Pääkirjoitus
Eija-Liisa Markkula
Kesän valtakunnalliset asuntomessut pidettiin Kouvolassa Korian entisen kasarmialueen laitamilla. Arkkitehtuuri ja rakentaminen ovat aina kiinnostaneet, joten päätin tutustua viimeisimpiin trendeihin pientalorakentamisessa. Vaikka asunnot olivat jo ihmisten omia koteja, havainnoin niitä näkövammaisen kannalta. Päivä oli yksi heinäkuun helteisimmistä, mutta kuumuudesta piittaamatta jaksoimme avustajani kanssa perehtyä messujen antiin varsin monipuolisesti.
Vanhat siellä täällä näkyvät punatiiliset kasarmirakennukset oli saneerattu asunnoiksi jo aiemmin. Ne eivät sinänsä kuuluneet messualueeseen, mutta antoivat sille kulttuurillista syvyyttä ja historiaa. Messualueella sijaitsi muutama entinen armeijan käytössä ollut pikkurakennus, kuten miehistösauna ja juureskellari. Alueella ei ollut vielä yhtään kerrostaloa, joskin kaavan mukaan niitä on myöhemmin tulossa. Nyt uudisrakennusten rykelmät sopivat ympäristöön luontevana täydennysrakentamisena.
Tapasin Asuntomessujen operatiivisen johtajan Heikki Vuorenpään ja operatiiviseen johtoon kuuluvan Ari Virran keskustellakseni heidän kanssaan rakennusten ja miljöön esteettömyydestä, siitä mitä suunnitteluvaiheessa oli painotettu. Vuorenpää sanoi rehdisti, ettei näkövammaisten erityistarpeita ollut mainittu missään vaiheessa. Koin tärkeäksi, että olin mennyt paikalle! Hyvä katuvalaistus oli onneksi huomioitu samoin kuin yleisten esteettömyysnormitusten mukaiset käsijohteet ja kaiteet sekä luiskat. Tuolloin 27.7. monessa kohteessa viimeistelytyöt olivat vielä kesken ja viimemainittujen esteettömyyselementtien asennus puuttui.
Kuten nykyään on jo tapana, bussipysäkki oli sijoitettu alueen laidalle. Matka Kouvolan keskustaan kestää noin 10 minuuttia. Sijainti työ- tai koulumatkoja ajatellen oli siis varsin ihanteellinen. Kilometrin päässä sijaitsi Korian oma seisake junankäyttäjille.
Yleisvaikutelmana oli, että useimmissa asunnoissa oli jokin oma viheralue tai sellainen jopa edessä ja takana, mikä oli erittäin positiivista vaikkapa lasten, vanhusten ja lemmikkieläinten kannalta. Oli pieniä kasvimaita ja hyötykasvien ruukkurykelmiä, jopa eräällä takapihalla kanahäkki! Vielä 10 – 15 vuotta sitten tehtiin suuria terasseja, nyt niitä ei ollut.
Yleishuomion sisätiloista voisi tiivistää kolmeen sanaan: tehokas, ahtaanoloinen, väliaikainen. Huonekorkeutta oli lisätty, samoin oli paljon korkeita, lähes seinän korkuisia ikkunoita. Näin saatiin pieneenkin tilaan vaikutelma ilmavuudesta ja väljyydestä. Tilastojen mukaan eurooppalaisten kotien neliömääriä ja huonekokoja verrattaessa suomalaiset kodit eivät ole tilavimmasta päästä, mikä tietysti johtuu enimmäkseen kalliista lämmityskuluista ja kalliista rakentamiskustannuksista neliötä kohti. Messujen pienimmissä asunnoissa (27 neliötä) kuutioita oli hyödynnetty rakentamalla makuuparvi liikkumistilan lisäämiseksi lattiatasossa. Silti asunnossa joudutaan tyytymään aivan puutteellisiin säilytystiloihin.
Ihmettelin suuresti erästä yli sadan neliön asuntoa, jossa tulisi asumaan kolme polvea; lapsen huone oli vain 9 neliötä, ja isoisän huone vain 10 neliötä! Eihän lapsi saisi legojaan, junaratojaan, piirustuksiaan tai mitään keskeneräistä rakennusjuttuaan mahtumaan minnekään, saati pelaamaan lautapeliä kavereiden kanssa lattialle! Lapsi tarvitsee suuren ikioman pöytätilan. Entä isoisä? Hänen huoneeseensa ei edes kunnolla mahtuisi pitkäjalaksista keinutuolia! Ei olisi riittävää pöytätilaa levittää karttaa ja muistella tekemiään matkoja jne. Mielestäni liian pienet elintilat kahlitsevat ihmisen mielikuvitusta ja tylsistyttävät!
Näkövammaiselle ihmiselle ahtaat tilat ovat todellinen ongelma, sillä tutuissakin paikoissa hän jatkuvasti törmäilee ja kolhii polviaan, päätään tai käsivarsiaan. Yksi hyvä puoli messuilla oli tämän vähentämiseksi: liukuovet, joita oli useissa toteutuksissa. Näkövammainen tarvitsee paljon pöytätilaa kaikille käyttämilleen suurentaville ja puhuville koneille ja laitteille, joita varten on puolestaan oltava lukuisia pistorasioita eri puolilla asuntoa. Säilytystiloja tulee olla suhteessa normaalia enemmän, jolloin kulloinkin tarvittava tavara on helpompi löytää kuin jos kaapit olisivat aivan täynnä tavaraa. Heikkonäköisen ollessa kyseessä asunnon valaistus yleensä räätälöidään juuri hänen näkötilanteensa mukaiseksi. Mahdollinen opaskoira vaatii oman tilansa.
Yhteisöasuminen saattaisi olla oivallinen ratkaisu näkövammaiselle. Messujen seniorikylä oli tästä mainio esimerkki tilavine keskusaukioineen ja viihtyisine yhteistiloineen. Miksi vain senioreille? Sopisi kenelle tahansa. Ei pääsykriteerejä!
Asuinrakennukset pyrittiin ennen rakentamaan kestämään aikaa jopa satoja vuosia. Niiden ulkonäkö oli huolella harkittu ja kokonaisuuteen pyrittiin aina saamaan jotakin arkkitehtonisesti kaunista. Nykyisten uudisrakennusten ulkoilme paljastaa suunnittelijansa pyrkimyksen tilankäytön tehokkuuteen. Rakennammeko nykyään vain käsillä olevaan tarpeeseen, eli jotakin tiettyä elämänvaihetta varten, ajattelematta, että siinä viihdyttäisiin useita kymmeniä vuosia?
27.8.2019
Eija-Liisa Markkula