Teksti: Satu Linna
Kirjailijavieraana Tiina Piilola
Tiina Piilola oli kirjailijavieraana Iiris-keskuksessa 11. päivänä helmikuuta. Hän on toimittaja, kirjailija ja kirjallisuustieteen tohtori, jonka tuotanto koostuu kahdesta hyvin erilaisesta osasta: toisaalta kolmesta romaanista, toisaalta väitöskirjasta ja siitä myöhemmin muokatusta yleistajuisesta tietokirjasta, jossa analysoidaan Kalevalan naishahmoja feministisen kirjallisuustutkimuksen keinoin. Kuten tästä voi päätellä, kirjailijavierailu tarjosi ainekset hyvin kiinnostavaan iltaan, ja sellaisen myös saimme varsinkin, kun Piilola osoittautui erinomaiseksi haastateltavaksi. Kirjoittajan taitojensa lisäksi hänellä on kyky kertoa töistään ja ajatuksistaan selkeästi ja hauskasti myös puhumalla.
Aloitimme Kalevalasta. Tiina Piilolan väitöskirjan otsikko on Kalevalan naiset ja tiedon yöpuoli – Lönnrotin jalanjäljissä kohti Kalevalan naisten tarinoita. Työ valmistui vuonna 2017. Kirjailija kertoi lainanneensa ilmauksen ”tiedon yöpuoli” Lönnrotin omasta väitöskirjasta. Termillä viitataan keholliseen tietoon, joka ei perustu rationaaliseen oppimiseen ja ajatteluun vaan erilaisiin ruumiillisiin värähtelyihin, kuten uniin ja aavistuksiin.
Kalevalan tutkimus oli 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella tietysti varsin mieskeskeistä, eikä naishahmoihin perehdytty kovin syvällisesti. Piilola kertoi kiinnostavia esimerkkejä heihin kohdistuneista asenteista. Ei pidetty kovinkaan kummoisena rikkeenä, että Väinämöinen kiristi Joukahaisen lupaamaan Ainon hänelle vaimoksi, vaikka Väinämöinen olisi ikänsä puolesta sopinut paremmin Ainon isoisäksi. Tutkijat päättelivät, että kun Aino ei pystynyt suostumaan vaadittuun avioliittoon, eikä toisaalta halunnut saattaa veljeään vaikeuksiin, hän teki naisellisen uhrauksen, itsemurhan. Myöhemmät tutkijat, kuten Piilola, ovat pohtineet perusteellisesti Ainon muuttumista vedenneito Vellamoksi. Vellamo säilyttää vapautensa ja oman erityisen luontonsa, vaikka menettääkin paikkansa ihmisten maailmassa, jossa perinteiset sukupuoliroolit olivat vielä Lönnrotin aikaan tiukkoja.
Alkuvaiheen Kalevala-tutkijoiden kannalta helpoimmin ymmärrettävä naishahmo oli ehkä Lemminkäisen äiti, hoivaaja, joka kokoaa hunsvottipoikansa palasiksi menneen ruumiin Tuonelan virrasta ja saa hänet uudelleen henkiin. On tavallaan kuvaavaa, ettei hänelle ole annettu edes omaa nimeä, vaan häneen viitataan vain äitinä. Tässä näkyy perinteinen ajattelutapa, jonka mukaan nainen on vain perheensä miesten tukija, tekivätpä nämä mitä tahansa. Ja onhan hänessä tietysti valtava määrä äidin rakkautta sekä hoivaamisen ja pelastamisen tahtoa. Mutta kuolleen henkiin herättäminen vaatii kyllä muutakin. Entäpä, jos hän oli samalla eräänlainen shamaani? Tätä ei vanhoissa tutkimuksissa ajateltu, koska shamaanin rooli oli niin vahvasti varattu Väinämöiselle.
Hoivaajanaisen ja Ainon kaltaisen romantikon lisäksi Kalevalassa on kolmaskin naistyyppi: nainen, joka puolustaa tyttäriään ja omaisuuttaan tarvittaessa miehiä vastaan. Jos mies käyttäytyy näin, sitä pidetään perinteisessä ajattelussa luonnollisena, useimmiten toivottavana toimintana. Mutta Louhi, Pohjolan emäntä, on pitkään tulkittu pelkästään tarinan pahikseksi: naiseksi, jota hallitsevat itsekkyys ja ahneus.
