Teksti: Helena Taskila
Kananmunat tirisevät pannulla ja oregano ja muut mausteet tuoksuvat. Olemme kokoontuneet Joose Ojalan ja Aino Ojalan kanssa keittiöön ja keskustelu käy vilkkaana. Olemme juuri saapuneet Johanneksenkirkosta Ylioppilaskunnan soittajien kevätkonsertista, jossa orkesteri tulkitsi Joonas Kokkosen sellokonserton solistinaan Senja Rummukainen, sekä Anton Brucknerin neljännen sinfonian. Kyseinen esitys oli osa orkesterin kevätkonserttikiertuetta, jonka aikaisemmat konsertit olivat Lahdessa ja Turussa.
Rosoisen kaunista sellismiä
Ensimmäisenä käsittelyyn pääsee Kokkosen vuonna 1969 ilmestynyt sellokonsertto. Kaikki kolme olemme yhtä mieltä siitä, että Senja Rummukaisen soitto oli varmaa ja taidokasta. ”Konsertto toi mielestäni hyvin esiin soittajan vahvuudet”, Joose toteaa. Myötäilemme ja Aino lisää, että Rummukainen sai soittonsa kuulostamaan helpolta kuitenkaan ilman briljeeraamisen tuntua. Olen samaa mieltä – sellistin sointi oli yhtaikaa pehmeää, rosoista, vahvaa ja ilmeikästä, aivan kuin Kokkosen konsertto itsessäänkin. Myös orkesteri selviytyi mielestämme teoksesta hyvin.
Kiitosta ja kritiikkiä
Jos Kokkosen konsertto sai lähes ylistäviä kommentteja, oli Anton Brucknerin neljännessä sinfoniassa enemmän pureksittavaa. ”Teos oli paikoitellen liian pitkä”, Aino sanoo, emmekä väitä vastaan. Pohdimme, että teos olisi ollut hyvä kuunnella etukäteen, jotta siitä olisi saanut enemmän irti. Joose toteaa sisäisen melodikkonsa kaivanneen teokseen enemmän jatkumoa, ja olemme samaa mieltä. Kaikista tuntui usein siltä, että tarttuvasti alkanut musiikki ikään kuin levisi käsiin ennen aikojaan. Etenkin sinfonian neljäs osa kirvoitti pettymyksen tunteita. Totean, että osan alku oli hyvin pelottava, ja Aino lisää, että kuulosti siltä kuin tarkka-ampuja olisi piiloutunut kirkkoon. ”mutta sitten tunnelma lässähti”, Aino huokaa. Myös orkesteri sai osakseen pientä kritiikkiä vaskipuhaltimien ja jousien vireen osalta.
Vaikka Brucknerin sinfonia oli selvästi vaikeammin sulateltava, sai teos myös kiitosta. Itse pidin paljon sinfonian toisesta osasta, jossa lempeät jouset soittivat lähes virsikoraalimaista melodiaa. Joosen mieleen oli musiikin sotilaallinen jämäkkyys ja marssimaisuus. Säveltäjä oli Joosen mielestä myös onnistunut hyvin käyttämään jousisoittimien hiljaisia tehoja. Aino kuvasi musiikkia sykähdyttäväksi, mikä kuvaa mielestäni hyvin romantiikan ajan orkesterimusiikkia vaihtuvine, lähes elokuvallisine tunnelmineen.
Entä soittajat
Minua kiinnosti tietää, millaista teoksia oli soittaa, millä perusteella teokset valikoituivat ja minkälainen harjoitteluprosessi konserttia on edeltänyt. Sain haastateltavakseni yhden orkesterin viulisteista, toista vuotta sähkötekniikkaa Aalto-yliopistossa opiskelevan Pyry Kiviharjun.
Kiviharju kertoo halunneensa jatkaa soittoharrastustaan opiskelun ohessa ja tavata uusia, samanhenkisiä kavereita. Teoksista hän kertoo seuraavaa: ”Ohjelmiston suunnittelee ja valitsee orkesterimme taiteellinen toimikunta. Siinä suurin vastuu on kapellimestarillamme Tomaksella (Djupsjöbacka). Lisäksi taiteelliseen toimikuntaan kuuluu myös orkesterimme soittajia. Kapellimestari Tomas luonnehti näitä teoksia termillä sakraali, mistä syystä hän piti niitä hyvin sopivina kirkoissa pidettäviin kevätkonsertteihin.”
Kiviharjun mukaan teosten harjoittelu on ollut pitkä prosessi, eikä orkesterin sointi harjoitusten alkaessa kuulemma ollut korvia hivelevää. Kevään edetessä muun muassa sellokonserton rytmiset haasteet saatiin kuitenkin selätettyä. Brucknerin neljättä sinfoniaa Kiviharju kuvailee orkesterimuusikon maratonjuoksuksi, jonka harjoittelu vaati soittajilta erityistä pitkäjänteisyyttä. Kiviharju toteaa lopuksi, että konsertista jäi hyvä mieli ja orkesteri venyi kiertueen lopuksi tasokkaaseen suoritukseen. ”Kaikilla, mukaan lukien itselläni, oli varmasti suuri ilo soittaa läheisilleen ja ystävilleen, joita oli saapunut Johanneksenkirkkoon ilahduttavan paljon.”