KIRJOITUSKILPAILUN SATOA – SUOMEN SOKEAT RY

Suomen Sokeat ry järjesti 10-vuotisjuhlansa kunniaksi kirjoituskilpailun, jonka parhaita Kajastus saa nyt julkaista.

Voittaja
VALOISIA PÄRSKEITÄ

Nimimerkki Turrikaani
Satu Oksanen

Tiedän, miten mykistetään radiojuontaja suorassa lähetyksessä. Helposti. Kerrotaan kursailematta, ettei sokea näe pimeää vaan valoa. Monet näkevät värejäkin.

Siirrymme äkkiä mainoksiin ja musiikkiin. Niin tekevät henkisesti monet kohdatessaan sokean, tai ainakin niin he mieluiten tekisivät. Niin tein minäkin silloin, kun vielä näin. Kunnon suomalaisena en kuitenkaan ajatellut, että tuo toinen on mustan aineen vanki. Sen sijaan pelkäsin mokaavani ja nolaavani itseni. Sokean tehtäväksi jäi ikään kuin todistaa, että minä osasin käsitellä tuota pimeää materiaa. Pimeyden tuli hyväksyä valo ja antaa sille oikeutus, koska muuten suhde olisi mahdoton. Sokeutunut minäni on nauranut silloiselle itselleen monta kertaa.

Näköni sanottua minulle lopulliset jäähyväiset asetelma pysyi yllättäen samana. Nyt minä olin se muiden mielestä pimeä aine, joka istui sairaalasängyssä ja heilutti käsiään silmiensä edessä ja uskoi kivenkovaan näkevänsä ne. Etäisyydet olivat moninkertaistuneet, vaikka tiettävästi metrijärjestelmää ei oltu kumottu sillä aikaa, kun makasin leikkauspöydällä. Jotenkin vain matka sänkyjen välillä ja etäisyys sängystä vessaan olivat venähtäneet kuin
purukumi teinin hyppysissä. Sukulaisten ja tuttujen kasvot, siis niiden harvojen, jotka uskaltautuivat sairaalaan, heijastivat sitä, mitä he mielestään näkivät: pimeyttä, synkkyyttä ja kaiken menetystä.

Pimeä ei tiedä olevansa pimeää, ellei valonsäde raapaise sen mustaa pintaa. En vaipunut epätoivoon, en tuntenut tarvetta paeta. Tosin herätessäni kopeloin sairaalan kolkkoa yöpöytää silmälasejani etsien, mutta pian nauroin
itselleni. Niin kuin kerran ala-asteikäisenä soitin äidilleni töihin ja ilmoitin, ettei kouluunmenosta tulisi mitään, koska en löytänyt silmälasejani. Ne olivat koko ajan olleet nenälläni.

Tajuttuani uuden tilanteen olevan kovempi paikka ympäristölleni kuin minulle, jäi tehtäväkseni, jollain alitajuisella tasolla, yrittää kiskoa muita pois murheen alhosta. Että pimeys nostaisi valon? En selvästikään tuntenut omaa tilannettani. Sain kuulla, että on normaalia olla hyväksymättä tapahtunutta, kun kohtaa suuren kriisin. En ollut kriisissä, olin tyvenessä, myrskyn silmässä. Kesti kauan, ennen kuin sama rauha palasi ympäristööni.

Moni sokeutunut lie kokenut jotakin samanlaista. Kamppailu osaamisen ja kyvyttömyyden välillä on joskus jatkuvaa, se nakertaa tahtoa ja sinnikyyttä. Miettii, voiko, osaako tai kykeneekö ja lopulta kysyy itseltään, kenen pelkoja ruokkii. Kun omista on päästy, on aika näyttää mihin pystyy. Muiden pelot saavat pitää huolta itsestään.

Hyvällä ystävälläni on tapana lopettaa lyhyeen jahkaamiseni siitä, voinko tai osaanko tehdä jotakin. ”Hypätään järveen ja opitaan uimaan”, hän toteaa.

Useimmiten olen hypännyt, kertaakaan en ole katunut. Uuden oppiminen on pelottavaa, mutta vesi kantaa, jos uskaltaa antautua kellumaan. En varmaankaan puhu ainoastaan omasta puolestani sanoessani, että normaaliutensa todisteleminen käy joskus työstä. Vammaisen tekemiset leimataan turhan usein vieläkin sanomalla, että ”jotainhan sitä on pakko tehdä” tai ”no mikäs siinä on ollessa, kun muut tekevät sen, mihin vammainen ei pysty”. Silti ei vammattomankaan taitoihin välttämättä kuulu esimerkiksi halkojen hakkaaminen ja kun tämä sen sijaan pesee perunoita, ei häntä halkojenhakkuukyvyttömyydestä soimata.

