Teksti: Timo Leinonen
Maria Angels Anglada: Auschwitzin viulu. Bazar 2018
Ei kovin usein mutta silloin tällöin myös kaunokirjallisuudella on ainakin liittymäkohtia ajankohtaisiin tapahtumiin. Bazar-kustantamon julkaisema Maria Angels Angladan teos asettuu ajankohtaiseen taustaan. Kirjailija on katalonialainen. Espanjassa Katalonian itsenäistymiseen tähtäävät pyrkimykset ovat olleet esillä jo vuosia, itsenäisyyttä koskenut äänestys toteutettiin lokakussa 2017. Keskitysleiri näyttämönä vie ajatukset myös erilaisiin sorron muotoihin, vähemmistökysymyksiin, nykyisiin pakolaisuuden ja siihen reagoimisen piirteisiin Euroopassa ja lähiympäristössä.
Angladan alkuperäisteos on jo neljännesvuosisadan takaa, se palkittiin ilmestymisvuotensa parhaana katalaaninkielisenä romaanina. Kertomuksessa kyse on ihmiskunnan historian synkimmistä piirteistä. Päähenkilö, Daniel, on viulunrakentaja, vankina keskitysleirissä.
Kirjan otsikon mukaisesti tarinan keskiössä on Danielin puuhailu rakennettavan viulun parissa. Epäsuorasti taustalla vaikuttavat musiikin mahti ja merkitykset, joiden avaaminen nykytieteessä on monitahoinen pyrkimys.
Kreikkalaisesta perinteestä Orfeuksen tarina heijastuu Angladan kertomuksessa. Myytin mukaan Orfeus soitti Apollonilta saamaansa lyyraa osaavasti, myös manalan virkakunta arvosti musisointia ja salli Orfeuksen palkkioksi soitosta ottaa mukaansa manalaan joutuneen rakkaan Eurydiken. Virtuoosisena muusikkonakin Orfeuksella on silti omat vajavuutensa: hänen itsehillintänsä ei riitä pelastustehtävän loppuun viemiseen ja niinpä hän menettää rakastettunsa lopullisesti tuotuaan hänet ensin jo aivan pelastuksen kynnykselle. Raamatun vastaava kertomus on tarina Lootin vaimosta.
Angladan kertomuksessa päähenkilön nimi Daniel on viittaus profeetta Danieliiin, jonka vaiheikkaan elämän koettelemuksiin kuului Raamatun mukaan joutuminen leijonien luolaan rangaistuksena uskontonsa harjoittamisesta. Auschwitzin keskitysleiri on Angladan Danielin leijonien luola. ”Manalan” virkakuntaan kuuluva leirin komendantti keräilee arvoviuluja. Daniel määrätään rakentamaan sellainen. Panoksena on viulunrakentajan henki. Taustalla mielivaltainen sadismi alleviivataan komendantin ja leirin lääkärin vedonlyönnillä. Sovitun mukaan komendantti saa laatikollisen bourgognelaista viiniä jos tiukassa aikataulussa valmistettava viulu on ensiluokkainen, muussa tapauksessa lääkäri saa Danielin koekappaleeksi julmiin ihmiskokeisiinsa.
Pelastus?
Daniel keskittyy vaativaan työhönsä. Hän tuntee valmistavansa henkivakuutusta itselleen, vaikka kaikki vankeudessa onkin epävarmaa. Ainakin keskeneräisenä soitin pitää Danielin hengissä, mutta viivytellä ei voi. Nälkiintyminen tekee kaikesta rasittavampaa. Johdonmukaisuus vapaudessa toimivana ylellisyytenä puuttuu leiristä, siihen ei voi turvautua rangaistusten välttämiseksi. ”Viulu kolmen joen leirissä, viulu jonka ansiosta hän selviäisi. Ehkä.”
”Verstaassa hän heräsi eloon, joten sieltä poistuminen tuntui… painajaiselta…, jossa hän sotkeutui hirviön limaisiin lonkeroihin. Painajainen…alkoi puoliltapäivin, jolloin rauha rikkoutui, rintaa puristi, ja ’hänen ’ viulunsa vaikutti yhtä absurdilta kuin ruusutarha sikolätissä.” Kesken hyvin tarkkaa työtään Daniel muistaa toisaalla tehtaassa pakkotyössä olevaa puolisoaan, ajattelee piikkilankojen takaa värien maailmasta jokirannasta kantautuvaa linnun laulua. Hän ajattelee myös vankitoveriaan, viulistia, josta Daniel tuntee soitinrakentajana olevansa vastuussa, sillä tuo vanki joutuu soittamaan Danielin rakentamaa viulua. Työtä tehdessään ”hän yritti olla miettimättä selkäsaunoja, liejua, härmää ja huuruista sumua, hirsipuun varjoa, huutoja ja herjauksia.”
Keskitysleirin mustavalkoisesta maailmasta värit ovat kadonneet. Vangit eroavat jyrkästi vartijoista, vangin on oltava kumarassa, jotta vartijat vaikuttaisivat vieläkin kookkaammilta. Todellisuus täyttyy vankien tuntemasta pelosta. Rikottu elämä huokuu kärsimystä.
Angladan romaani sivuuttaa historian vaiheen, missä vartijat alkavat vähitellen pelätä vankejaan. Mitä lähemmäksi idästä ryntäävä neuvostosarmeija pääsi, sitä pakottavammaksi kasvoi surmattujen vankien kuoron mykkä pauhu murhaajien mielessä. Järjettömiin mittoihin kasvavalta kauhulta pakenemiseen ei tässä maailmassa keinoja enää ollut. Kaiken tämän kertomisen sijasta kirjailija haluaa pysyä tarinansa minimalismin ytimessä, ja se on tehokasta.
Teoksen sisään kirjailija liittää aitoja saksalaisdokumentteja sodan ajalta, jotka pelkistyneisyydessään korostavat sorrettujen ihmisoikeuksista karsittua asemaa.
Angladan oma riisutun kaunis kieli piirtää niukoin viivoin riipaisevaa kuvaa, joka kertoo kauneuden ja taiteen hennosta mutta sitkeästä voimasta sytyttää toivonkipinä kesken synkimpien kokemustemme. ”…ei musiikki petoja kesytä, mutta kaikkialla soi silti laulu