Teksti: Anne Huttunen
Jatkokertomus 1890-luvun Suomesta.
Edellisessä jaksossa tapahtunutta:
Seuraneiti Svea on yrittänyt kompastuttaa sokean emäntänsä saippuavedellä siveltyihin kellarin portaisiin. Ulrika pelastuu tarkan hajuaistinsa varoittamana. Hän tulee epäluuloiseksi, koska hänelle on lyhyessä ajassa sattunut kaksi tapaturmaa. Hän kääntyy omaistensa puoleen, mutta nämä vähättelevät hänen ongelmaansa. Sen sijaan apupappi Fågelholm ja hänen sisarensa ottavat Ulrikan pelot todesta. Eräänä yönä Ulrika kuulee aviomiehensä Axelin riitelevän Svean kanssa. Hän ei ymmärrä keskustelun sisältöä, mutta jotain pahaa on tekeillä.
4. jakso
Svean päiväkirjasta:
Elokuun toisena päivänä:
Voi minua! Lankesin naisen vanhimpaan ansaan. Voi Axelia, petollista konnaa! Hän lupasi huolehtia siitä, etten joudu vaikeuksiin, vaikka suostun häneen. Millainen pelkuri hän onkaan! En ollut uskoa korviani, kun hän sanoi:
”Tämä on merkki. On selvästi tarkoitettu, että Ulrika saa sittenkin elää.”
Kun katsoin häntä tyrmistyneenä, hän jatkoi:
”Näin on parasta. Hän on käynyt jo epäluuloiseksi. Lainaan rahat Ivarilta ja hankin sinulle talon.”
”Et voi tarkoittaa sitä, mitä minä luulen”, minä kuiskasin.
”Sinulta ei puuttuisi mitään”, hän vakuutti. ” Kävisin luonasi niin usein kuin voin. Maksan takaisin Ivarille heti kun Ulrikan isästä on päästy.
Haukoin henkeäni niin, että korsetin luut natisivat. Minusta tulisi ylläpidetty nainen, syrjässä eläjä, kaikkien ylenkatsoma. Saisin lauman äpäriä eikä minulla olisi mitään turvaa sitten, kun Axel kyllästyisi vanhenevaan naiseen. Ei sitä, ei kuuna kullanvalkeana! Tahdon päästä tanssiaisiin ja pitää kutsuja. Tahdon, että seurapiirirouvat tervehtivät minua kohteliaasti kadulla. Annoin Axelin kuulla kunniansa enkä sen koommin ole puhunut hänelle. Oveni on nyt lukossa öisin.
Rouvan on kuoltava ja pian. Sitten menen ulkomaille synnyttämään. Suruvuoden jälkeen Axel voi noutaa minut ja me keksimme jonkin selityksen lapsen olemassaololle. Axel on heikko raukka. Minä hoidan tämän yksin. En kerro hänelle, mitä aion tehdä.
Elokuun viidentenä päivänä:
Nyt se on tehty. Rouva nukkuu viattoman unta kamarissaan eikä herää enää koskaan. Suljin kakluunin pellin liian aikaisin ja salakavala häkä täyttää pian huoneen. Jälkeenpäin on helppo syyttää typerää Stina-piikaa. Veljekset ovat taas herraillallisilla naapurissa. Hyvä niin. Tukin pumpulilla korvani, ettei Axel herätä minua humalapäissään. kotiin tultuaan. Kohta nukun makeammin kuin aikoihin. Minä olen voittanut. Vihattava, sokea olio on poissa.
Elokuun kuudentena päivänä:
Hän on poissa! Vaikka huudan hänen nimeään mustaan yöhön, hän ei enää koskaan voi palata luokseni. Näen tuskin kirjoittaa. Kyyneleet sokaisevat silmäni.
Aamulla heräsin siihen, että joku jyskytti oveani ja kiljui. Rouvan ääni. Valahdin jääkylmäksi. Rouva kummitteli minulle!
”Svea on kiltti ja tulee auttamaan. Axel on sairastunut. En saa häntä heräämään.”
En muista, kuinka pääsin ylös vuoteesta. En muista, puinko edes aamuviittaa ylleni ennen kuin hoipuin rouvan kamariin. Axel makasi siellä täysissä pukeissa, täysin kuolleena. Miten hän oli sinne joutunut? Miksi rouva ei maannut vainajana hänen tilallaan? Sain pian tietää.
Axel oli riitaantunut kalaaseissa kielikysymyksestä jonkun fennomaanin kanssa. Oli syntynyt tappelu ja Axel oli lähtenyt pois kesken kaiken. Minun ovenioli ollut lukossa, korvani tukossa. Axel oli ylenantanut permannolle ja rojahtanut humalassa vaimonsa viereen. Voi miksi minä en ikinä hukuttanut rouvan kapista koiraa, vaikka mieli olisi tehnyt monasti? Ja miksi se juuri viime yönä oli alkanut räksyttää ja nuolla rouvan kasvoja? Rouva oli kiireesti poistunut kamarista piski sylissään, ettei se olisi herättänyt Axelia. Rouva oli istuskellut salissa aikansa ja palannut sitten kamariinsa avaten akkunan. Eihän oksennuksen löyhkässä voinut nukkua. Minun rakkaani oli kai jo silloin ollut vainaja.
Olen ypöyksin. Tämä on pahaa unta.
Huhtikuun viidentenä päivänä:
Löysin äsken sattumalta tämän päiväkirjan. En ole avannut sitä rakkaani hautajaisten jälkeen. Onneksi se ei ole joutunut vääriin käsiin. Onneksi muistin asettaa uunin pellin paikalleen. Kukaan ei epäillyt mitään. Arveltiin, ettei Axelin sydän kestänyt alituista juopottelua. Autoin hautajaisjärjestelyissä kuin jääveistos ja vain yö näki kyyneleeni. Kun rouva oli palannut isänsä kotiin, uskoin hätäni Ivarille. Olihan kysymys hänen veljensä lapsen tulevaisuudesta.
”Mistä tiedän, onko äpärä varmastiAxelin”, hän vastasi tylysti. ”Nainen, joka suo vapauksia yhdelle miehelle, voi suoda niitä toisillekin. Menen keväällä naimisiin siveän neidon kanssa eikä silloin Tjäregårdissa saa näkyä skandaalin varjoakaan. Mikään pysyvä elatusjärjestely ei tule kuuloonkaan.”
Sain hänestä sentään kiskotuksi pienen summan, jolla vuokrasin tämän viheliäisen huoneen. Mutta rahat ovat nyt lopussa. Kaikki tietävät häpeäni enkä saa työtä mistään.
Tulin juuri kirkosta. Se viekas apupappi Fågelholm nuhteli minua salavuoteudestaja Jumalan vihoittamisesta ja minun piti lausua hänen edessäänse nöyryyttävä tunnustus, joka on painettu virsikirjaan. Juorutaan, että hänellä ja Ulrika-rouvalla on yhteisymmärrys. Isä Dahlman kuulemma nurisi ensin vähän, mutta myöntyi kuitenkin kihlaukseen heti kun suruvuosi on päättynyt. Ihmiset väittävät sitä rakkausliitoksi, mutta eiköhän vain pappipaha ole laskeskellut muutakin kuin öylättejä. Avioparilla ei tule olemaan huolta huomisesta. Rouvan sokeuskaan ei haittaa, kun on piikoja passaamassa.
Minulle eivät hääkellot koskaan soi ja huolta on jos jonkinlaista. Vuokraemäntä ajaa lapsen ja minut pian mieron tielle. Mitä minä teen? Minne menen?