Antti Heikkinen Kulttuuripalvelun kirjailijavieraana.
Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
”Kun karhu menee talviunille, se kasvattaa peräsuoleensa solutapin ja keväällä herättyään se pullauttaa sen ulos.” Vieraskielisenä joudun pohtimaan, mahtaako sana ”pihkatappi” kuulua yleissivistykseen – itse opin sen merkityksen vasta tutustuttuani Antti Heikkisen romaaniin. Pihkatappi on sanana kutkuttavan erikoinen, sellaisen olemassaolokin saattaa olla pelkkä urbaani legenda ja kun kirjailijan nimen kuultuani ensimmäisenä assosiaationa mieleeni välähti Juicen musiikki, arvelin kohtaavani harvinaisen monipuolisen ja värikkään persoonan. Antti Heikkisen vierailu pidettiin tällä kertaa Iiriksen valaistussa Pimeässä kahvilassa, joka osoittautui miellyttäväksi tämänkaltaisten tilaisuuksien pitopaikaksi.
Kirjailija Antti Heikkinen tunnetaan kirjailijuutensa ohella myös toimittajana, näyttelijänä ja standup-koomikkona – ja sen huomaa: hän ottaa yleisönsä ensimmäisillä lauseillaan, briljanteilla sanakäänteillä ja nokkelilla tarinoilla ei näy loppua, nauru siivittää painavia ajatuksia ja yleisön eteen piirtyy itäsuomalaisten ihmisten kiehtovia mielenmaisemia ja Itä-Suomen maaseutu ennen ja nyt.
Nämä ”jumalan selän takana” olevat pienet savolais- ja karjalaiskunnat yltäkylläisine murteineen ovat antaneet useita suuria nimiä suomalaiselle kulttuurille ja yhteiskunnalle ja Heikkinen, jolla on haastattelija Eija-Liisa Markkulan mukaan nuoressa kehossaan ”vanhan savolaisäijän mieli”, on luonnonlahjakkuus poimimaan kuulemistaan jutuista parhaat ja rakentamaan niiden pohjalle sekä romaaneja, jotka tuntuvat tositarinoilta, että henkilökohtaisin ottein piirrettyjä elämäkertoja, joita lukee kuin romaaneja.
Kohti kirjailijan uraa Heikkisen ohjasi kasvuympäristö. Nilsiäläinen lapsuudenkoti oli aina täynnä vieraita, persoonallisia jutunkertojaukkoja ja -akkoja. Maalaiskylät kokivat valtavan murroksen ’90-luvun puolessavälissä ja EU:n myötä ja nämä muutokset ja luonnollinen poistuma veivät mennessään sen tietyn ”viimeisen vanhanaikaisen ikäpolven”. Lapsi ehti kuitenkin varastoida muistiinsa valtavan määrän tarinoita, persoonallisia ihmisluonteita, rikkaan kielen, hyvän sisäisen visuaalisen mielikuvituksen ja ihmistuntemuksen peruspilareita. Kotona luettiin paljon ääneen, poika itse oppi lukemaan ensimmäisellä luokalla vajaassa kahdessa viikossa (”tosin tavaamaan vasta lukiossa”), eikä hän sen jälkeen tyytynyt satuihin, vaan lainasi kirjastosta mm. Päätaloa, ”kylläkin vanhempien nimissä, sillä Päätaloa olisi pidetty arveluttavana pienelle lapselle”. Kirjailija muistelee hyvällä myös vanhoja elokuvia, eräänä suosikkinaan Elämän vonkamiehen, teeveeteatterin esityksiä sekä kuunnelmia, joiden piiriin palaa jälleen usein Ylen Areenan kautta.
Kirjoittamaan nuorukainen innostui myöhään, vasta 17-vuotiaana, osin toimittajana työskennelleen tätinsä rohkaisemana. Aiemmin kotieläimiä täynnä olleen maalaistalon kesätyöt veivät kaikki kesät, aikuiset tuskin ehtivät lomaa viettääkään. Nuorukainen, joka ennen oli kirjoitellut vain pikku plagiaatteja huvikseen sähkökirjoituskoneellaan, haki ja pääsi paikallislehden kesätoimittajaksi. Ensimmäinen julkaistu juttu kertoi paikkakunnan suurimmasta peikonlehdestä. ”Suhteellisen monta lehtijuttua sen jälkeen tein, mutta en miltään juttukeikalta sen jälkeen, sen yli kymmenen vuoden aikana, mitä toimittajana olin, tehnyt niin paljon muistiinpanoja”, nauraa Heikkinen. Kuivalta tuntunut ensimmäinen versio havahdutti hänet tajuamaan oman äänen merkityksen. ”Suurin oivallukseni ikinä oli se, että pitää olla oma soundi, millä erottua”. Heikkisen oma soundi rakentui puhutun kielen, täyteläisen murteen käytön ja huumorin ja tilannekomiikan päälle.
