Teksti: Timo Lehtonen
4.-12.10.2018
Viime keväänä päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni pyhiinvaelluksesta Athosvuorelle. Matkan järjestäjänä oli Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiö. Tärkeimmäksi päämääräksi asetin itselleni pyhiinvaelluksen ja osallistumiset palveluksiin. Matkan lähestyessä jännitys kasvoi, hienoinen pelkokin hiipi sisääni. Mietin, miten selviän näkövammaisena kirkoissa ja palveluksissa, kun kirkollinen käytäntö on erilainen kuin Suomessa.
Lentokoneeseen astui kahdeksan pyhiinvaeltajaa, johtajanaan teologian tohtori Hannu Pöyhönen. Vierailimme Athosvuorella kymmenessä luostarissa, joista kuudessa yövyimme. Itse luostareihin tutustumiseen jäi melko vähän aikaa. Siirtymiset luostareiden välillä tapahtuivat pääosin autolla, mutta teimme myös neljä vaellusta skiitoille ja erakkojen luokse.
Luostariin saapuessamme piti esittää viisumi, jonka tiedot kopioitiin vieraskirjaan. Pyhiinvaeltajille tarjottiin lukumia eli pehmeää marmeladia, vettä, ouzoa ja kahvia. Samalla kerrottiin luostarien vuorokausirytmi. Portit suljettiin auringonlaskun aikaan. Majoituimme vaatimattomissa 2-8 hengen huoneissa, joiden vuoteet piti itse pedata.
Paastoruoka oli yksinkertaista, mutta hyvää: kreikkalaista salaattia ja pastaa, juomaksi vettä ja paastottomina päivinä myös punaviiniä, jota nautittiin vasta kellon kilahdettua. Aterioiden aikana kuunneltiin päivän pyhien muistoa lukevaa munkkia. Keskustelu oli kielletty. Jälkiruokana oli yleensä omena. Ruokailu päättyi kellon kilahdukseen: kaikki nousivat seisomaan, luettiin rukous ja veljestö lauloi päivän juhlaveisun eli troparin.
Lähtö
Matkamme alkoi kokoontumisella aamuneljältä Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Lensimme ensin Müncheniin ja jatkoimme toisella koneella Thessalonikiin. Matkaa jatkettiin kahdella taksilla, jotka hurjastelivat kapeaa ja kiemuraista vuoristotietä pitkin. Maantien varrella oli valkoisia ristejä muistutuksena kuolonkolareista. Saavuimme Ouranoupoliin eli taivaan kaupunkiin noin kahdessa tunnissa. Oli ihanaa istua hostellin neljännen kerroksen parvekkeella ja kuunnella Egeanmeren rauhoittavaa kohinaa.
Heräsimme varhain, jotta ehdimme hakea viisumit ja laivaliput. Viisumi oli tärkeä asiakirja, sillä se piti esittää laivaan noustessa ja luostareihin saavuttaessa. Ihailimme leimoilla ja allekirjoituksilla varustettua viisumia. Aamupalan jälkeen nousimme hieman Suomenlinnan lauttaa suurempaan laivaan. Pysähdyimme eri luostareiden laitureissa ja saavuimme lopulta Dafniin, Athosvuoren pääsatamaan, josta taksit ja muut auto lähtevät eri puolille niemimaata.
Pyhittäjä Gregorioksen luostari
Saavuimme pienemmällä laivalla Pyhän Gregorioksen luostariin. Tuntui hyvältä nousta Athosvuoren maaperälle, jota kutsutaan Jumalanäidin puutarhaksi. Gregorios Hesykasti perusti luostarin rantajyrkänteen partaalle vuonna 1310. Athosvuoren hierarkiassa sijalla 17 oleva luostari on omistettu Pyhille Nikolaokselle ja Gregoriokselle. Siellä kilvoittelee yli 80 munkkia.
Luostarin vierastalo sijaitsi sataman vieressä jyrkkien portaitten päässä. Munkki huomasi valkoisen keppini, kosketti minua olkapäähän ja ojensi marmeladia sekä raikasta vettä. Kuuntelimme kreikankielistä selostusta luostarin päiväjärjestyksestä, minkä jälkeen majoituimme kahteen yläkerran huoneeseen. Nuori munkki opasti meidät perille ja lähtiessään kosketti jälleen minua olkapäähän merkiksi poistumisestaan.