Kalevalan loppuruno Marjatasta, joka tulee raskaaksi puolukasta ja synnyttää uuden kuninkaan, tulkitaan tavallisesti viittauksena Neitsyt Mariaan ja kristillisen ajan alkuun. Piilola ehdotti tulkintaan kiinnostavaa lisäväriä. Marjatan poikavauva, jonka Väinämöinen aikoo samantien tuomita äpärälapsena kuolemaan, alkaa ihmeenomaisesti puhua ja huomauttaa, ettei Väinämöistä itseäänkään tuomittu nuoren neidon (Ainon) elämän tuhoamisesta. Entä, jos tämä ennakoikin tulevaa, tasa-arvoisempaa aikaa, jolloin miehille ja naisille ei ole erillisiä sääntöjä?
Entä mitä me nykynaiset voisimme oppia Kalevalan naishahmoilta? Piilolan mukaan opetuksia on monenlaisia, mutta tärkein niistä on kahtalainen. Esimerkiksi Lemminkäisen äiti ja Louhi osaavat pitää puoliaan, tehdä itselleen ja läheisilleen tärkeitä asioita silloinkin, kun se on vaikeaa ja jatkaa työtään, vaikka pelottaisi. Toisaalta esimerkiksi juuri Louhi ymmärtää lopettaa taistelemisen, kun peli on pelattu. Kun tyttäret ovat kuolleet, ja Sampokin on menetetty, hän muuttuu taistelevasta sotalinnusta kyyhkyseksi.
Tiina Piilola muokkasi väitöskirjastaan yleistajuisen tietokirjan nimeltä Kalevalan naiset. Kirja on helppo ja mukava lukea, ja se on saatavissa Celia-kirjastosta äänikirjana. Kysyin, oliko sen kirjoittaminen vaikeaa. Varsinaiset väitöskirjathan ovat yleensä maallikolle vaikealukuisia ja sisältävät valtavan määrän tutkimusalan termistöä ja useita lähdeviitteitä joka sivulla. Kirjailijan mukaan vaikeinta yleistajuisen tekstin laatimisessa oli löytää oikeanlainen kertojaääni: neutraalin asiallinen mutta silti riittävän tarinallinen ja helposti lähestyttävä.
Tiina Piilola on kirjoittanut kolme romaania: Alkuvedet, Mahdollisten maailmojen paikka ja Taivaanmerkit. Näistä vain Taivaanmerkit on tällä hetkellä näkövammaisten lukijoiden saatavilla Celia-kirjastosta. Mutta ainahan voimme laittaa kirjastoon toiveen, että myös kaksi aiempaa kirjaa saataisiin äänitteiksi.
Piilolan mukaan kaikki kolme romaania perustuvat osittain hänen omiin kokemuksiinsa. Alkuvedet-teoksessa hän käsitteli mieltään pitkään vaivannutta lapsuudenkokemusta. Perheen vanhemmat olivat taanneet lähisukulaisen velkoja, ja tästä seurasi pitkäaikainen välien katkeaminen moniin läheisiin. Alkuvedet ja Mahdollisten maailmojen paikka ovat vakavahenkisiä arkirealistisia kuvauksia ja siten hyvin erilaisia kuin Taivaanmerkit.
Taivaanmerkit on tosi hauska humoristinen romaani hieman chiclit-tyyliin. Päähenkilönä on Emma, joka muuten tutkii Kalevalaa kuten Piilolakin. Emman asiat ovat periaatteessa alun perin hyvin. On mukava aviomies, tytär, hyvä ystävä Saana ja tekeillä oleva tutkimustyö. Mutta Emmalla on taipumus ”eksyä vähän liian syvälle oman päänsä sisäiseen aarniometsään”, kuten hän itsekin joskus tajuaa. Välillä hän murehtii konstikasta lapsuuttaan ja varsinkin tuoreimpia ongelmiaan, kuten aviomiehen mahdollisia syrjähyppyaikeita, välillä nousee innostuksesta lähes taivaisiin. Kummankinlaisten puuskien aiheena on usein hänen valtava intohimonsa astrologiaan ja kaikenlaisiin henkisiin vaihtoehtohoitoihin. Piilola kertoo itse olevansa kiinnostunut näistä ilmiöistä ja kokee saaneensa niistä jonkin verran apua. Taivaanmerkkien Emman nämä kokeilut tuntuvat kuitenkin sotkevan yhä hurjempaan suohon. Suosittelen kirjaa lämpimästi hauskan tarinan ystäville.
Kysäisin myös Piilolan kirjallisista jatkosuunnitelmista. Hän sanoi, että uuden aiheen täsmentäminen ja yleensäkin alkuun pääseminen on aina eniten aikaa vievä työvaihe. Mutta ilmeisesti tulossa on romaani, joka jatkaa Alkuvedet- ja Mahdollisten maailmojen paikka -kirjojen linjaa.
Oli hienoa tavata Tiina Piilola ja kuulla hänen ajatuksiaan Kalevalasta, kirjoittamisesta ja elämästä yleensä.