Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Tätä kirjoittaessani eletään helmikuun keskivaiheen päiviä. Aurinko paistaa, lämpötila on + 5 astetta, maa on paljas, ruoho viheriöi ja oksissa on pulleita pajunkissoja. Uutisissa kerrotaan joidenkin mustarastasparien poikasten jo kuoriutuneen, jopa lentäneen pesästä Espoossa. Lumesta ei edelleen tietoakaan. Missä talvi viipyy?
Seuraan ilmastonmuutoskeskustelua melkoisen ristiriitaisin tuntein ja ajatuksin. Minua järkyttää, miten tämä, kuten myös eräät muut aiheet, saa perheenjäseniä ja ystäviä miltei toistensa kurkkuun kiinni, ainakin somessa ja vanhanaikaisissakin medioissa. Arjen keskusteluissa puhekumppanit taas vaikuttavat lähes kaikki tolkun ihmisiltä, jotka ovat valmiita kuuntelemaan, argumentoimaan järjellä ja tarvittaessa joustamaan omissakin mielipiteissään. Kiihkeitä kantoja, vaan ei vihapuhetta.
Ilmastonmuutos on tosiasia. Kiistan aiheena on, mikä on ihmiskunnan osuus tämänkertaisessa ilmastonmuutoksessa ja mitä ihmiskunta voi ja mitä sen täytyy tehdä minimoidakseen ilmastonmuutoksesta aiheutuvia vahinkoja. Jääkausia ja kuumia kausia on maapallon historiassa aina ollut ja tullee olemaan, saaria, mantereita ja meriä syntyy ja katoaa. Ihmiskunnan asutettua maapallon ja kasvettua sen sietokykyä hipoviin mittasuhteisiin ilmastonmuutosten merkitys ja seuraukset koskettavat yhä useampia ihmisiä, vähitellen koko ihmiskunta joutuu joko omakohtaisesti kokemaan tai vähintäänkin tiedostamaan seurauksia.
Huoli ja vastuuntunto ovat aiheellisia, ahdistus ja maailmanlopun scenaarion lietsominen tuskin. Tarvittavien ja mahdollisten strategioiden suuret linjat ja yksityiskohtaiset pienet teot riippuvat vahvasti siitä, mitä maailman kolkkaa, mitä ammattia tai sidosryhmää ja mitä väestön osaa kukin edustaa.
Suomi kuuluu muiden Pohjoismaiden tavoin kehittyneisiin kulutusyhteiskuntiin, hiilijalanjälkemme on keskimäärin valtava. Toisaalta Pohjoismaat ovat edelläkävijöitä ympäristönsuojelun saralla. Olisi vielä tehtävä paljon, mutta eniten annettavaa Suomella olisi mielestäni koulutuksen, tutkimus- ja kehitystyön ja uusien innovaatioiden lanseeraamisen ja viennin alueilla. Miltei viikoittain saamme kuulla uutisissa uusista keksinnöistä tai tutkimustuloksista, jotka voisivat parantaa mahdollisuuksiamme suojella planeettaamme. Tänään kerrottiin puupohjaisesta muovista, viime viikolla uudentyyppisistä polttoaineista ja veden puhdistamisen uusista keinoista… Jos näistä innovaatioista vain harva toteutuu ja leviää maailmanlaajuisesti, on Suomi tehnyt jo paljon. Ilmastonmuutoksen seurausten torjumisen ohella olisi hyvä kehitellä myös keinoja, joiden avulla ihmiskunnan olisi helpompi sopeutua näihin seurauksiin. Äärettömän tärkeää olisi myös saada aikaan suotuisampi ilmapiiri kehitysmaissa toisaalta ehkäisyä ja täten väestön räjähdysmäisen kasvun rajoittamista, toisaalta erityisesti naisten ja tyttöjen koulutustason nostamista kohtaan. Näissä kysymyksissä pyrkimykset tuntuvat saavuttavan tuloksia tuskallisen hitaasti, jos lainkaan.
Entä me, pienet ihmiset? Itse olen maltillisten tekojen ja elämäntapamuutosten kannattaja. Pidän pelottavina vaatimuksia luopua maitotuotteiden tai lihan käytöstä, epärealistisina ajatuksia fossiilisten polttoaineiden kieltämisestä lähitulevaisuudessa.
Valistus on tärkeää, mutta useimpiin ihmisiin tehoaa ennemmin joustava ja motivoiva kuin jyrkkä ja uhkaava valistus.