Vuonna 2013 ilmestyneen ja Savonia -palkinnolla ja Kalevi Jäntin palkinnolla palkitun esikoisromaanin, Pihkatapin idea syntyi ”kuin leimahdus öiseltä taivaalta” Heikkisen katsoessa Yle Areenalta Kekkosen hautajaisia nilsiäläisessä kerrostalossa, ”ikkunoiden vetäessä, alakerran meluavaa mielenterveyspotilasta ohuiden seinien läpi kuunnellessa”. ”Tokihan jokaisen toimittajan unelma on saada väsättyä jotakin omaperäistä julkaistavaksi”, toteaa Heikkinen.
Kekkosen kuolema oli tietyllä tavalla vedenjakaja. Maailma alkoi muuttua vauhdilla, Euroopan karttaan piirrettiin uusia valtioita Jugoslavian sodanraunioille, EU syntyi ja laajeni ja ”käänteentekevin muutos, joka räjäytti maailman käsiin, liian suureksi tai liian pieneksi, oli internetin synty, joka teki aika paljon pahaa ihmiskunnalle: tietoa on nyt saatavilla niin paljon, että ihmiset mölyävät siitä hyvästä että mölytä saa, ilman kunnollista aihetta, huudetaan huutamisen vuoksi. Ihmisiltä ovat ihanteet kadonneet, aikaisemmin yhdestä aatteesta pidettiin kiinni vuosikymmeniä, mutta nyt se, mitä juhannuksena huudetaan, on jouluksi jo unohdettu.”
Kirja kertoo Jussi-nimisestä pojasta, joka istuu romaanin alussa isänsä polvella ihmetellen, kun isä katsoo televisiosta Kekkosen hautajaisia. Romaani ei ole omaelämäkerrallinen (”pois se minusta!”, huudahtaa Heikkinen), mutta todellista siinä on maaseutu ympäristönä ja jotkut kirjan hahmot. Jussia velvoitetaan ja painostetaan jatkamaan maanviljelijänä. Kirjailijan omasta lapsuudesta muistuttaa alitajuisesti herkullinen pyhäkoulukohtaus: viisivuotiaasta lapsesta saattaa tuntua aidosti pelottavalta pyhäkoulussa kerrottu ajatus ihmisiä milloin tahansa mukaan ottamaan saapuvasta Vapahtajasta.
Romaanin saaminen julkaistuksi oli pitkä ja hankala prosessi. ”Raaka totuus on se, että Suomessa on paljon hyviä kirjoittajia, jotka eivät koskaan saa tilaisuutta ylittää julkaisukynnyksen.” Heikkinen vonkasi ja vonkasi, muttei saanut suurilta kustantamoilta edes kiitoskirjettä vastaukseksi. Lopulta hän päätti ”ylittää itsensä ja tehdä ratkaisun oman unelmansa toteuttamisen eteen” lähestymällä Helsingin kirjamessuilla Siltala- kustantamon Touko Siltalaa henkilökohtaisesti ja pyytämällä häneltä takuuta siitä, että Siltala jaksaisi edes lukea käsikirjoituksen. ”Lähetin viime hetkellä tekstarit parille ystävälle, kysyin, mitä tehdä, mennäkö Siltalan luo vai olla menemättä. Toinen vastasi älä mene, toinen puolestaan, että mene ihmeessä, et sillä menetä mitään – ja tämä ihminen on nyt vaimoni.” Vaimo Maarit on muuten Näkövammaisten liiton Itä-Suomen alueen oikeuksienvalvonnan asiantuntija.
Pihkatappi nousi lukevan yleisön tietoisuuteen, siitä tehtiin Kuopion kaupunginteatterissa näytelmäversio, jossa Heikkinen esitti itse Jussia, palkinnot puolestaan mahdollistivat seuraavien kirjojen kirjoittamisen.
