Teksti: Tanja Rantalainen
Kulttuuripalvelu tukee -sarja
Jari Ruotsalaiselle (s.1965) djembe-rumpu on itseilmaisun väline. Djembe-harrastus jatkuu Rovaniemellä, jonne Jari on kahdeksan Helsingin vuoden jälkeen palaamassa.
– Kukaan ei voi soittaa djembeä väärin. Jokainen lyö sitä eri tavalla ja käden muoto on yksilöllinen. Komppeja harjoitellaan, mutta jokainen soittaja kuulostaa erilaiselta, Jari kertoo.
Syntysijoillaan Afrikassa rumpu on äärimmäisen henkilökohtainen esine, johon muut eivät saa koskea ilman soittajan lupaa. Jarin djembe on valmistettu Länsimetron tieltä kaadetusta koivupuusta. Rummun tekijä Ossi Raippalinna käyttää kaupunkiympäristöstä kaadettuja puita, jotka muuten menisivät energiapuuksi tai hukkaan. Rummun kalvo on vuohennahkaa.
– Pidän djembestä sen takia, että samasta soittimesta saa niin monenlaista ääntä ja sillä voi kuvata niin erilaisia fiiliksiä, Jari sanoo.
Jari on kiitollinen siitä, että Kulttuuripalvelu myönsi apurahan djembe-rummun hankkimiseen. Myös Näkövammaissäätiö tuki harrastusta.
Djembe-harrastus koukutti heti
Jari on kotoisin Rovaniemen maalaiskunnasta ja kahdesta veljeksestä nuorin. Musikaalisuus on äidiltä perittyä. Hän oli laulaja-lauluntekijä, jonka laulelmat ylsivät radiosoittoon asti.
– Äiti olisi varmaan tykännyt esittää kevyttä musiikkia, mutta vanhoillislestadiolainen tausta teki sen mahdottomaksi. Hän oli sydämeltään lestadiolainen ja säilytti lapsenuskon koko elämänsä. Isäni taas ei ollut millään tavalla uskonnollinen, Jari kertoo.
Rumpuja ei lapsuudenkotiin ollut varaa ostaa, niin että Jari hankki rumpusetin ensimmäisestä palkastaan. Rumpujen soittoa hän opiskeli Rovala-opistossa kevyen musiikin linjalla ja keikkaili paikallisissa bändeissä. Varsinkin rhythm and blues -musiikkia soittava Karu arki nautti Rovaniemen seudulla suosiota.
Kun Jari ja hänen vaimonsa Virpi Yliraudanjoki vuonna 2011 muuttivat Helsinkiin, Jari alkoi etsiä samanhenkistä yhteisöä. Ablu Condén ja Sointu Condé-Kalliolan djembe-kurssi löytyi seuraavana vuonna ja Jari koukuttui heti.
Ablu on Guineasta ja opiskellut djembensoittoa vanhanajan mestari-oppipoika-tapaan. Guineassa djembe-rummulla käydään läpi omia tuntemuksia ja soitetaan ja säestetään tanssia juhlissa, jotka saattavat kestää tuntikausia. Jarikin pääsi säestämään Ablu Condén kanssa afrikkalaista tanssia Vantaalla Vanhalla Villatehtaalla. Nyt kun Jari ja Virpi ovat muuttamassa takaisin Rovaniemelle, Jari aikoo tarjota osaamistaan paikallisille kansalaisopistoille.
– Bänditoiminta jatkuu entisten bändikaverien kanssa, mutta djembe-yhteisö pitää hakea. Djembeä soittaa mielellään yksinkin, mutta ryhmässä se on ihan erilaista, Jari sanoo.
Organisaation psykologiaa
Jarilla on leipurin pohjakoulutus. Joensuun yliopistoon hän päätyi aikanaan avoimen yliopiston opintojen kautta. Filosofia oli pääaine, mutta Jari opiskeli yliopistossa myös kasvatustieteitä ja psykologiaa.
