Kurt Wallander johdatti meidät laivalatomukselle

Teksti: Janne Silas

Perheemme oli matkustellut asuntovaunun kanssa ympäri Eurooppaa yhdeksän viikkoa. Ajomatkojen aikana olimme kuunnelleet vaimoni Valeriinan kanssa Henning Mankellin Ystadiin sijoittuvia Kurt Wallander dekkareita. Takapenkillä matkustavia lapsiamme Alinaa ja Arttua eivät dekkarit juuri kiinnostaneet. Heinäkuun puolessa välissä olimme päätyneet Etelä-Ruotsin Skåneen, joten päätimme poiketa Ystadiin katsomaan Wallanderin kotikulmia.

Matka kulki alavien peltomaisemien läpi Wallander-sarjan Hymyilevä mies -äänikirjaa kuunnellen. Saavuttuamme Ystadiin opaskoirani Hugo opasti meidät ensiksi Wallanderin kotitalo Mariagatanille numero kympin eteen. Rakennus oli kolmikerroksinen kerrostalo, jossa ylin kerros oli hieman matalampi. Alaosa oli tiilipintaista ja sen yläpuolella oli rapattua seinää. Toisella puolella katua, osoitteessa Mariagatan 11, oli kuvattu Wallander elokuva ja televisiosarja. Kurkkasimme myös kulman taakse Oskarsgatanille, jossa parhaillaan kuuntelemassamme kirjassa Wallander oli pari päivää sitten kytännyt häntä jahtaavaa tappajaa. Palatessamme autolle meitä vastaan tuli kartta kädessä suomalaisia Wallander faneja, jotka olivat samassa puuhassa kuin me.

Seuraavaksi kurvasimme Kristianstadsvägenille poliisiaseman eteen. Tympeän näköinen tummanpunatiilinen rakennus oli rakennettu joskus 1980-luvulla. Sinne emme sentään menneet poseeraamaan. Siirryimme syömään sinisiä poliisileivoksia Wallanderinkin käyttämään Lingsgatanilla olevaan Fridolfs konditorioon. Vaaleanruskealle labradorinnoutajalleni tuotiin puolen litran vesikuppi, jonka janoinen koira tyhjensi pohjia myöten. Eräässä pöydässä olevat asiakkaat puhuivat Wallanderista englanniksi.

Venytimme lastemme pinnaa vielä sen verran, että ajoimme 18 kilometrin matkan Kåsebergaan, joka oli Wallanderin mietiskelypaikka. Ennen rauhallista kylää tien pielessä oli liikennemerkki, jossa varoiteltiin siileistä. Sitten näimme järjestysmiehen, joka ohjasi autoja maksulliselle parkkipaikalle. Yllätyimme että Kåseberga oli näin suosittu paikka. Me saimme vammaispysäköintiluvan avulla ajaa lähemmäs kalastajasatamaa ja pysäköidä siinä kolme tuntia ilmaiseksi.

Kävelimme asfalttitietä, jonka kummallakin puolella oli kalaravintoloita ja venevajoista tehtyjä myyntikojuja. Olimme odottaneet hiljaista kalasatamaa, mutta hienoiseksi harmiksemme paikalla oli valtavasti turisteja. Ilman lämpötila oli 20 astetta ja aurinko paistoi. Skånessa jatkuvasti puhaltava tuuli tuntui koko ajan kovenevan.

Nousimme kalasatamasta oikealla puolella olevalle mäelle kivisiä portaita pitkin. Kummallakin puolella kasvoi unikoita. Paljon ihmisiä tuli vastaan ja joku takaa tuleva pyrki ohittamaan. Vasemmalle puolelle jäi kaikenlaisia lehmiä. Oli tavallisia sileäkarvaisia, kiharakarvaisia ja vieläpä karva-ammuja. Jokainen piti kuvata. Hiekkatie kulki portin läpi, jossa oli ilmeisesti lampaita varten harvaan asetetut pyörivät rullat. Onneksi menosuuntaamme kulki rullien yli rinnakkain pari kapeaa levyä, joten minun ei tarvinnut kantaa Hugoa pyörivien rullien yli. Edessä oli varmasti jotain ihmeellistä, sillä kaikenmaalaisia ihmisiä kulki ihmettä kohti ja sieltä takaisin.