Rinkan purkamisen ja välipalatankkauksen jälkeen nousimme kivettyjä portaita pitkin luostarin portille. Luostarissa on kaksi sisäpihaa: ulomman sisäpihan keskellä on marmorinen vedenpyhitysallas eli fiali. Portista astutaan vanhemmalle sisäpihalle, jota hallitsee Pyhän Nikolaoksen pääkirkko. Tämän vieressä sijaitsee pienempi Pyhän Gregorioksen kirkko. Kirkkoa vastapäätä on ruokasali eli trapesa. Pihapiirin länsipäässä sijaitsee Pyhän Anastasia Roomalaisen muistolle omistettu pieni kirkko, joka on rakennettu vuonna 1775.
Kävimme vaatimattomalla hautausmaalla, joka sijaitsi muurien ulkopuolella korkealla jyrkänteellä. Turkoosi meri välkehti ilta-auringossa. Paluumatkalla ehdin istahtaa hetkeksi penkille ja kuunnella hiljaisuutta. Kellon lähestyessä neljää alkoi munkki kutsua veljestöä ja pyhiinvaeltajia rukoukseen: puulaudan eli taalannon kolkutus kaikui ympäri pihapiiriä. Lopuksi vetäistiin kellotorniin johtavasta narusta, jolloin kuului kolme kellonlyöntiä merkiksi alkavasta ehtoopalveluksesta.
Lakkaamaton rukous
Kolme toisuskoista pyhiinvaeltajaa, henkilökohtainen avustajani mukaan lukien, joutuivat jäämään kirkon eteiseen ja yksi ryhmämme ortodokseista toimi oppaanani. Kävimme kunnioittamassa kirkon ihmeitätekeviä nimikkoikoneja ja istuimme tuoleihin, joita on kreikkalaisten kirkkojen takaosissa. Ehtoopalveluksen seuraaminen oli minulle vaikeaa, kun en ymmärtänyt kreikkaa enkä nähnyt mitä kirkossa tapahtui.
Kuulohavaintoni mukaan palveluksessa lauloi kaksi kuoroa, jotka veisasivat vuoronperään antifonisesti. Diakoni lausui välillä anomusrukouksia eli ektenioita, joihin kuoro vastasi laulaen ”Kyrie eleison” eli ”Herra armahda”. Suitsutuksessa nousi tuoksuvaa savua ja kuului pienten tiukujen helinää, kun diakoni kiersi nopeasti ympäri kirkkosalia.
Kirkosta siirryttiin trapesaan. Puolituntisen aterian aikana yksi veljistä luki päivän pyhän muistoa. Päivällisen jälkeen kaikki palasivat pääkirkkoon, missä jumalanpalvelus jatkui. Palveluksen lopussa pappismunkki toi kirkon keskelle reliikit, joita pyhiinvaeltajat kävivät kunnioittamassa. Hän nosti reliikit suudeltavakseni kertoen samalla, kenen pyhäinjäännös oli kyseessä. Auringon vaipuessa mailleen oli bysanttilaisen kellon mukaan alkamassa uusi päivä. Tunsin pyhyyden läsnäolon, mieleni valtasi turvallisuuden ja rauhallisuuden tunne. Haaveeni oli toteutunut!
Herätys koitti jo kello neljältä. Siirryimme kirkkoon, missä sain taas ortodoksin oppaakseni. Kirkossa oli meneillään aamupalvelus, joka jatkui liturgiana. Menimme aluksi istumaan ja hieman myöhemmin meidät haettiin kirkon etuosaan, jotta voisimme heti veljestön jälkeen osallistua ehtoolliseen. Liturginen kaava oli ajoittain erilainen kuin Suomessa. Kuoro lauloi yksiäänisesti kreikkalaiseen tyyliin ja kirkosta poistuttaessa munkki jakoi kirkon pyhitettyä vettä.