Yhteisöllisyys kiinnostaa Jaria myös organisaatiopsykologian näkökulmasta. Jari on nähnyt läheltä monenlaisia työpaikkoja. Kun työ leipomossa kävi vaikeasti likinäköisenä hankalaksi, hän työskenteli kehitysvammaisten hoitolaitoksessa ja Rovaniemen Terveystoimen palveluksessa. Helsingissä Jari työllistyi Näkövammaisten liittoon kiinteistöassistentiksi.
Organisaatiopsykologia tutkii, miten organisaatio toimii esimerkiksi vallan näkökulmasta. Työpaikalla työntekijöillä voi olla asemavaltaa, asiantuntijavaltaa tai ihmissuhdevaltaa. Jarin mukaan ainoastaan ihmissuhdevalta on pysyvää.
– Asemavalta perustuu täysin asemaan. Jyrkän asemavallan käyttäjän kanssa ei kukaan halua vapaaehtoisesti olla tekemisissä. Asiantuntijavalta perustuu ihmisen tietoihin ja taitoihin. Sitä ei kukaan voi ottaa pois, mutta sitä täytyy jatkuvasti kehittää, ettei asiantuntijuutta menetä. Ihmissuhdevalta syntyy ihmisten hyvissä keskinäisissä suhteissa. Se on ainoaa valtaa, joka säilyy, vaikka ihminen putoaisi koneistosta pois, sairastuisi tai jäisi työttömäksi, Jari kuvaa.
Safkaklubissa näkövammaiset miehet kohtaavat
Kahdeksan vuotta Helsingissä on ollut arvokas kokemus Jarille ja Virpille. Kasvatustieteen tohtoriksi väitellyt Virpi on voinut opettaa yliopistolla luovaa tieteellistä kirjoittamista, kun koulutusta vastaavaa työtä ei aikanaan Rovaniemeltä löytynyt. Paluumuutto Kemijoen rantaan tuntuu kuitenkin oikealta.
– Ehkä nuorempana olisi kotiutunut eri tavalla. Olimme Virpin kanssa Helsinkiin tullessamme jo keski-ikäisiä, emmekä enää juurtuneet, Jari sanoo.
Hän tyrmää monet pääkaupunkiseutuun kohdistuvat ennakkoluulot: Elämisen rytmi ei ole sen nopeampaa kuin maakunnassa, kaikilla ei ole kiire, eivätkä stadilaiset ole ylimielisiä. Kallion kaupunginosakin on kuin 40 000 ihmisen pikkukaupunki.
Helsingin vuosinaan Jari on kokenut yhteisön merkityksen myös näkövammaisten miesten Safkaklubissa, jota oli perustamassa.
– Tarkoitus on ollut herätellä yksin eläviä näkövammaisia miehiä. Monella suurin haaste on se, ettei uskalla lähteä kotoa. Kynnys osallistua Safkaklubin toimintaan on pidetty mahdollisimman matalana. Ohjelmana on ollut, että tullaan paikalle ja ruokaillaan. Näkövammaisuudesta ei tarvitse puhua, eikä yleensä puhutakaan. Osallistujat ovat kuitenkin muutaman kerran jälkeen usein oivaltaneet, että vertaistuesta tässä on kysymys, Jari kertoo.
Jari itse muistaa hyvin, miten maisterinpaperit ja ilmoitus siitä, että ajokortti otetaan näkövamman takia pois, tulivat postissa samaan aikaan. Rovaniemellä, jossa julkinen liikenne on vähissä, se oli kova isku.
– Kaiken huipuksi voitin samassa hötäkässä arpajaisissa auton. Silloin ajattelin, että yläkerran ukolla on hyvä huumorintaju, hän nauraa.
Pelastakaa lapset ry:n arpajaisten pääpalkinto, Ford KA -henkilöauto, saapui Rovaniemelle junarahtina 30 asteen pakkasessa juuri ajokorttinsa menettäneelle miehelle. Kun Jari oli maksanut rahtimaksun, moottorinlämmittimen ja talvirenkaat, hän myi auton huomattavalla tappiolla.
Vasta näkövammautuneelle Jari korostaisi läheisten ihmissuhteitten tärkeyttä. Hänelle itselleen puolison tuki on kaikissa elämänvaiheissa ollut korvaamatonta.