Teksti: Päivi Kremenenko
Näkövammaisten liiton kansainvälistä toimintaa luotsannut Timo Kuoppala puntaroi yhteistyötä eri maissa. Lukutoukan kiinnostus länsinaapuriin virisi jo kouluiässä.
Palasin Mosambikista toisena ihmisenä. Vasta käytyään paikan päällä tietää, mitä köyhyys on, Timo Kuoppala, 63, kertoo ensi vierailustaan kehitysmaahan.
Vammaisjärjestöjen tutustumismatka toteutui vuonna 2000, kun hän oli siirtynyt NKL:n järjestöosastolta kansainvälisten asioiden pariin.
– Toivoisin, että kehitysyhteistyön rahoitus parantuisi, sanoo eläkkeelle jäänyt kansainvälisten asioiden päällikkö.
Näkövammaisten liitto pystyisi tekemään paljon nykyistä enemmän, jos ulkoministeriö myöntäisi varoja. Nyt Etiopiassa tuetaan järjestöä, jota johtaa maan ensimmäinen sokea tohtori. Hän on opiskellut kasvatustiedettä Jyväskylän yliopistossa. Boliviassa on meneillään pikkuruinen hanke näkövammaisten nuorten hyväksi. Aiemmin projekteja on toteutettu myös Namibiassa, Ecuadorissa ja Palestiinassa.
Tekemällä oppii
– Meiltä ei vuosikausiin käynyt eksperttejä Etelä-Amerikassa opettamassa. Ecuadorilaiset olivat kekseliäitä ja ottivat asioista selvää. Suomesta he saivat vain rahoituksen.
Pistekirjapainon perustamisesta alkanut hanke muuntui lukutaitokeskuksiksi. Niissä näkövammaiset itse opettivat aikuisena vammautuneille pistekirjoitusta, liikkumistaitoa ja kotitaloutta.
Myös Palestiinassa opittiin innokkaasti tekemällä. Hanke aloitettiin, kun Jasser Arafat oli pyytänyt Suomen hallitukselta apua Gazan näkövammaisten koulun kehittämiseen. Koska Israel rajoitti ulkomaisten järjestöjen toimintaa, työ siirtyi Länsirannalle. NKL:n lastenkuntoutuksen väkeä ja atk-osaajia kävi kouluttamassa erityiskoulun ja tavallisten koulujen opettajia. Hankkeen aikana Palestiinaan perustettiin näkövammaisten lasten vanhempien yhdistys. Kuntoutussairaalan yhteyteen jäi heikkonäköisten lasten yksikkö.
– Eristyneisyys haittaa kaikkien arkea. Näkövammaiset eivät voi esimerkiksi hyödyntää Israelin varsin hyviä tukipalveluja. Ruohonjuuritason yhteyksiä on erittäin vähän.
– Tietysti toivon, että opettajat käyttävät edelleen oppeja, joita saivat näkövammaisten lasten ohjaamisesta kohti itsenäistä elämää.
Kulttuurierot Karjalassa
Näkövammaisten lasten kuntoutusta kehitettiin myös Karjalan tasavallassa: tehtiin etsivää työtä, järjestettiin kuntouttavia perheleirejä, koulutettiin liikkumistaidon ohjaajia ja viriteltiin vanhempaintoimintaa. Venäjällä oli voimissaan vanha erityiskoulujen ja sokeainyhdistysten järjestelmä.
– Neuvostoaika jatkui Karjalassa kulttuurisesti vuosina 2000–2012, kun me siellä säännöllisesti vierailimme. Kun vanha valta oli romahtanut, oletettiin, että Venäjällä aletaan hoitaa asioita läntiseen tapaan.
Järjestelmä oli huolehtinut ihmisistä, eivätkä he olleet tottuneet toimimaan itse. Mieliä hallitsi auktoriteettiusko: lasta kuntouttavat asiantuntijat, ei oma perhe.
– Asenteita on monenlaisia. Pohjoismainen malli ei ole ainoa menestyksen tae.
Kirjojen matkaan
Kaunokirjallisuus on viehättänyt Timo Kuoppalaa pienestä pitäen. Hän muistaa yhä mielikuviaan hyväntahtoisesta menninkäisukko Onnimannista. Tämä parantaa metsän pienimpiäkin eläimiä tuvassaan, jonka lattiaa verhoavat katajanoksat. Marjatta Kureniemen tarina vei pojan mennessään, niin että tämä oppi lukemaan sujuvasti.
Paksuilla silmälaseilla tekstistä sai hyvin selvän ja etupulpetista näki taululle. Timo Kuoppalan synnynnäisen kaihin leikannut lääkäri oli sanonut, että poika pärjää näkönsä turvin. Koulutie alkoi Karhulassa ja jatkui Helsingissä. Keskikoulussa jotkut koltiaiset kiusasivat rillipäätä. Se ei haitannut, kun elämyksiä avautui kirjojen sivuilta. Lukijavanhempien hyllystä tarttui käteen monta romaania, kuten Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla.
– Rupesin tutkimaan kirjaston ruotsinkielisiä kirjoja. Huomasin ymmärtäväni niitä auttavasti alkukielelläkin.
Timo Kuoppalan suosikkeja on ollut Jan Fridegård. Kirjailija kuvaa omaelämäkerrallisissa romaaneissaan maaseudun pieneläjien arkea syvämietteisen kasvavan pojan silmin.
Ahkera kirjastonkäyttäjä mietti, voisiko kirjojen valtakunnasta tulla hänen työpaikkansa.
– En hakenut kirjastoalalle. Ajattelin, etten pärjäisi heikon näköni takia.