Lounastimme kello kahdeksalta trapesassa. Tapasimme suomalaisen veli Aleksin, joka oli tullut luostariin joksikin aikaa kilvoittelemaan. Saimme kutsun kirjansitomoon, missä munkki tarjosi kahvia ja kertoi elämästään luostarissa. Jätimme Pyhittäjä Gregorioksen luostarin ja matkasimme jälleen laivalla takaisin kohti Dafnia, missä meitä odotti minibussi.
Vatopedin luostari
Jyrkkä ajomatka Vatopedin luostariin kesti noin 40 minuuttia. Nousut, laskut ja mutkat muistuttivat Linnanmäkeä. Onneksi en nähnyt, millaisessa maisemassa ajoimme. Jumalanäidin ilmestymiselle pyhitetty Vatopedin luostari, joka on Athosvuoren hierarkiassa toisena, sijaitsee niemimaan itärannikon pohjoisosassa lähellä rantaa. Sen perustajina pidetään kolmea munkkia, Athanasiosta, Nikolaosta ja Antoniosta, jotka tulivat 970-luvulla Adrianoupoliksesta. Nyt luostarissa asuu 120 munkkia: valtaosa kilvoittelijoista on Kyprokselta ja 30 Romaniasta.
Luostarin vauraus näkyi siisteytenä ja rakennusten ensiluokkaisena kuntona. Sinne oli viikonlopun myötä saapunut kreikkalaisia pyhiinvaeltajia. Lähdimme tutustumaan luostarin ulkopuolella sijaitsevaan Demetrioksen skiittaan ja siellä asuvaan erakko Nektariokseen. Tasainen polku muuttui lopulta pelkäksi uraksi: nousua, laskua, valtavia kiviä ja heti perään kapea reunama, jonka toisella puolella oli jyrkkä pudotus. Matka tuntui sokeasta ikuisuudelta, kun kengät luistivat ja nilkat olivat kovilla.
Nektarioksen majalle saavuttuamme erakko ei ollutkaan paikalla. Hengähdimme hetken ja kuivattelimme hikeä, sillä ainakin minun paitani oli litimärkä. Palasimme takaisin samaa reittiä. Tämäkö oli sitä pyhiinvaeltamista? Ainakin tunsin vaeltaneeni – ja etenkin nilkkani tiesivät osallistuneensa vaellukseen! Luostariin palattuamme vaihdoin kuivan paidan, otin lääkettä kipuun ja lähdin kirkkoon. Päivällisen jälkeen meille esiteltiin pääkirkkoa, jossa on useita ihmeitätekeviä ikoneja ja reliikkejä, kuten Neitsyt Marian vyö.
Ainoastaan pari pientä pihalamppua ja kirkon ikkunoista heijastuvat lampukoiden kajot viitoittivat tietämme lauantai-illan palvelukseen, joka alkoi iltayhdeksältä ja päättyi kello yhdeltä aamuyöllä. Menin ajoissa nukkumaan, sillä halusin osallistua aamukolmelta alkavaan aamupalvelukseen, hetkiin ja liturgiaan. Kello kahdeksalta nautittiin paastoruoka 1100-luvulla rakennetussa ruokasalissa, jonka marmoriset pöytälevyt tuotiin perimätiedon mukaan Konstantinopolista Studionin luostarista. Lopuksi saimme palasen Jumalansynnyttäjän kirkkoleivästä eli prosforasta.
Ivironin luostari
Pappismunkki Jeremias esitteli meille niemimaan itäpuolella sijaitsevaa, Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle pyhitettyä Ivironin luostaria ja sen kahta kirkkoa. Pyhän vuoren hierarkiassa luostari on kolmantena ja siellä asuu noin 40 munkkia. Georgiasta tulleet pyhät Johannes, Euthymios ja Georgios perustivat luostarin vuonna 980. Se tunnetaan erityisesti Panagia Portaitissa -suojelusikonistaan eli Porttia vartioivasta Jumalanäidistä. Portaitissan kappelin nykyinen ulkoasu on vuodelta 1680. Pääkirkko rakennettiin vuonna 1030 piha-alueen keskelle ja kunnostettiin vuonna 1513. Se on yksi Pyhän Vuoren kauneimmista kirkoista.
