TERVETULOA – SANANVARAISTA
NÄKÖVAMMAISTEATTERIN ENSI-ILTA 24.4.
Teksti: Kasper Oja
Näkövammaisteatterissa työstetään tällä hetkellä dokuteatteria sanoinkuvaamattomista, mystisistä kokemuksista. Pohjana näytelmälle on ohjaaja Anu Aaltosen aikoinaan keräämät kirjeet. Näissä kirjeissä ihmiset kertovat omista mystisistä kokemuksistaan, joita ei usein voi kunnolla pukea sanoiksi. Näitä sanoinkuvaamattomia kokemuksia käsitellään eri näkökulmista. Kysymyksinä on, mitä oikeastaan ovat nämä mystiset kokemukset, miten kuvata sanoinkuvaamatonta sekä miten voimme ymmärtää toisten kokemuksia?
Sen sijaan että näyttelijät tulisivat harjoituksiin opettelemaan valmista käsikirjoitusta, me olemme mukana näytelmän rakentamisessa. On kiintoisaa kokea, miten produktio valmistuu alusta alkaen. Kokeillaan mikä toimii ja miten asiat parhaiten saadaan aikaan. Mitä kukin sanoo, miten ja missä, on tietysti työn alla, mutta mukana on paljon erikoisempaakin. Olemme esimerkiksi kokeilleet, miltä kuulostavat erilaiset kattilankannet, kun ne pyörivät yhdessä, minkälainen tuoli tuottaa parhaimman äänen, kun sitä vetää lattiaa pitkin, tai miten voidaan parhaiten hyödyntää käytössä olevaa tilaa ja sen kalusteita.
Näin kuluu kolme tuntia viikossa mukavasti harjoituksissa, sekä mitä tulee kotona opetellessa kulutettua. Ensikertalaisena näyttelijänä tämä kaikki on tietysti uutta minulle, mutta pääsin hyvin käsiksi prosessiin ja erilaiset näyttelyn taitoja kartoittavat harjoitukset antoivat pohjan oppimiselle. Kaikenlaista sitä tulee opittuakin, kuten kotona puheenvuoroa ulkoa opetellessa olen hionut tekniikka, millä tekstin saa pysymään päässä. Ensimmäistä kertaa kun on tarve opetella jotain, mikä pitäisi osata juuri oikein. Tietysti jos nyt jokin virhe tulee, niin sitten pitää vain mennä eteenpäin, ilman että kukaan huomaa, mikä on oma taitonsa. Ryhmätyötä tulee myös harjoiteltua, tehokas ryhmä kun mahdollistaa että kaikki sen jäsenet onnistuvat osuuksistaan sujuvasti.
Olen meidän ryhmässä ainut ensikertalainen, mutta ei tämä ole menoa lainkaan haitannut. Menen vain mukana ilman ennakkoluuloja, niin hyvin pysyn tahdissa. Auttaa tietysti, että kyseessä on mukava ryhmä. Tähän mennessä ei ole itselläni mitään sen kummempia ongelmia tullut vastaan. Sitten ensi-illan alla kun harjoituksia tulee tiheään tahtiin, voi mahdollisesti stressi iskeä päälle ja sitten itse näytökset tulevat varmaankin jännittämään, mutta eiköhän se tule olemaan sen arvoista. Ainakin saan tässä produktiossa mukana ollessani uusia kokemuksia, joita ei edes joillakin konkarinäyttelijöillä ole.
Tällainen erilainen prosessi on tietysti minulle aivan yhtä tuntematon kuin valmiin käsikirjoituksen seuraaminenkin. Mitä pidemmälle tässä edetään, sitä lähempänä toisiaan nämä kaksi ovat, kun kaikki elementit saadaan kasaan, niin jäljellä ei ole kuin esityksen hiominen. En voi sanoa, kumpi tapa on parempi; tällä prosessilla näyttelijät ovat intiimisti mukana näytelmässä, mutta jos käytössä on jo valmis, hyvä käsikirjoitus, tarvitaanko siinä sen enempää? Onko sillä edes loppujen lopuksi sen suurempaa väliä? Ei sillä taida olla yleisölle paljon merkitystä, miten näytelmä rakennettiin, mutta tällä prosessilla on varmasti jotakin uutta kokemusta tarjolla niin näyttelijöille kuin yleisöllekin.
Vaikka olen nyt kirjoitellut usean sata sanaa aiheesta, niin on tässä paljon, mitä ei helposti saa sanoiksi puettua. Kokemuksista jää kielen rajoitteiden myötä pois paljon. Onhan se temaattista, että sanoinkuvaamattomuutta käsittelevää teatteria on vaikea kuvata sanoin. Miltä tämä kaikki tulee sitten loppujen lopuksi näyttämään? Sitä en tiedä. Sitä ei vielä kukaan tiedä. Sanoinkuvaamattomista kokemuksista saattaa syntyä sanoinkuvaamatonta teatteria. Voit itse kokea jotain sanoinkuvaamatonta tänä keväänä, kun tämän erikoisen prosessin lopputulos tulee yleisöjen eteen.