja lennolla, mikäli Ulkoministeriö suunnittelemansa kotiutuslennon Portugalista järjestäisi, olisi paljon suurempi kuin täällä karanteeninomaista elämää viettäen.
Laitan muutamiin uusiin majoituspaikkoihin tiedusteluja. Suomessakin on nyt todettu muutamia tartuntoja.
Hevoset huoneeni ikkunan takana
Samoilla hetkillä, kun Portugaliin julistetaan hätätila koronaviruksen vuoksi ja ulkonaliikkumiskielto otetaan käyttöön, saan Alcoutimista, Algarven koillisrajalla sijaitsevasta hevospaikasta, Country Quest Portugalista myönteisen vastauksen majoitustiedusteluihini. Viime kesän vierailu on jättänyt mieleeni positiivisen muistijäljen.
”Se on sinun paikkasi seuraavat viikot, ehkä kuukaudetkin,” sanoo sydämeni. Paikan syrjäinen sijainti tuntuu huojentavalta, kuten myös se, ettei minun ole välttämätöntä käydä edes kaupassa, sillä talonväki huolehtii ruokapuolesta.
Huoneeni suuri ikkuna ja lasiovi avautuvat suoraan talon eripuolille aidattuun, suureen laitumeen, missä 11 hevosta elää mahdollisimman lajityypillisissä olosuhteissa yhtenä laumana, kengittä.
Aluksi huoneeni oven takana on tungosta, sillä tottakai uusi ihminen raollaan olevan oven takana kiinnostaa. Kavioiden kopsuntaan on ihana havahtua aamuvarhaisella kun koko lauma siirtyy alarinteestä talon etupuolelle odottamaan aamuruokintaa. Hevosten levolliset liikkeet tuntuvat turvallisen maadoittavilta koronarajoitusten ja uutisten kiristäessä ajatusten vapaata liikehdintää.
Kuljeskellessani hevosten keskellä päivisin, halaillessani ja harjaillessani niitä, en voi olla ihmettelemättä sitä, miten luottavaisesti ja uteliaasti ne suhtautuvat minuun. Jokaisella niistä on rescuetausta ja kaltoinkohtelun voi yhä nähdä ja tuntea sormissa lapojen ja lautasten arpeutuneissa arvissa. Tunnen olevani etuoikeutettu saadessani olla paikassa, missä nämä upeat eläimet ovat oppineet uudestaan luottamaan ihmiseen ja missä niille annetaan loppuelämän turvallinen ja onnellinen koti.
Eräänä yönä herään unen raskauteen. Vetäisen nopeasti villatakin ylleni ja kopeloin ulos johtavan oven kahvaa. Astun aitaukseen paljain jaloin ja kuuntelen ympärilläni lepäävää hiljaisuutta.Jossain alarinteen suunnalla hevosetkin lepäävät vailla tulevaisuuden tai tämän hetken huolia. Eläväthän ne, niin kuin kaikki muutkin eläimet aina tässä ja nyt. Miksi siis minunkaan tarvitsisi enempää miettiä milloin paluu Suomeen olisi mahdollista ja miten tulevat viikot sujuisivat.
Jos ei muuta niin päiväkirjaa
Omasta kirjoittamisestani ei ole tullut moneen viikkoon mitään.
Maaseutupoluilla kulkiessani ajattelen niitä kirjailijoita, kuvataiteilijoita ja säveltäjiä, jotka vaikeissa olosuhteissa, ruttoa tai muuta kulkutautia paossa ovat luoneet jopa mestariteoksensa. Ihaillen kunnioitan, ehkä hieman myös kadehdinkin kaikkia heitä, jotka ovat pystyneet tekemään luovaa työtä vaativista olosuhteista huolimatta.
Tuulenvire ympärilläni villinä kukkivan ja viheriöivän luonnon keskellä kahisuttaa eukalyptyspuiden ja rockrosepensaiden oksia. Pohkeitani hapottaa, ylämäki ennen seuraavaa alamäkeä on yllättävän jyrkkä.
Päiväkirja. Ehkä pystyisin sentään sen lehdille upottamaan niitä sanoja, jotka etsivät ulospääsytietään. Onhan päiväkirja lapsuudesta saakka ollut minulle tärkeä kanava tunteiden ilmaisuun ja ajatusten selkiyttämiseen erityisesti vaikeiden vaiheiden aikana. Miksi en siis nytkin antaisi ajatuksilleni ja tunteilleni tuota mahdollisuutta.
”Kuolleisuuslukujen yhteydessä uutisoidaan välillä myös lukuja taudista parantuneista. Onneksi heitäkin on koko ajan enemmän,” kirjoitan päiväkirjatiedostoni ensimmäiselle lehdelle.
Kuka tietää, ehkä päiväkirjan kirjoittamisen myötä sanat hiljalleen löytäisivät uomansa myös tavoitteellisemman tekstin äärelle.
Tee niitä asioita mistä pidät
Näppäimistöllä liikkuvat käteni alkavat hiljalleen kaivata myös jotain muutakin tekemistä päiväkirjan rinnalle. On kuitenkin vaikea hahmottaa mitä se voisi näissä olosuhteissa olla.
Jutellessani talonväen kanssa selviää, että alarinteen notkossa sijaitsevan lammen reunalla, paikassa missä hevoset käyvät kesällä uimassa ja piehtaroimassa, voisi kenties olla käyttökelpoista savea.
Lähden tarkistamaan tilanteen sen enempää kyselemättä.
”Tee niitä asioita mistä pidät, tee niitä monta kertaa päivässä,” neuvo muistuu mieleeni upottaessani kourat lammen reunalla lepäävään kosteaan maahan. Käsieni iho tunnistaa saman tien saven mahdollisuudet veistoksen rakennusaineena. Hyppysten muisti on pitkä, vaikka ne eivät olekaan saaneet työskennellä saven parissa pitkään aikaan.
Veistoksen tekeminen jonnekin pöpelikköön lammen lähellä olisi todella ihanaa! Mitä sitten, vaikka viimeistään ensi syksyn sateet veisivät sen mennessään. Enhän näissä olosuhteissa saisi veistosta poltettua tai otettua siitä edes muottia. Tekeminen itsessään tulisi olemaan tärkeintä, muodon etsiminen. Matka portugalilaisen maan tuntu ja tuoksu kämmenissä, luonnon ihmeitä ja rauhaa seuraillen.
Kaikki on hyvin
Talon lounaiskulmalla vakaasti seisova muhkurainen puuvanhus on kokenut pitkän elämänsä aikana niin kuivuudet, kevätsateet kuin useiden ihmispolvien loiston ja rappion päivät.
Nojaudun vasten tammen rosokylkeä ja jatkan ympärilläni hengähtelevän äänimaailman seuraamista. Ideoita veistokseen liittyen pilkahtelee mieleeni. Yksi lähelläni seisovista hevosista tulee haistelemaan kädessäni roikkuvaa tyhjää teemukia.
Sen pehmeä turpa hipaisee kevyesti kasvojani.
Olet turvassa. Kaikki on hyvin.