Karakalloksen luostari
Karakalloksen luostari sijaitsee niemimaan keskellä vehmaassa metsämaisemassa kahdensadan metrin korkeudella merenpinnasta. Apostoleille Pietarille ja Paavalille pyhitetty, kehärakennusten ympäröimä luostari on pieni, viehättävä ja rauhallinen. Hierarkkisessa järjestyksessä se on yhdestoista. Veljestöön kuuluu 50 kilvoittelijaa, joista yksi on suomalainen isä Prodromos. Luostari on ollut olemassa jo vuonna 1018 ja sen nimi juontunee Karakallosten suvusta.
Ihastuin tähän viehättävään paikkaan, sillä luostarissa oli jotain kodikasta ja rauhoittavaa. Pihapiiri oli kooltaan pieni ja sen pystyi kiertämällä hahmottamaan. Osa ryhmästämme lähti tutustumaan puolen tunnin kävelymatkan päässä sijaitsevaan, Jumalanäidin ilmestykselle pyhitettyyn Filotheoksen luostariin, joka on hierarkkisessa järjestyksessä neljästoista. Kilvoittelijoita siellä on noin 60.
Lepäsin ennen palvelusta. Kirkon eteisessä isä Prodromos kysyi mistä olemme tulleet ja olimmeko ortodokseja. Sokeuteni huomattuaan hän ohjasi minut kirkkotuoliin. Isä Prodromos on kilvoitellut Karakalloksen luostarissa 20 vuotta. Ehtoopalveluksen päätteeksi toimitettiin poisnukkuneen pappismunkin panihida eli vainajan muistopalvelus. Munkki toi käteeni kookkaan tuohuksen, jonka hän sytytti ja haki myöhemmin pois.
Illallisen jälkeen osallistuimme ikonien ja reliikkien kunnioittamiseen. Isä Prodromos esitteli meille luostaria ja sen pyhäkköjä kertoen, että edellisenä päivänä luostarissa oli vieraillut ryhmä kuuroja. Kävimme hänen opastuksellaan hautausmaan Kaikkien pyhien kirkossa. Sisäpihalle palattuamme laiha luostarikissa leikki valkoisen keppini kanssa. Aurinko oli jo laskenut, joten luostari hiljentyi alkavaan uuteen päivään.
Heräsin kello kolmelta, mutta osa ryhmästämme meni kirkkoon vasta kello viideksi. Päivän ensimmäinen ateria nautittiin kello seitsemältä trapesassa. Siihen osallistuivat vain pyhiinvaeltajat, sillä maanantai on luostareissa paastopäivä ja veljestö ei tällöin osallistu ruokailuun. Muut paastopäivät ovat keskiviikko ja perjantai. Aterian jälkeen kävin avustajani kanssa kuvaamassa auringonsäteiden kultaamaa maisemaa. Isä Prodromos tuli toivottamaan meille siunaustaan, kun astuimme tilataksiin. Vuonna 1963 rakennettiin Athosvuoren ensimmäinen tie, joka johti Dafnista Suureen Lavraan.
Pyhän Johannes Kastajan skiitta
Suuren Lavran alaisuuteen kuuluva Johannes Kastajan skiitta sijaitsee niemimaan kaakkoiskolkassa 250 metrin korkeudella merenpinnasta. Se on romanialaisten asuttama yhteiselämäskiitta, jossa kilvoittelee noin 25 munkkia. Neliön muotoon rakennetun skiitan avaraa pihapiiriä koristavat korkeat sypressit. Herran kasteen muistolle pyhitetty pääkirkko valmistui vuonna 1866.
Suomalaisten kannalta kiinnostavassa skiitassa kilvoitteli romanialaissyntyinen pyhä Antipa Valamolainen (k. 1882), jonka ihmeitätekevä Jumalanäidin ikoni on nykyisin Uuden Valamon luostarin pääkirkossa. Johannes Kastajan skiitan pihapiiriin saapuessamme ensimmäisenä huomionani olivat kiivaat rakentamisen ja työkoneiden äänet. Jätimme matkatavaramme lähelle vastaanottoa, sillä saisimme huoneen vasta iltapäivällä.