Päästyämme perille selvisi että tuo ihme oli nimeltään Alen kivet. Se oli kivistä tehty rakennelma, jollaisia kutsuttiin laivalatomuksiksi. Alen kivet koostuivat 59 kivestä, jotka päältäpäin katsottuna muodostivat laivan muotoisen kuvion. Tämän laivan pituus oli 67 metriä ja leveys 18 metriä. Alen kivet oli rakennettu viikinkiajalla vuosien 650 ja 1000 välillä. Kiviä oli kuitenkin aikojen kuluessa kaatunut, painunut lentohiekkaan ja hävinnyt. Niinpä sitä oli restauroitu 1900-luvulla.

Tulimme ensin ahterissa olevan kiven kohdalle. Se oli 2.4 metrin korkuinen, poikkileikkaukseltaan neliön mallinen, jonka sivujen pituus oli hieman vajaa metri. Laivan kummallakin puolella olevat 28 laitakiveä muodostivat laivan kyljen muodon. Kiersimme niiden vierestä kokkaa kohti. Nämä kivet olivat pienempiä ja ne olivat keskenään hieman eri muotoisia. Erään kiven alta oli löydetty palaneen ihmisluun ja keramiikan jäännöksiä. Kokassa ollut kivi oli kolme metriä korkea ja poikkileikkaukseltaan se oli hieman isompi kuin ahterin kivi. Laivan keskellä oli yksi pienempi kivi. Keskellä oli myös kuoppa, joka on saattanut esittää maston paikkaa.

Laivalatomuksia on Itämeren ympäristössä noin 2000. Pienimmät ovat muutaman metrin mittaisia ja suurin on Tanskassa sijaitseva 350 metriä pitkä latomus. Ystadin kunnassa Kåsebergassa oleva Alen kivet on Ruotsin suurin ja parhaiten säilynyt.

Varhaisimmat laivalatomukset ovat Skandinavian pronssikaudelta ja nuorimmat viikinkien ajalta. Palaneiden luiden ja esineiden perusteella ne ovat ehkä olleet hauta- tai uhrauspaikkoja. Laivalatomukset ovat saattaneet olla myös kauppapaikkoja tai niitä on voitu pitää rajakivinä. Eniten laivalatomuksia on Gotlannissa, noin 350. Niinpä laivalatomus on saattanut myös olla gotlantilaisten merenkulkijoiden tapa merkitä hautapaikkansa. Laivalatomus toimi usein myös kalenterina, sillä kivien luomien varjojen sijainnista ja pituudesta pystyi päättelemään jopa sen, milloin on kevät- ja syyspäiväntasaus sekä talvi- ja kesäpäivänseisaus.

Alen kivet sijaitsevat noin 40 metrin korkeudessa laajalla tasangolla. Kokan kivi näyttää täsmälleen etelään. Latomuksen kokkakivestä on matkaa merelle noin 50 metriä. Tasanko on pitkän Skånen rannikkoa seuraavan harjujonon päässä. Ollessamme harjulla heinäkuun puolessa välissä menneisyys ja nykyisyys kohtasivat, sillä tuon mereen laskevan harjujonon nousevissa ilmavirtauksissa liihotteli riippuliitimiä ja liitovarjoja.

Laskeuduimme hiekkatietä alas harjulta takaisin kalasataman kujalle. Kello oli jo kaksi, joten siirryimme muiden turistien tapaan syömään savukalaa ja perunaa. Erinomaisen hyvät ateriat perheellemme maksoivat yhteensä 40 euroa. Ruoan jälkeen siirryimme saman ravintolan jäätelökioskille. Jäätelö tehtiin itse paikan päällä. Minä söin mustaa vaniljaa, joka maistui, ainakin minun makuaistillani tavalliselle vaniljajäätelölle, mutta sotki sormet, huulet ja kielen mustaksi. Artun vadelmajäätelön makuaine oli ihan oikeaa vadelmaa.

Paluumatkalla asuntovaunullemme näimme paljon Wallander-kirjasta tuttuja paikkoja. Reitti kulki muun muassa Tomelillan kautta. Tien varressa oli villisioista varoittava liikennemerkki. Ajatukset pyörivät kuitenkin noissa merkillisissä kivijärkäleissä.