Ohitse rullaluisteleva sokea järkyttää. Katsojan mielessä vilahtavat vuoroin ihailu, tyrmistys ja epäusko. Näinkö oikein? Eteenpäin viilettävä hahmo tuskin pysähtyy miettimään, mikä kaikki voisi mennä pieleen. Hän keskittyy nauttimaan vauhdin hurmasta, onhan käsipuolessa, tai matkan päässä edempänä, opas.
Me kaikki teemme uskomattomia tekoja jatkuvasti ja vain siksi, ettemme jää vatuloimaan mahdollisia negatiivisia seurauksia vaan tartumme seikkailuun. Jos jää miettimään liian pitkäksi aikaa, tulee autottomankin kadun ylittämisestä mahdotonta, oli siinä sitten suojatietä tai ei. Päivän ainoan maantiekiitäjän alle ei kannata jäädä, mutta rohkeudella ja tyhmänrohkeudella onkin eroa juuri sen maantiekiitäjän verran.

Toiseuden pelko voi olla lamauttavaa. Se estää meitä näkemästä toisiamme , sen sijaan katsomme taitavasti naamioituneita ennakkoluulojamme. Sama pelko saa meidät rajoittamaan elämänaluettamme, ystävyyssuhteitammme ja tekemisiämme. Se pitää meidät ympyrän sisällä, omassa valokuilussamme. En kuitenkaan voi tietää, onko valokuilun ulkopuolella pimeää vai ei, ellen avaa ovea. Vain näin valo voi valaista pimeyden tai kohdata toisen valon.

Elämä on sen tekemistä, minkä osaa ja samalla uuden oppimista, seikkailua. Se on sitä kaikille, tasapuolisesti. Elämä ei annostele, se antaa meidän polskia soppakattilassaan ja katsoo, mitä saamme aikaan, montako sattumaa metsästämme lautasellemme. Taloudelliset ja kyvylliset edellytyksemme eivät ehkä ole samanlaisia, mutta tässäkään emme vammattomista eroa. Jos vaivautuu katsomaan omaan peiliinsä, voi nähdä pilkahduksen siitä valosta, jota meidät on luotu levittämään, jokainen omalla tavallaan.

Entä se radiojuontaja? Mainosten ja musiikin päätyttyä hän oli selvinnyt uutispommista ja totesi valaistuneensa vähän lisää.

2. palkinto

Elämän
kultahippuja

Nimimerkki Ilon hiutale
Tarja Varjonen
(lyhennelmä)

Näkövammaisten ammattikoulussa ystävikseni tulivat Piitu ja Ville. Ville ja minä olimme olleet lapsuudestamme asti näkövammaisia, mutta Piitu oli vasta menettänyt näkönsä. Piitu oli riemukas persoonallisuus. Hän ei jäänyt suremaan näkönsä menettämistä, vaan antoi palaa. Kun juttelimme vakavasti asioista, hän aina sanoi, että oli hyvä, kun hän menetti näkönsä. Hän oli ollut tosi materialisti, mutta nyt hän osasi elää ja nauttia kaikesta – ystävistä ja elämästä yleensä.

Piitu asui Helsingin kaupungilla ja usein olin hänen luonaan yötä. Hän ehdotti, että ”mennään katsomaan näyteikkunoita. Minä katselin niitä aina, kun näin.” Niin kuljeskelimme pitkin Helsingin katuja ja pysähtelimme liikkeiden ikkunoiden ääreen ja Piitu oli kertovinaan, mitä niissä oli. Voi kuinka meillä olikaan hauskaa oman sokeutemme kustannuksella. Piitun kanssa ei aika käynyt koskaan pitkäksi. Elämä oli täynnä pursuavaa iloa ja menoa. Mitä tuota suremaan, jos ei kerran nähnyt, niin ei! Elämässä oli paljon muutakin. Kun oli menettänyt jotain, oli saanut paljon uutta tilalle – oli hänen filosofiansa.