Erakkojen vieraana
Tutustuimme luostarin hautausmaahan, josta matkamme jatkui kahden erakkona asuvan kilvoittelijan vieraaksi. Patapioksen maja oli selkeästi aidattu. Tutustuimme pieneen kirkkoon, joka oli kooltaan noin 3 x 4 metrin suuruinen. Kelja käsitti pienen kotikappelin sekä nukkumistilan. Rakennukset oli muurattu kivestä ja rapattu. Erakot viljelevät kasviksia ja myyvät pyhiinvaeltajille valmistamiaan käsityötuotteita, kuten rukousnauhoja, ikoneita, suitsutuspihkaa ja puutöitä. Ostin muistoksi käsin kaiverretun puisen kirkkoleipäsinetin. Patapios kertoi elämästään Athosvuorella ja antoi meille elämänohjeita. Hän teki ristinmerkin pääni yläpuolella ja laski kätensä pääni päälle merkiksi siunauksesta.
Matkamme jatkui erakko Joosefin majalle. Kalliomaastoon tehtyyn keljaan laskeuduttiin portaita pitkin ja sielläkin oli pieni kirkko. Saimme Joosefilta hengellisiä ohjeita omaan kilvoitteluumme. Skiitalle palatessamme poikkesimme Pyhän Athanasios Athoslaisen luolalla. Kun saimme vietyä reput huoneeseemme, kutsui taalennon kumistelu ja kellonsoitto kirkkoon. Aterian jälkeen oli aikaa tutustua skiitan rakennuksiin.
Johannes Teologin juhlan kunniaksi toimitettiin palvelus, joka kestäisi iltayhdeksästä aamuun asti. Päätin osallistua: jos nukahtaisin palveluksessa, niin viimeistään aamulla minut herätettäisiin. Kaksi ryhmämme ortodoksia tuli mukaan, joten en joutunut olemaan yksin kirkossa. Romaniankielinen palvelus oli ainutlaatuinen kokemus. Oli ilo kuunnella kahden munkkikuoron taidokasta laulua, josta välittyi rukous ja hartaus. Romaniankielistä palvelusta oli hieman helpompi seurata kuin kreikankielistä. Jumalanpalvelustekstejä luettaessa taisin torkahtaa, mutta kuoro havahdutti minut taas valveille.
Osallistuin ehtoollisen sakramenttiin, joka oli hengellisesti voimaannuttava kokemus. Tunnelma oli kuin pääsiäisyönä. Varhainen ateria maistui, sillä edellisestä ruokailusta oli kulunut lähes 12 tuntia. Ennen lähtöä oli aikaa ottaa pienet unet, joita jatkoin automatkalla seuraavaan kohteeseen.
Suuri Lavra
Suuri Lavra sijaitsee Pyhän Vuoren eteläkärjessä meren äärellä, vuorta kohti loivasti nousevalla tasangolla 40 metrin korkeudessa. Suuri Lavra on Pyhän Vuoren vanhin yhteiselämäluostari. Historiallisen merkityksensä vuoksi se on aina sijoitettu hierarkkisessa järjestyksessä ensimmäiseksi. Athanasios Athosvuorelainen perusti vuonna 963 Suuren Lavran, joka sai avokätistä tukea keisari Nikiforos Fokakselta ja keisari Johannes Tsimiskiltä. Nykyään veljestöön kuuluu 30 munkkia. Luostarin rakennukset muodostavat massiivisen 200 x 80 metrin kokonaisuuden.
Pysähdyimme Suuressa Lavrassa vain hetkeksi: seurasimme kirkossa palvelusta, kunnioitimme ikoneja ja pyysimme piispalta siunauksen. Piispa teki ristinmerkin pääni päällä ja lopuksi kosketti kädellään päätäni. Pihassa pysähdyimme valtavan sypressin juurella. Perimätiedon mukaan sypressin oli istuttanut luostarin perustaja.