Risainen elämä, eli Juhani Juice Leskisen elämäkerta oli todellinen kaupallinen- ja arvostelumenestys. ”Puhutaan usein perhosvaikutuksesta, siitä, miten pienestä asiasta joskus jokin iso juttu saattaa olla kiinni”, miettii Heikkinen Juice-kirjan alkusysäystä muistellen. Kesällä 2006 Nilsiässä järjestettiin konsertti, jossa laulettiin Juicen biisejä ja mestari oli itsekin paikalla, erittäin huonovointisena. Heikkinen pyysi saada tehdä jutun hänen kanssaan ja kun joitakin kuukausia myöhemmin haastattelu järjestyi, sitä seuraavana aamuna Heikkinen sai kuulla Juicen menehtyneen. Viimeinen juttu ja viimeisen valokuvan julkaisemisolosuhteet herättävät edelleen ristiriitaisia tunteita, jopa moraalisen krapulan hänessä. Pienestä jutusta versoi kuitenkin kiinnostus jotain suurempaa kohti ja elämäkerta syntyi hänen saatuaan luvan Juicen omaisilta. ”Tajusin vasta kirjoitusprosessin aikana, miten tärkeä Juice olikaan suomalaisille, muillekin kuin itselleni!” Ja kerran tehty työ jalostuu usein myös joksikin muuksi. Heikkinen käsikirjoitti valtavan suuren suosion saaneen Taivaallinen aulabaari -kuunnelmasarjan Juicen elämästä ja musiikista. Tänä talvena katsojia puolestaan valloittaa Juicesta tehty elokuva.
Antti Heikkisellä on hallussaan harvinainen kirjoittamismenetelmä: hän kirjoittaa useita teoksia, romaaneja ja elämäkertoja rinnakkain. Romaaneista toinen, Matkamies maan ei jostain, ilmeisesti vääränlaisesta markkinoinnista johtuvasta syystä koskaan oikein löytänyt yleisöään, vaikka harmistunut Heikkinen pitää sitä hyvänä romaanina. Sen rakenne muistuttaa Pihkatappia siinä, että kun Pihkatapissa lukujen otsikot olivat iskelmien nimiä, Matkamies maan -romaanissa ne ovat yhdestä virrestä. Kirja on aikalaisromaani, mikä on Heikkisen mielestä haasteellinen ja vaarallinen kirjoitettava: ”tästä päivästä kannattaisi kirjoittaa vasta vähintään viiden vuoden päästä!” Kirjassa itku ja nauru ovat lähellä toisiaan. Näytelmäkerho harjoittelee Shakespearea savon murteella ja hautajaisvieraalle tarjotaan pullaa, jonka sisään on leivottu vainajan tuhkaa…
Näinä päivinä kirjailija pitää luentoa Helsingin yliopistossa aiheenaan Itäisen maan viisaat miehet, kohteina kolmen elämäkerran hahmot, Juice, kirjailija Heikki Turunen ja iskelmätähti Jaakko Teppo.
Pohjois-Karjalan Lieksasta kotoisin olevasta Heikki Turusesta (mm. Hongan tarina) kertovan Turjailijan Heikkinen kirjoitti valmiiksi kuuden päivän aikana, ”pitkien automatkojen aikana se muotoutui päässä valmiiksi, se piti vain oksentaa ulos”, kertoo kirjailija. Kirjan syntykesä oli vaikeaa ja tapahtumarikasta aikaa, kun hyvin lyhyen ajan sisällä Heikkisen perheeseen syntyi esikoinen ja Heikkiselle hyvin rakas mummo kuoli. Kirjailija Turunen, joka on Heikkisen lapsen kummi, kertoili itsestään nauhalle 30 tunnin verran ja nauhoituksesta syntyi elämäkerta, joka ei ole siloteltu, vaan eletyn elämän lailla rosoinen.”Se, miksi me muovaudumme, syntyy niin monesta asiasta ja enemmän meitä vastoinkäymiset muuttavat kuin myötäkäymiset”, pohtii kirjailija, joka kutoi Turusen elämäkertaan myös paljon oman henkilökohtaisen elämänsä tapahtumia ja suurten elämän kysymysten, syntymän ja kuoleman käsittelyä kirjan tekokesältä.
Jaakko Teposta kertova Multakurkun muistelmia syntyi laulajan omasta pyynnöstä. Heikkinen ja Teppo istuivat kolme päivää nuotion ääressä välissään nauhuri. Ihmisen sisimpään pääseminen on aina oma prosessinsa ja on hieno tunne, kun jännitys laukeaa, eikä kyseessä ole enää haastattelu, vaan juttelu. ”On ensin puhuttava paskaa, kunnes ihminen vapautuu ja luottamus voi syntyä”, tietää Heikkinen kymmenen toimittajavuoden kokemuksella.
