Teksti: Eija-Liisa Markkula
Yllättäen minut pyydettiin mukaan matkalle Näkövammaisten liiton nelihenkiseen ryhmään Etiopiassa tehtävän kehittämishankkeen merkeissä. Yhteistyötä tehdään sikäläisen Help for People with Disabilities Organisation -nimisen järjestön kanssa (HPDO). Työn varsinainen kohde sijaitsee 130 kilometrin päässä Addis Abebasta pohjoiseen Debre Birhan -nimisessä Lahden kokoisessa kaupungissa. Kyseessä on kuntoutuskeskus, jonne näkövammaiset tulevat saamaan apua, neuvontaa ja ohjausta koulunkäyntiinsä liittyvissä asioissa. Oma kosketuspintani oli tähän liiton hallituksen jäsenyyden lisäksi, että olen toiminut opettajana 27 vuotta ja vähintään yhtä tärkeänä, että olen täysin sokea. Matrka vaikutti minuun niin syvästi, että varmaan alitajunnassani kokemusta työstävä generaattori jauhaa vielä pitkät ajat sikäläisten ja muidenkin kehittyvien maiden näkövammaisten asioita samanlaisella puksutuksella kuin se generaattori, jonka ostimme kuntoutuskeskukseen, jotta kaupungissa katkeileva sähkö olisi vakaata tietokoneiden käyttämiseen.
Etiopia kuuluu maailman vanhimpiin kulttuureihin; sieltä ovat löytyneet vanhimmat ihmisen luiksi todistetut luut, sieltä ovat saaneet alkunsa seemiläiset kielet ja siellä on tänäkin päivänä ihmisten arvostavassa ja hillityssä käytöksessä aistittavissa jonkinlainen sisäinen ylpeys. Kuitenkin Etiopia on yksi maailman köyhimmistä yhteiskunnista. Väkiluku oli 102,5 miljoonaa vuonna 2016 kasvaen noin 2,6 %:n vuosivauhdilla. Kolme suurinta heimoa taistelee vallasta liittovaltiossa, jonka johtoon valittiin viime vuonna nainen, Sahle-work Zewede, kokenut diplomaatti ja YK-asioiden erikoistuntija. Kullakin heimolla on oma kielensä. Suurimpia hankaluuksia valtion yhtenäistämiseksi aiheuttaakin se, ettei ole yhteistä yleiskieltä ja vaikeuskerrointa nostaa kansan enemmistön luku- ja kirjoitustaidottomuus. Yli 80% väestöstä asuu maaseudulla.
Etiopia ratifioi YK:n vammaisten ihmisten oikeuksia koskevan sopimuksen paljon ennen Suomea. Kuten meillä myös siellä koulumaailmassa puhutaan inkluusiosta. Käytännön tasolla kuitenkin on niin, että näkövammaisille ei edes opeteta seuraavia oppiaineita: matematiikka, kemia, fysiikka, biologia ja maantieto. Ei ole omaan käyttöön oppikirjoja, ei paperia. Opiskelu tapahtuu siten, että opettaja kertoo tai lukee. Kokeet pidetään suullisesti. Perusopetusta vastaavilla luokilla vierailemassamme koulussa oli 12 näkövammaista oppilasta, joista vain yksi tyttö. ”Pojat” olivat aikuisia miehiä, vanhin 32-vuotias. Monet ovat tulleet satojen kilometrien päästä ja asuvat vuokralla. Tämä selittää sen, että tyttöjä ei haluta lähettää kouluun; ei voida ajatella heidän asuvan yksin ja toisaalta sokeakin tyttö on suureksi avuksi kotona.
Kuntoutuskeskuksessa näkövammaiset voivat opetella tietokoneen käyttöä ja hyödyntää ohjelmia opiskeluissaan. Siellä on myös paljon pistekirjoja. Yleensä työntekijät lukevat heille läksyihin liittyviä tekstejä. Tähän yritimme ehdottaa sanelimia, mutta he eivät olleet erityisen innostuneita, vaikka ainakin joillekin C-kasettien käyttö oli tuttua. Pisteprintteri ja paljon paperia olisivat suuri edistysaskel kuntoutuskeskuksessa.
Ajomatkojen aikana turvavyöttömässä autossamme oli mahdollisuus keskustella ja pohtia. Minulle kuvailtiin oloja, tie oli muutama vuosi sitten kiinalaisten asfaltoima. Yhtään traktoria ei peltoaukeilla näkynyt, härät toimivat juhtina. Tätä päivää olivat myös lapsuutemme pyhäkoulukirjoista tutut paimenet vaaleine kauhtanoineen ja sauvoineen paimentamassa lammaslaumojaan. Joskus jokin moderni tehdas, ja jatkuvasti tiellä vyöryvä nykyajan liikenne. Vertailin mielessäni pohjoismaisen ja Etiopian kaltaisen yhteiskunnan kehittymisen eroja.
Etiopiassa kaikki kulttuurihistorian vaiheet ovat edelleen tätä päivää, kehitys on tavallaan horisontaalista, mikä herkästi johtaa eriarvoistumisen lisääntymiseen. Meikäläinen yhteiskunta on kehittynyt päinvastaisesti pystysuoraan siten, että vanhat vaiheet ovat jääneet uusien alle eikä niitä enää juuri näy. Suuret uudistukset on viety läpi kaikissa kansankerroksissa, minkä yhtenäinen kieli, hallinnolliset rakenteet ja kulttuuri ovat mahdollistaneet.
Etiopiassa on noin 60 miljoonaa luku- ja kirjoitustaidotonta! Melkein pyörryttää! Ihmiset käyttävät kännyköitä, vaikkeivät osaisikaan varsinaisesti lukea. Debre Birhanin näkövammaisillakin oli puhetoiminnoilla varustettuja kännyköitä. Tästä on helppo siirtyä ajattelemaan puheohjauksella toimivien laitteiden nopeaa lisääntymistä. Emojit ovat modernia kuvakieliviestintää. Tämä on ilmeisesti sitä tekstien jälkeistä tulevaisuutta, jossa ei enää luku- ja kirjoitustaitoa oikeastaan arkielämässä tarvita! Riippumatta yhteiskunnan tai kulttuurin kehitysasteesta todennäköistä on, että sekä Etiopiassa että Suomessa sokeus tulee edelleen olemaan vaikea informaatio- ja liikkumisvamma.