Pyhän Andreaan skiitta
Pyhän Andreaan skiitalla tapasimme pappismunkki Joosefin, joka toivotti meidät tervetulleiksi. Nautimme kahvia ja vaniljapiirakkaa. Kävelimme Kariekseen, joka on Athosvuoren hallintokeskus. Keskusaukion ja pääkadun varrella sijaitsee kirkollisia kauppoja, luostareiden edustuksia ja erakkomunkkien keljoja. Karieksessa on myös poliisi, posti, terveysasema, pankkiautomaatti, ravintola ja kaksi vaatimatonta hotellia. Suuntasimme kuitenkin kirkkoon, joka oli epäonneksemme suljettu.
Kutlumusionin luostari
Kristuksen kirkastumisen muistolle pyhitetty Kutlumusionin luostari on Pyhän Vuoren hierarkiassa kuudentena. Sen veljestöön kuuluu noin 30 munkkia. Luostarin tarkkaa syntyhistoriaa ei tiedetä. Tutkijoiden mukaan se on perustettu jo ennen vuotta 988, mikä tekisi siitä yhden Athosvuoren vanhimmista luostareista. Perimätiedon mukaan keisari Aleksios I Komnenos (1081-1117) tuki avokätisesti sen rakentamista. Viisikupolinen kirkko on rakennettu vuonna 1540 varhaisemman kirkon paikalle.
Kutlumusionin luostarissa vastassamme oli helsinkiläinen veli Sakarias, joka esitteli meille luostarin kirkkoja ja ihmeitätekeviä ikoneja, joita pääsimme kunnioittamaan. Toivoin pääseväni kunnioittamaan suojeluspyhäni apostoli Timoteuksen reliikkejä, mutta tämä ei toteutunut, koska olimme väärään aikaan liikkeellä.
Erakko Paisioksen maja
Vaelluksemme jatkui aina vain alaspäin kohti merenrantaa Panagudan majalle. Mitä lähemmäksi tulimme rantaa sitä jyrkemmäksi kävi maasto. Matkalla valkoinen keppini katkesi. Löysimme kuivuneen puukepin käyttööni. Päästyäni alas majalle olin ihan uupunut. Tutustuimme täällä vuonna 1994 kuolleen tunnetun kreikkalaisen ohjaajavanhuksen Paisioksen keljaan. Majassa oli kirkko ja kelja. Ennen takaisin kiipeämistä oli pakko levätä, sillä voimani olivat huvenneet. Ajattelin siinä istuessani majan portailla etten pääse takaisin omin voimin Andreaksen skiitalle. Paluumatka olikin sitten tuskien tie, ylöspäin kiipeämistä kivikkoisessa maastossa. Puoliväliin tultaessa voimat hupenivat entisestään, nähtävästi verensokerini laski. Matka oli todellinen pyhiinvaeltajan kilvoituksen tie! Nousu ylös Kariekseen taisi kestää toista tuntia. Pysähdyimme levähtämään Karieksesssa. Siellä sain vahvistukseksi tölkin kylmää virvoitusjuomaa ja kauniin pyhiinvaeltajan sauvan katkenneen keppini tilalle. Palattuamme skiitalle saimme huoneet, majoituimme ja jäi hetki aikaa lepäämiseen. Ruokailu tapahtui kirkon kryptassa jonne oli sisustettu ruokasali.
Illan ohjelma sujui kuten muissakin luostareissa. Tapasimme isä Joosefin joka tuli tapaamaan meitä huoneeseemme. Hän on kilvoitellut Athoksella lähes 20 vuotta. Hän on myös taitava ikonimaalari ja maalannut luostarin korjatun kirkon kupolin freskot. Keskusteluiden myötä ilta kului nopeasti, pappismunkki Joosefin kertoessa rukouksesta ja luostarielämästä. Lähtiessään hän kysyi minulta olenko ensimmäistä kertaa Athoksella, johon vastasin kyllä. Hän totesi minulle, nyt osaat tulla tänne uudestaan. Kiitin häntä tästä, se lämmitti mieltäni. Päivien rasitukset alkoivat jo tuntumaan fyysisesti ja henkisesti väsymyksenä, mutta siitä huolimatta olin aamulla varhain kirkossa. Varhaisen lounaan nautittuamme, jäi aikaa vielä valokuvaamiseen ennen vaelluksen jatkamista.