Koen usein riittämättömyyttä. En osaa täydellisen hyvin lajitella pienen kotitalouteni jätteitä. Kierrätän luonnollisesti lasit, paperit, metallit ja vaaralliset jätteet, ajoittain erottelen myös talousmuovit ja -pahvit, mutta näiden kohdalla lipsun usein. Ostan harvoin muovikasseja ja pyrin käyttämään niitäkin pitempään tai roskapusseina. Jääkaapistani löytyy valitettavan usein vanhentunutta poisheitettävää ruokaa. En ole hyvä säästämään vettä, mutta sähköä kulutan kohtuudella – sokeana valaistuksen vähentäminen on helppo keino. Syön yhä enemmän kasvisruokaa, en niinkään ympäristösyystä, vaan koska pidän monipuolisesta ruoasta. Mietin kuitenkin, onko oikeasti ympäristöystävällisempää syödä kaukaa tuotuja eksoottisia hedelmiä kuin lähilihaa – ei tietenkään. Kenties järkevintä on vaihtelu ja maltti. Autoa en omista, mutta taksia käytän säännöllisesti, tosin myös julkista liikennettä. Kotini lienee keskivertoa suurempi asukasta kohti – tämä on ylellisyys, josta minun olisi vaikea tinkiä, sillä mielestäni suurimman osan päivistään kotonaan viettävän ihmisen on saatava nauttia avarista asuintiloista. Olen kuullut, että kotikoiran hiilijalanjälki on yhtä suuri kuin citymaasturin, silti en olisi halukas syyllistämään edes lemmikkieläinten omistajia, puhumattakaan opas- tai palveluskoirien käyttäjistä. Tavaraa huushollissani on liikaa ja lisää kertyy vaivihkaa. Uskottelen usein itselleni, että ne ovat joko hyödyllisiä tai niihin liittyy jokaiseen tarina tai muisto, jokaisessa on edes hetken häivähdys jostain tapahtuneesta, tunteesta tai tunnelmasta. Muistan erään opettajani sanoneen minulle aikoinaaan: ”Jos pystyt puhumaan mistä tahansa käteesi osuvasta esineestäsi puoli tuntia, olet lähellä kirjailijuutta”. En ole varma tämän väitteen totuudellisuudesta, mutta saatan joskus ottaa ohimennen käteeni esineen tai toisen ja uppoutua sen kuiskaamaan tarinaan.
Olenko näine tapoineni loinen kohti tuhoa vyöryvässä maailmassamme? Entä ovatko loisia ne miljardit ihmiset kehitysmaissa, jotka haaveilevat saavuttavansa jonakin päivänä länsimaiden elintason ja elämäntavat? Onko länsimailla oikeus kieltää se heiltä ilmastonmuutoksen torjunnan nimissä? Äärettömän kipeitä kysymyksiä!
Talomme nurkalla on aidattu pläntti. Tänne muuttaessani se oli hiekkapohjainen parkkialue, kuoppainen ja melkoisen epäsiisti, mutta suuren autokannan takia tarpeellisena pidetty. Seuraavana syksynä alue aidattiin. Talvi meni ihmetellessä, mitä siihen mahtaisi olla tulossa. Keväällä saapui kaupungin puutarhureita, jotka levittivät alueelle vähäisen määrän multaa ja istuttivat ilmeisesti nurmikkoa, sitäkin vähänlaisesti. Sitten tuli se kaikkien aikojen hellekesä ja sateen puutteessa ei nurmikko selviytynyt. Tuli taas syksy, alue kasvoi epämääräistä rikkaruohoa, pääosin se oli savista kuoppaista mutaa ja lätäköitä. Viime keväänä tuli taas kuorma-auto, jonka lavalta hyppäsi aidan sisäpuolelle kolme nuorta kesätyöntekijää lapioineen. He ripottelivat muutamia kourallisia siemeniä pitkin ja poikin aluetta ja poistuivat. Tulosta ei taaskaan näkynyt.
Vaikken konkreettisesti näekään sitä, mieltäni vaivaa kuvittelemani näky. Se on suoraan ikkunoittemme alla, se näkyy ohiajavista autoista ja busseista, rumentaa nättiä asuinaluettamme. Opaskoirani hyppäsi joskus aidan yli tai kiipesi sen ali tehdäkseen kiirepisut ohi kulkiessamme. Mutta jos ei kerta parkkipaikkaa, niin siellä voisi olla pienenpieni vihreä keidas, talomme edustan leikkipihan jatke.
Minun piti kysyä asiasta taloyhtiön kokouksessa, jonka jouduin kuitenkin jättämään väliin. Seuraavaan kokoukseen on vielä aikaa, mutta mielessäni itää pieni kansalaistottelemattomuusele, josta olen joillekin ystävilleni jutellutkin.
Mitä, jos jonakin kauniina loppukeväisenä yönä kerääntyisimme pienellä porukalla alueelle, jokainen toisi taimen tai pari, pensaita tai nopeakasvuisia puita, lapioita ja muita tarvittavia työkaluja ja istuttaisimme alueelle edes jotain? Kenties hullu idea – mistä tiedän, kun en tiedä puutarhanhoidosta paljoakaan, olen osallistunut elämässäni muistaakseni vain muutaman puun istuttamiseen, silloinkin lähinnä sivustaseuraajana. Mutta tekisi niin kovasti mieleni tehdä jotain, aloite, pieni ele, jonka jälkeen asiantuntevammat tekisivät asialle kenties lisää.
Kiina on istuttanut vastikään miljarditolkulla puita, Suomi istuttaa puita kaikessa hiljaisuudessa yhtenään, miksei voisi muutama vihreä oksa ojentautua kohti aurinkoa myös minun kotitaloni nurkasta, osin minun toimestani?
Ehkä alitajuisesti syyllistän itseäni? Ehkä olen epätoivoinen? Tai mielestäni löytyy sittenkin se ikuisen optimistinen perusvire? Jotta voisin hyräillä mukana Juicen laulaessa: ”Kuule istuta vielä se omenapuu, Vaikka tuli jo tukkaasi nuolee, Vaikka huomenna saaste jo laskeutuu, Vaikka huomenna aurinko kuolee”.