Vuonna 2017 ilmestyneen Mummo -romaanin piti alunperin kertoa kirjailijan omasta rakkaasta mummosta, mutta Heikkinen totesi tämän hahmon liian läheiseksi tehdäkseen hänestä haluamanlaisensa tarinan. Kirjan mummo on aikansa maalaisnainen, historian sivustakatselija ja aito kokija, kärsijäkin, vahva ja hieman pahansisuiseltakin vaikuttava luonne, ”josta käytetään sisu-sanaa”. ”Kapakassa monet tarjoavat olutta ja kertoilevat auliisti omia ja sukunsa tarinoita ja lopussa painottavat, ettei näitä tarinoita saa kirjoittaa”, nauraa Heikkinen, jonka Mummo-romaani perustuu juurikin näihin kuulemiinsa tarinoihin. Kirjan erikoinen rakenne hämää alkuun monia lukijoita: kaksi eri kertojaa ja eri aikamuotoa vuorottelevat peräkkäisissä luvuissa. Tämän kirjan Heikkinen on itse lukenut äänikirjaksi, hänen värikkäästä ja taipuisasta äänestä pitävän yleisön suureksi iloksi. ”Se oli pysäyttävä ja kasvattava kokemus”, muistelee kirjailija, joka ei ole oikein oppinut pitämään äänikirjoista, jotka ovat hänelle liian eleettömiä, neutraalisti luettuja – näyttelijänä hänen on vaikea pidättäytyä neutraalissa luennassa ja vielä vaikeampaa sellaista kuunnella.
Kahden raskaamman romaanin jälkeen viime vuonna ilmestynyt Kehveli on varsin erilainen, todellinen veijariromaani. ”En alunperin sellaista halunnut kirjoittaa, mutta kun kustantajani houkutteli minut sitä tekemään, se osoittautuikin hyvin vapauttavaksi kokemukseksi.” Kehveli on verrattain kevyt kirja ”kaverista, joka ei ole aivan rehellinen, muttei myöskään pahimmasta päästä”. ”Suomessa parhaiten myy kirja, jossa itketään ja raadetaan, ei huumorikirja, ne eivät ainakaan saa kauheasti arvostusta”, miettii Heikkinen.
Tuotteliaan kirjailijan mukaan kirjoittaminen on ”selittämätön prosessi: kun nostaa sormet näppikselle ja alkaa kirjoittaa, jotain tapahtuu, se teksti tulee sinne ja se on itsellekin yllättävää. Usein tulee skitsofreeninen olo, kun joutuu pitämään rönsyilevän tarinan monia henkilöitä näpeissään”, kuvailee kirjailija. ”Toisaalta kirjoittaminen ja näytteleminen saa kirjailijan ilmaisemaan itsestään sellaisia, ei välttämättä pimeitä, puolia, ajatuksia ja juttuja, joita ei millään muulla keinolla saisi ulos, joten ne ovat tavallaan terapiaa, joita ilman olisin jo pyöreässä pehmustetussa huoneessa”.
Tällä hetkellä Heikkisellä on kolme elämäkertaa työn alla. Ensi vuonna ilmestyy ainakin palkitun metsätalousyhtiön, Ponssen perustajasta, joitakin vuosia sitten kuolleesta monimiljonääri Einari Vidgrénistä kertova kirja. Kahden muun elämäkertateoksen aiheet on vielä pidettävä salassa. Näiden jälkeen kirjailija suunnittelee pitävänsä ainakin hieman lomaa – mahtaneeko onnistua?
Standup-koomikkona Heikkistä ei nykyään enää usein nähdä, vaikka ”se on orgastinen tunne, kun palaute tulee yleisöltä välittömästi”. Standup-koomikkojen tuttu asenne kohdistuu tietyllä tavalla myös kirjailijauraan: ”kirjailijoiden laita on aivan kuten esimerkiksi Juicen, Leinon tai kirjailijoista vaikkapa Eeva Joenpellon – nimi ja suuri osa tuotantoa painuu pikkuhiljaa unholaan tai lähes, mutta jotkin biisit, parhaat tekstit säilyvät, muuttuvat klassikoiksi, joita nuoret laulavat tai lukevat nuotiotulen ääressä. Samaten on kirjailijoidenkin laita, siksi ei pidä ottaa itseään haudanvakavasti.”
Haastattelija arvelee leikkimielisesti Heikkisen voivan soveltua vaikka politiikoksi. ”On kysytty, alkuun useistakin puolueista, nyt enää yhdestä, luulen, että he ovat tulleet järkiinsä!”, huudahtaa kirjailija. ”Ei ole kirjailijan homma lähteä politiikkaan! Jos ottaa tavalla tai toisella, tietoisesti tai tiedostamattaan kantaa politiikkaan, se täytyy jättää puoluepolitiikan ulkopuolelle, sillä mikään ei ole typerämpää, kuin jäkättää sellaisesta asiasta, josta oli itse mukana päättämässä!”
Antti Heikkisen kirjailijavierailu ja monet aikaisemmat kirjailijavierailumme ovat kuunneltavissa osoitteessa www.kajastuslehti.fi