Ylioppilas lähti opiskelemaan yleistä kielitiedettä, kotimaista kirjallisuutta ja kansanrunoustiedettä. Yliopistolla ajatukset elämän rajoitteista alkoivat muuttua.
Järjestöissä on voimaa
Timo Kuoppala oli kasvanut yhteiskunnallisesti aktiivisessa kodissa. Hän oli oppinut, että idean edistämiseksi tarvitaan yhdistys. Näkövammaisjärjestöistä hän ei ollut kuullut.
Ensin opiskelijanuorukainen kolkutteli Invalidiliiton ovia, jotka eivät liikuntavammattomalle auenneet. Helsingin Sanomista hän luki, miten Kynnys ry:n väkeä ei ollut päästetty ravintolaan.
– Kynnyksen tapahtumissa kohtasin ensi kertaa sokeita. Se tuntui vapauttavalta. Olin ollut aina näköni takia porukan heikoin lenkki. Tutustuin ihmisiin, jotka elivät täyttä elämää, vaikkeivät nähneet yhtään. Rupesin arvostamaan itseäni enemmän.
Timo Kuoppala pääsi pian paperihommiin, näkövammaisten opiskelijayhdistyksen sihteeriksi.
– Ensimmäisenä järjestötyönäni opettelin purkamaan yhdistyksen.
Näkövammaisten opiskelijayhdistys oli tehnyt hienoa työtä. Ylioppilastutkinnon tehtävät oli saatu pistekirjoitukselle. Helsingin yliopistoon oli avattu näkövammaisten huone, jossa tenttivastauksia pystyi kirjoittamaan koneella. Kun omaa yhdistystä ei enää tarvittu, Timo Kuoppala edusti opiskelijoita Näkövammaisten henkinen työ ry:n johtokunnassa.
– Olen ylpeä yhdistykselle keksimästäni uudesta nimestä.
1970-luvun lopulta lähtien järjestö on ollut Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry.
Kansainvälisille vesille
Tasan 40 vuotta sitten Timo Kuoppala aloitti puolipäiväisenä nuorisosihteerinä Näkövammaisten Keskusliitossa.
– Aloin seurata nuorten toimintaa Ruotsissa. Siellä oltiin hyvin tietoisia oikeuksista, vaadittiin opiskelu- ja työmahdollisuuksia. Yritin toteuttaa ruotsalaisten ideoita vaihtelevalla menestyksellä. Vähitellen mieli alkoi talttua pitkäjänteiseen ja hitaaseen työhön.
Timo Kuoppala solahti kansainväliseen toimintaan kulkiessaan pääsihteeri Arvo Karvisen oppaana ja toisena osallistujana Maailman ja Euroopan sokeainunionien kokouksissa. Ne ovat usein pitkäveteisiä, ja matkustaminen rasittaa, mutta yhteistyö johtaa tuloksiin.
Maailman sokeainunionin neuvotteleman Marrakeshin sopimuksen hyväksyneet maat sitoutuvat kehittämään tekijänoikeuslainsäädäntöään. Tavallisesta kirjasta pitäisi tuottaa ilman kustantajan lupaa kappaleita piste- tai äänikirjoina näkövammaisille. Tämä Suomen malli ei vielä toimi läheskään kaikissa maissa. Lisäksi kirjoja tulee voida lähettää maksutta eri puolille maailmaa. Esimerkiksi Espanjan valtavat äänikirjakokoelmat avautuvat Etelä-Amerikan näkövammaisille, jotka kärsivät huutavasta kirjapulasta.
Euroopan sokeainunionin työn ansiosta sokea ihminen pystyy tunnistamaan helposti lääkepakkauksensa: lääkkeen nimi on nykyisin merkittävä myös pistekirjoituksella.
Kokemukset hyödyksi muille
Timo Kuoppala vastaa mielellään kysymyksiin näkövammaisen arjesta. Esittäytyessään ulkomaalaisille vieraille hän kertoo olevansa heikkonäköinen. Hän mainitsee myös täysin sokean vaimonsa.
– Tunnen aika tarkasti sokean ihmisen elämänpiirin. Opaskoira on ollut perheessä 40 vuotta. Arvostan vaimoani kovasti. Hän on tehnyt virkanaisena pitkän työuran.
Sokean verovirkailijan vaikeudet ovat toistaiseksi ratkaisematta niin Suomessa kuin maailmallakin.
– Digitalisaatio on tuonut paljon ongelmia. Vaimo ei pysty tekemään töitänsä siihen malliin kuin takavuosina.
Valtionhallinnossa käytettävät ohjelmat ovat erittäin suojattuja. Apuvälineviritykset ovat turvallisuusriski, koska ohjelmat eivät tunnista niitä. Näkövammaisten liittoon on palkattu henkilö selvittämään työelämän teknologiaa.
Pohjolan malli kantaa
– Vaikka Suomessakin on parannettavaa, Pohjoismaissa vammaisten asiat on hoidettu todella hyvin.
Timo Kuoppala hermostuu, kun hyvinvointivaltiota ollaan lyttäämässä.
– Haluan edistää pohjoismaisia toimintamalleja. Pohjoismaat ovat tutkitusti menestyneet maailmassa. Yhteiskunta on tarjonnut turvan ja hyvän elämän perustan niillekin, joilla kaikki ei ole loistavasti.
Timo Kuoppala on aina kokenut erityistä yhteyttä Pohjolan näkövammaisiin. Avuksi on ollut kielitaito, jota hän on vaalinut koko ikänsä.
– Joidenkin ruotsinkielisten työkavereiden kanssa on sovittu, että puhutaan aina ruotsia.