Skiitalla on vaiheikas historia joka alkaa vuodesta 971. Paikka oli autiona lähes 30 vuotta jona aikana se pääsi pahasti rapistumaan. Nykyinen veljestö 15 munkkia saapui skiitalle vuonna 2001 Filotheoksen luostarista. Pihassa sijaitsee vuonna 1900 rakennettu Balkkanin suurin ortodoksinen kirkko, jonne mahtuu 5000 rukoilijaa. Se on pyhitetty apostoli Andreakselle. Skiitan yhteydessä on aikanaan toiminut venäläisten munkkien vanhainkoti. Muurin ulkopuolella toimii nykyään myös Athos-koulu eli Athoniada, joka on keskiasteen oppilaitos erityisesti orvoille ja köyhien perheiden pojille. Skiitan lähihistorian suurista hahmoista mainittakoon munkki Innokenti, maalikko nimeltään Sibiriakoff, joka oli yksi aikansa rikkaimpia venäläisiä. Hän muun muassa rakennutti Vanhaan Valamoon Kristuksen ylösnousemuksen ja Kaikkien Pyhien skiitan. Hän kustansi Athoksella pyhän Andreaksen skiitan pääkirkon rakentamisen.
Pyhän Panteleimonin luostari
Pyhiinvaeluksemme viimeinen kohde, jossa yövyimme oli Pyhän Panteleimonin luostari. Luostari sijaitsee niemimaan länsipuolella vähän ennen Dafnia. Athoksen hierarkkisessa järjestyksessä Panteleimon on 19. Munkkeja luostarissa asuu 60, joista puolet on ukrainalaisia. Alunperin luostari oli kreikkalainen ja tunnettiin Thessalonikin luostarina. Vuodesta 1314 alkaen luostarissa oli venäläisiä ja serbialaisia kilvoittelijoita, vaikka luostarin johto oli kreikkalainen. Venäjän vapauduttua mongoolien vallasta vuoden 1490 jälkeen, kasvoi munkkien määrä Panteleimonissa. Alkuperäisesti Panteleimon oli rakennettu sisämaahan, 1750 jälkeen se siirrettiin nykyiselle paikalleen. Vuoden 1830 jälkeen venäläisten munkkien määrä kasvoi merkittäväksi. Luostarin kukoistuskausi ajoittuu 1900-luvun alkuun. Tällöin luostarissa oli lähes 2000 munkkia. Venäjän vallankumouksen vaikutuksesta veljestön määrä väheni ja muutenkin luostari alkoi rappeutumaan. Tätä edisti vielä 1960 tapahtunut laaja tulipalo. Luostarin suuruudesta voidaan todeta, että lähes tuhat pyhiinvaeltajaa voidaan majoittaa. Samoin ruokasaliin mahtuu saman verran. Jätimme reput ja tavarat vierastalon säilytykseen.
Pyhän Ksenofonin luostari
Tällä matkalla ei ollut vaikeata maastoa, mutta matkan pituus kuitenkin yllätti. Vaikeata oli itse arvioida matkan pituutta, kun ei nähnyt ympäristöä tai kiinnekohtia. Reitti kulki osittain merenrantaa, osittain metsäisessä maastossa. Reilun tunnin kävelyn jälkeen saavuimme Ksenofoniin joka on rakennettu vuoren rinteeseen. Luostari sijaitsee Athoksen niemimaan länsirannikon keskivaiheilla. Athoksen hierarkkisessa järjestyksessä se on16. Kilvoittelijoita täällä on noin 72, joista yksi on suomalainen pappismunkki Damaskinos.
Nousimme vierastaloon ja sieltä edelleen pääkirkkoon, joka on pyhitetty pyhälle Georgiokselle. Meitä vastaanottamassa oli pappismunkki, jolta pyysin siunauksen. Kävimme kunnioittamassa ikoneita. Yhden ikonin vieressä oli kookas jalustalla oleva kullattu metalliristi. Pappismunkki otti kädestäni kiinni ohjaten sen ristille, jotta voin sitä tunnustella. Siinä oli paljon korkokuvioita. Ennen kirkosta lähtöä ryhmämme lauloi yhteisesti Iloitse oi Jumalansynnyttäjä -veisun.
