Kolumni: Näytelty elämä
Teksti: Aila Malkki
Mitä eroa on teatteri- ja elokuvanäyttelemisellä? Kaksi aivan eri asiaa, paitsi että molemmissa tärkeintä on olla näyttelemättä. Vaikeinta lienee esiintyä vapaasti omana itsenään.
Näyttelijän ammatti kuuluu suosituimpiin aloihin Suomessa. Teatterikorkeakouluun hyväksytään ainoastaan yksi prosentti pyrkijöistä. Ala on säilyttänyt suosionsa vuosikymmenestä toiseen, ja sen taianomainen vetovoima vain kasvaa.
Arki kuitenkin paljastaa totuuden, eikä eteneminen okaisella polulla ole siloista. Turvallinen tavallisuus ei ole yksioikoista sekään. Yllättävät käänteet tuovat oman suolansa tasaiseen rutiiniin. Itse asiassa kirjoitetun draaman loppu tunnetaan – elämä sen sijaan on aina arvoitus.
Näytelmässä tapahtumat yleensä sijoittuvat nykyhetkeen, tai menneeseen sukelletaan tässä ja nyt. Tuulessa lepatteleva elämänlanka sitoo yhteen roolien armoilla elävät ihmiset, kuten William Shakespeare kiteyttää ajatuksen osuvasti teoksessaan As You Like It (1599):
All the world’s a stage,
And all the men and women merely players.
Ajatus ei ole yksinomaan kielteinen ja kohtalokas, vaan sen voi tulkita myös vapautumisen merkkinä. Maailmaa ei tarvitse ottaa turhan vakavasti, eikä ainakaan pidä jatkuvasti valittaa sitä, että on saanut lahjaksi elämän.
Kulunut aika ei koskaan palaa. Siitä saa hataria muistoja, jotka värittyvät eri vivahtein jokaisen ajatuksissa. Olisi mielenkiintoista koota yhteen kaikkien katsojien muistot samasta esityksestä…
Ihmiselämä on aivan samanlaista: sisarukset kertovat jokainen oman versionsa yhdessä koetusta tapahtumasta. Eikä kukaan myönnä olevansa väärässä. Siitä voimme päätellä, että muistikuviin ei ole luottamista – paitsi inhimilliseltä kannalta. Jokaisen muisto on yhtä oikea.
Lukijoina voimme poimia hyllystä minkä tahansa näytelmän. Samoin pystymme valitsemaan elämämme suunnan risteyskohdissa. Ei varmasti ole sattumaa, mikä teos houkuttelee milläkin hetkellä.
Sitä vastoin luotaantyöntävä aihe saattaa taas antaa uutta kipinää ja ideoita arkipäivään. Vastakohtaisuudet luovat elämään jännitystä ja tuovat hienoja elämyksiä täysin yllättäen. Perhoset vatsanpohjassa kutkuttavat innostavasti.
Monissa näytelmissä päähenkilöt tekevät suuria ratkaisuja tarinan edetessä. Usein käänteentekevien muutosten varaan rakentuu koko teoksen ydin. Samoin elämä tuntuu todella eletyltä, jos on antautunut rohkeasti uusiin tilanteisiin ja pistänyt itsensä likoon.
Sellaisina voiton hetkinä saa kokea onnistumisen iloa kauas tulevaan. Miksi kuitenkin niin usein vasta myöhemmällä iällä olemme valmiita uusiin koitoksiin? Ehkä muutos vaatii eletyn elämän voimaa noustakseen näkyviin muiden eteen.
Jos taas epäonnistumme, saamme hyödyllistä tietoa omista rajoistamme – emme olekaan niin osaavia kuin luulimme. Rajoitustemme kautta hahmotamme persoonallisuuttamme ja hakeudumme omimmille poluille.
Joskus kysytään elämäkerroissa, muuttaisitko elämästäsi mitään, jos voisit. Mallivastaus kuuluu ”En päivääkään vaihtaisi pois”. Ehkä totuus on silti toinen. Sitä on vain vaikea katsoa silmiin. Ja mitä saattaisi paljastua? Täytyykö muuten jokaisen tarinan olla kaunis?
Minun elämäni on ainutkertainen. Omaansa ei voi antaa toiselle. Jos niin olisi, elämältä putoaisi pohja pois. Jokaisen ihmisen lämpö jää läheisiin. Heissä elämme niin kauan kuin he meidät muistavat. Onni löytyy siitä, että ymmärrämme viettää aikaa rakkaittemme kanssa. Se aika ei koskaan katoa.