Ja myöhemmin Ilon hiutaleen kilpailutekstissä: Kuinka elämä onkaan nurinkurista? Joskus olen kyllä kuullut sanonnan, että kun ihminen menettää jotain kovin tärkeää, hän uskaltaa olla lopulta oma itsensä, koska ei ole enää mitään menetettävää. Niinkö se on?

Yli 50 vuoden elinaikanani en kuitenkaan ole tavannut yhtään kyynistä sokeaa. Surutyö on taas aivan eri lukunsa. Mutta voi kuinka usein tapaan terveen ihmisen, joka on turhautunut, masentunut ja niin kyyninen elämänsä suhteen. Oi jospa tällainen ihminen alkaisi katselemaan myös sydämen silmin, niin terveen sokeus muuttuisi jopa valoisaksi näkemiseksi.

3. palkinto

Valoisaa sokeutta

Nimimerkki TMTA
Taru Appelblom
(lyhennelmä)

Olen aina ollut visuaalinen havainnoija, kaipa kuulonikin puolesta. Tottunut käyttämään silmiä kuulemiseen. Kyllä, lukemaan huulilta eli katsomaan puhujan huulien muodostamia äänneliikkeitä. Sittemmin opettelin viittomakieltä eli käsillä viittomista kun aloin kuuroutua.
Lopulliseen täyteen hiljaisuuden maailmaan en kuitenkaan onneksi pudonnut, kun sain käyttööni leikkauksessa sisäkorvaistutteet eli sisäkorvaimplantit, tuttavallisemmin impat. Ihanaa, ettei silmiä ja käsiä enää tarvitse käyttää kuulemiseen tuskin ollenkaan. Enhän minä normaalisti edelleenkään kuule, mutta paljon kuitenkin. Epäselvä ja nopea puhe tai melu vaikeuttavat puheen ymmärtämistä. Harvemmin tunnistan ihmisiä äänestä eikä tuo suuntakuulokaan ihan priima ole, mutta muuten olen tyytyväinen imppoihin. Öisin ja suihkussa pitää impat ottaa pois, silloin jopa nautin täydellisestä kuuroudesta, suloisesta hiljaisuuden umpiosta.

Silloin kun näkö tai kuulo alkaa pikkuhiljaa tai jossain vaiheessa ehkä äkimmin hiipumaan, on aikaa totutella finaaliin. Ensin useimmille iskee diagnoosin saamisen jälkeen shokki ja sitten kieltovaihe: En minä sokeudu! En minä kuuroudu! En halua ajatella koko asiaa! En halua tavata vertaisiani, ei kiinnosta! Mutta jossain vaiheessa ehkä tulee aika, jolloin nöyrtyy, alistuu, sopeutuu, tottuu näkövammaisuuteen tai vastaavaan. Ehkä on aika ottaa tukitoimet ja apuvälineet käyttöön sekä tavata vertaisiaan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun oma toimintakyky heikkenee lisää. Asenne ratkaisee. Olisi hyvä, jos voisi ottaa asiat valoisammin, ei elämä nyt niin umpimähkässä olekaan.

Kunniamaininta

Valoisaa sokeutta

Nimimerkki Sinkkutyttö76
Susanna Hannu
(otteita)

Pisteohjaajan työni lisäksi olen mukana järjestötyössä ja harrastan opaskoiratoimintaa. Nämä työni ja harrastukseni ovat tuoneet elämääni todella paljon erilaisia ja eri ikäisiä ihmisiä, minkä lisäksi ystävät ja perheenjäsenet ovat minulle tärkeitä. Uskon, että näkevänä en tuntisi niin erilaisia ihmisiä kuin nyt tunnen. Vamman vaikutusta ihmisen persoonaan on mielestäni turha romantisoida, koska meitä vammaisia on monenlaisia kuten muitakin ihmisiä. Silti uskon, että itse näkövammaisena osaan katsoa asioita eri perspektiivistä kuin suurin osa näkevistä ikätovereistani.

Ja Sinkkutyttö jatkaa: Kaikilla asioilla taitaa olla omat hyvät ja huonot puolensa. Näin on sokeudessakin, mutta lasi on ehdottomasti puoliksi täynnä. Olen hyvin kiitollinen siitä, että saan elää juuri tällaista rikasta ja omannäköistäni elämää.

Kaikki palkitut työt ja kunniamaininnan saanut kirjoitus ovat luettavissa lyhentämättömin netissä osoitteessa www.kajastuslehti.fi