Kirjakesän kesäkirjat
Teksti: Asta Torpo
Lapsuudessani vietin kesäni Mässkärin saaressa Pietarsaaren edustalla. Isä oli siellä merivartijana ja me muutimme hänen luokseen aina kun se vain oli mahdollista. Saaren suomenkielinen ”kirjasto” oli merivartioaseman vintillä, jonne suomenkieliset vartijat olivat jättäneet lukemansa kirjat. Sieltä löytyivät Ryhmyt ja Romppaiset, El Coyotet, Zorrot, Juhani Konkat, Samuel Paldanin elämä ja monta muuta sellaista kirjaa, jota 8-vuotias ei normaalioloissa olisi ottanut käsiinsä. Laulujoutsen oli vaikuttava, samoin Mannerheimin Kiinan retki. Nämä kaksi viimeistä kirjaa olivat huolellisesti kuvitetut, joten siksikin ne kiinnostivat. Amerikan elämästä kertoi ”Puu kasvoi Brooklynissa”, jota olen aikuisena etsinyt, mutta en löydä mistään.
Jos joku kysyy, eikö kahdeksanvuotias leikkinyt muiden lasten kanssa, vastaus on ei. Lars Sund kertoo, että Pietarsaaren jakoi kielellinen Berliinin muuri. Niin myös Mässkärin saaren. Luotsit olivat ruotsinkielisiä ja vaikka jotkut heidän lapsistaan oli pantu suomenkieliseen kouluun, ei heidän kanssaan sopinut leikkiä.
Se väki, joka ei ollut saaressa työn takia, oli Pietarsaaren eliittiä. Mässkäristä saa huvilatontin vain perimällä tai naimalla. Kun siis ministeri Henriksson kertoo viettävänsä kesänsä siellä, tietää jokainen, että hän on Forsin kauppaneuvossuvun jälkeläinen. Forsien sukuun on eksiytynyt piispallinen Tapanisten sukuhaara. Henrikssonin nimi on vain savuverho, jonka olemassaolon jokainen kaupunkilainen hienovaraisesti unohtaa.
Mutta nyt tämän vuoden kesään kirjoineen.
Kesä alkoi Tarja Huttusen opinnäytetyöllä: ”Näkö menee, mitä jää?” Sopivan ankea alku, jossa korostuvat vanhojen näkönsä menettäneiden naisten itsemurhat. Ketä kiinnostaa? Tuli mieleen opetusministeriön virkamies, joka ilkkui huonosti palkatuille kansanopisto-opettajille, että mahdolliset lakot olisivat vain iloksi yhteiskunnalle.
Tämän jälkeen oli saatava dekkarilukemistoa. Tänä kesänä keskityin pehmodekkareihin, jotka metropoliitta Pantoleimon oli kirjoittanut. Kyläkuvaus on minun syntymäseuduiltani ja sillä on rauhoittava vaikutus.
Kesän eksotiikka tuli ajatuksesta lähteä toivioretkelle Armeniaan. Armenia on muuten maailman ensimmäinen kristitty maa. Valitettavasti matkalle ei ilmoittautunut tarpeeksi väkeä, mutta ehdinpähän lukea muutaman Armeniaa käsittelevän kirjan ja innostuin todella. Viisastuin Serafim Seppälän kirjoista niin paljon, että nyt en enää halua Turkkia EU:hun. Toisaalta on muistettava, että armenialaisten kansanmurhan konsulttina toimivat ystävämme ja aseveljemme saksalaiset. Niin, että on tässä itsekukin puhtaan kaulansa kanssa.
Aseveljet innostivat lukemaan Olavi Paavolaisen Synkän yksinpuhelun, jonka jälkeen oli tarkistettava Helvi Hämäläisen päiväkirjoista kotirintamanäkökulma.
Nyt sitten siihen kirjaan, jonka takia kannatti tämä kesä kituuttaa läpi.
Gerry Birgit Ilvesheimo, ent. Ritva Ruotsalainen, on julkaissut laatukustantamo Ntamossa uuden Ilmestyskirjan.
Esikuvansa Raamatun ilmestyskirjan tavoin se on apokalypsi. Tämäkin on kirja, jonka takia on luettava monia aiheesta kirjoitettuja teoksia. Pawson, Sadinmäki, Koskinen ja kumppanit ovat vasta alkua.
Aina sivistyy: Apokalypsi on suomeksi paljastus. Pawson sanoo, että se on kuin näyttämö esiripun avaamisen jälkeen.
Ilvesheimon Ilmestyskirja paljastaa paljon: Raamatun ilmestyskirjan tavoin sekin kertaa ihmiskunnan historian. Kirja vilisee intertekstuaalisia viittauksia. Egyptin kuolleiden kirja, Homeros, Dante, Shakespeare…Nyt voi tietenkin ajatella, että onpas tylsää. Ei ole! Kirjan päähenkilö, Murmanskissa asustava kissa, aloittaa tarinan.
Se ei ole mikä tahansa kissa, vaan vuoden 1160-luvun aikoihin sen hahmo on otettu ulkoiseksi olennoksi, meidän aikanamme eläneen ihmisen digitalisoidulle siirteelle.
Tämä digitalisoitu siirre oli asia, jonka ansiosta huomasin tämän kirjan olevan ylisukupolvinen ilmiö.
Poikani, jonka etäisesti olen tiennyt puuhailevan jotakin ICT-maailmassa, kertoi vaikka kuinka monesta kirjasta, joissa on sama teema
Ja kuinka ollakaan: kaksimetrinen pojanpoika on juuri nyt Dublinissa scifi-aiheisessa kirjatapahtumassa.
Kissa on terävine huomioineen räiskyvä sanankäyttäjä. Sen myrkylliset arviot ihmisistä muistuttavat sammakoita suustaan päästelevistä kanssakulkijoista.
Paksu kirja vilisee mitä mielenkiintoisempia henkilöitä. Yksi näistä on äreä kirjailija Ilvesheimo, joka on kameroineen paikalla aina kun jotain tärkeää tapahtuu.
Oikea kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimo on tämän hetken terävimpiä yhteiskuntafilosofejamme. Kirjallisuustieteilijänä hän ei rajoitu omaan fakkiinsa. Valtavan tietämyksensä lisäksi hän on kielellisesti uskomattoman rehevä. On tosi monta vuotta siitä, kun minulla on ollut näin hauskaa jotain kirjaa lukiessani. Siis siitä huolimatta, että kirjassa kuvataan maailman tuhoutuminen ympäristökatastrofiin noin kuudenkymmenen vuoden kuluttua. Yksittäisten ihmisten kohtalot koskettavat ja itkettävät.
Yksi harmillinen asia tähän kirjaan liittyy: Celia ei aio muokata sitä äänikirjaksi. Toivottavasti se tulee edes e-kirjana.
Taas tekee mieli kysyä, ketkä siellä kirjastossa painavat sitä sensuurinappia?