Paluumatkalla kaikilla oli kiire takaisin Panteleimoniin. Väsymyksestä huolimatta oli ihana mennä kirkkoon. Sisälle päästyäni kuului kaunista slaavinkielistä veisua munkkien laulaessa Ehtooveisua. Palveluksen päätyttyä menimme ruokailemaan tähän valtavaan trapesaan. Tilan suuruuden pystyi hyvin aistimaan kaikuisuuden perusteella. Illallisen jälkeen palasimme jälleen kirkkoon. Palveluksen päätteeksi oli maahan kumarrukset. Väsymys alkoi painaa ja myös fyysiset voimat olivat äärirajoillaan. Pyhiinvaellus alkoi olla päätöksessä.
Vielä yksi aikainen herätys ja sitten alkaisi kotimatka. Palvelus alkoi kello 2.30, mutta itse menin puoli viideksi. Palvelusta oli helppo seurata koska se noudatteli tuttua kaavaa. Kirkossa oli todella paljon pyhiinvaeltajia, sillä kirkko oli aivan täynnä. Liturgiassa osallistuimme ehtoolliseen, joka oli pyhiinvaellukseni tärkein päämäärä. Palveluksen päätyttyä nautimme aamiaisen ruokasalissa. Kävimme hautausmaalla, siellä oli esillä luuhuoneessa hyllyille asetettuja pääkalloja. Jokaisen kuolleen munkin kalloon oli kirjoitettu nimi ja kuolinvuosi. Palasimme hakemaan tavaramme ja matkamme suuntautui luostarin satamaan, josta alkaisi kotimatka.
Paluumatka
Saavuimme Ouranopolikseen, josta kahvitauon jälkeen jatkoimme kahdella taksilla kohti Thessalonikia. Matkalla pysähdyimme Surotin naisluostariin.Seuraavana päivänä tutustuimme Thessalonikin kirkkoihin. Pyhiinvaeluksemme oli päätöksessään ja lento koti-Suomeen alkoi.
Tietolaatikko
Athos sijaitsee Halkinidin niemimaan itäisessä Egeijanmereen työntyvässä kapeassa niemessä. Pituudeltaan se on 60 ja leveydeltään 8-12 kilometriä. Eteläkärjessä sijaitsee itse Athosvuori, jonka korkein kohta kohoaa 2033 metriin. Athos on itsehallinnollinen osa Kreikkaa, munkkitasavalta jonne tarvitaan viisumi. Athos on omistettu keisarillisella käskykirjeellä vain munkeille vuonna 883/ 885.
Alueen munkkilaisuuden perustajina pidetään Pietari ja Athanasios Athoslaisia. Ensimmäinen yhteiselämäluostari Suuri Lavra rakennettiin vuonna 963, Kirkollisesti paikka kuuluu Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan alaisuuteen. Luostareita on 20, joilla kullakin on hierarkkinen asema keskenään. Osalla luostareista on alaisuudessaan skiitta eli sivuluostari, joita on nykyään 12. Lisäksi on erakkomajoja, jotka sijaitsevat kaukana itse luostareista. Luostarielämää harjoittavia noviiseja ja munkkeja on alueella yhteensä 2300. Kirkollisesti eletään juliaanisessa kalenterissa ja bysanttilainen vuorokausi alkaa auringon laskusta. Tunnetuin Athoksen ikoneista on Aksion estin Karieksen Protatonin kirkossa. Koko Athosvuoren suojelija, Panagia Portaitissa, Jumalanäiti Portinvartija, sijaitsee Ivironin luostarissa. Lisäksi luostareissa on runsaasti merkittäviä pyhäinjäännöksiä. Näistä mainittakoon maailman suurin Kristuksen ristin kappale Kseropotamoksen luostarissa. Arvokkain reliikki on Vatopedin luostarissa Jumalanäidin vyö.
Athoksen luostareissa on maailman laajin kreikkalaisten käsikirjoitusten kokoelma sekä Bysantin aikaista esineistöä.
Historialliset tiedot perustuvat TT. Hannu Pöyhösen kirjoittamaan historiaan.