Teksti: Marianne Tenhami
Emäntäni ja minun elämään on mahtunut viime aikoina paljon kulttuurielämyksiä. Ennen joulua olimme katsomassa Teatteri Tuiken aistikauhuesitystä Proxima 8, kävimme naapurikaupunkimme itsenäisyyspäiväkonsertissa ja opastin emäntäni kotikirkkoomme laulamaan Kauneimpia joululauluja. Tammikuussa oli Vuorossa Harold Pinterin Ruokahissi, jota kävimme katsomassa Korjaamolla.
Ennen Proxima 8:aan menemistämme emäntäni sähköpostaili vilkkaasti Teatteri tuikelaisten kanssa opaskoiran mukaan tulemisesta. Teatterilaisille mukaan tulemiseni oli täysin selvä juttu, mutta he olivat aiheellisesti huolissaan siitä, onko esitys minulle liian kauhea, kun siinä huudetaan, riehutaan ja juostaan läheltä minua. Emäntäni rauhoitteli heitä kertomalla, että Pekko on tottunut teatterikoira: olemmehan käyneet katsomassa yhdessä monet teatteriesitykset ja emäntäni näytellessä Näkövammaisteatterissa olen tottunut ihmisten koohaamiseen lavalla. Emäntäni mielestä oli kuitenkin todella huomaavaista ottaa myös minut huomioon. Paikalle saavuttuamme yksi työryhmäläisistä tuli vielä varmistamaan, saako minuun koskea esityksen aikana, koska ihmiskatsojiin koskettiin. Emäntäni kehotti jättämään minut esityksen ulkopuolelle ja antamaan minun olla rauhassa.
”Niin, ihan niin kuin sitä ei olisikaan”, totesi nuori nainen fiksusti emännälleni, joka vain hymyili tuolle järkevälle ihmiselle.
Sen sijaan ollessamme katsomassa Harold Pinterin Ruokahissiä katsomossa oli joku vanha mamma, joka heti bongasi sekä opaskollegani että minut.
”Kato, kaksi koiraa!” hän hihkui takanamme olevalta riviltä. Esityksen jälkeen hänen oli sitten ihan pakko tulla lässyttämään meille ja kyselemään käyttäjiltämme meidän nimiämme. Höh, eihän kukaan teiltä ihmisiltäkään kysele teidän nimiä teidän ollessa töissä. Jättäisitte siis meidät opaskoiratkin moiselta rauhaan. Emäntäni totesikin naiselle viileästi:
”Älä katso koiria.”
”No, mennään sitten”, tuhahti tämä seuralaiselleen. Näiden kahdeksan ja puolen vuoden työvuoteni aikana olen monesti ihmetellyt teidän ihmisten hassua suhtautumista. Miksi meidän opaskoirien ei anneta tehdä työtämme rauhassa, vaan tullaan lässyttämään ja salaa rapsuttamaan ja yritetään jopa ruokkia meitä? Miksi meitä ja käyttäjiämme tuijotetaan? Emäntäni onkin muutaman muun opaskoirankäyttäjän kanssa haaveillut näkymättömyysviitasta, jonka turvin saisimme liikkua tuolla turuilla ja toreilla rauhassa, ilman lässyttäjiä, rapsuttajia ja tuijottajia.
Mutta palataan vielä kulttuuriesityksiin. Teatteri Tuiken esityksessä olin ihan hiukan huolissani emännästäni ja Proxima 8 -esityksen näyttelijöistä. Pysyin nätisti paikallani emännän käskystä, mutta pääni pyöri koko ajan seuratessani kiinnostuneena esitystä. Sillä yhdellä näyttelijällä oli selvästi joku hätä, kun se niin kauheasti huusi ja ryntäili edestakaisin. Joskus se konttasikin lattialla ja nuorempana olisin tulkinnut sen leikkiinkutsuksi. Vaan nyt vanhempana konkarina jo tiedän nuo ihmisten metkut, enkä ollut moksiskaan. Mutta kun emäntääni koskettiin ja hänen syliinsä pudotettiin aamiaismuroja, katsoin tilannetta aika huolissani, mutta päätin sitten olla puuttumatta siihen koska emäntäni vaikutti rauhalliselta. Tämän jälkeen itsenäisyyspäiväkonsertti, Kauneimmat joululaulut ja Ruokahissi olivatkin ihan selvää pässinlihaa. Lähinnä torkuin niiden aikana. Vain yleisön noustessa laulamaan Maamme-laulua piti minunkin nousta ja seistä arvokkaasti emäntäni rinnalla. Pitihän minunkin juhlistaa Suomen itsenäisyyttä.