Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Takanamme on ennätyksellisen helteinen ja kuiva kesä. Vielä nyt, kirjoittaessani on lämmintä, vasta nyt ensimmäiset syksyiset tuulahdukset pyyhkivät ylitsemme, parvekkeen ovi suljetaan jo yöksi, mutta avataan ensimmäisenä aamulla. Olo on kuin pitkän etelän loman jälkeen, iho, silmät ja aivot vielä täynnä aurinkoa ja lämpöä.
Olin suunnitellut kesäksi monenlaisia kulttuurireissuja ajatellen uutta asuinkuntaani, joitakin uusia ihmisiä ympärilläni ja tietenkin myös heitä vanhoja. Helle kuitenkin jätti leimansa kaikkeen, muutti kesäni luonteen melkoisesti.
Mietin joskus, miten ihminen kokee erilaisia säätiloja eri lailla sokeuduttuaan. Nuorena ja näkevänä kauneutta tai kiinnostavaa katseltavaa löytyi säällä kuin säällä, synkimmissä sateissa oli yhtä lailla jotain silmänruokaa kuin paahteisemmassa auringonpaisteessa. Näköaistimusten valtava runsaus hautasi alleen muut tuntemukset: taivaan sini sai unohtamaan hikoilun, salaman välähdykset kananlihalle nousseen ihon väristykset, lumen valkea hohto purevan kylmyyden. Nyt kun silmiin ei välity informaatiota, huomaan herkistyneeni liikaakin muille aistimuksille. Matalapaineen pilvien alla hartiani lysähtävät kasaan, pakkastuuli puristaa minut pieneksi hoipertelevaksi möykyksi ison takin sisällä, tuulenpuuskat horjuttavat muutenkin huteraa tasapainoani, auringon paahteessa pääni uhkaa haljeta kuin näkymättömän vanteen puristamana ja suuri ilmankosteus tuntuu kuin aivojeni tilalla olisi laajenevaa höyryä. Vain kun on miedon lämmin ja leppoisan tuulinen päivä, ehkä raikas kesäinen sade, tunnen ihoni kunnolla hengittävän ja jäsenteni ojentuvan vastaanottamaan ympäristöni kaikki aistimukset. Kun joudun entistä enemmän huomioimaan eri säätilojen vaikutuksia, ajatuksiani on joskus vaikea kääntää suunnitelmiini. Näin tänä kesänä: kovin monesti peruin aikomiani ohjelmia kärvisteltyäni huonosti nukuttuina öinä aivan liian kuumassa asunnossani ja kulttuuriretken sijaan toiveissani oli vain vilvoittava järvi tai illan varjoisat metsätiet. Keho pettää mielen ja vaatii itselleen enemmän kuin ennen, ei salli mielen uppoutua ylevämpiin mieltä ruokkiviin asioihin, vaan vastaa kivulla, jaksamattomuudella ja huonovointisuudella. Keho vaatii sellaisia kulttuurielämyksiä, joista sekin nauttii, jotka suovat lepoa tai rentouttavaa rasitusta.
En voinut mennä museoihin tai näyttelyihin, missä ilma seisoi suljetuissa saleissa. en voinut katsoa haluamiani sarjoja tai dokumentteja televisiosta tai netistä, kuumassa olohuoneessani sohvalla hikoillen. Teatterissa tai konsertissa arvelin jäsenteni kaipaavan virtaavaa ilmaa. Halusin liikkua koko ajan paikasta toiseen, etsiytyä rakennuksen luota toisen luo, puun varjosta hetkeksi auringonvaloon ja taas varjoisalle terassille, hämyisiin saleihin, portaikkoihin, viileisiin käytäviin, tuulisiin torneihin ja taas veden ääreen.
Tänä kesänä parhaat kulttuurielämykset tarjosi arkkitehtuuri, rakennettu ja rakentamaton ympäristö, kaupungit ja luonto. Oli mahtavaa kulkea tutuissa kaupungeissa joidenkin uusien ihmisten seurassa. Jokainen heistä havaitsi ja kertoillessaan korosti eri asioita, näki tuttujakin katuja tai rakennuksia uusista näkökulmista, olo oli joskus kuin olisi löytänyt aivan uusia paikkoja kaiken tuttuuden keskeltä. Minunhan piti opastaa uusia ihmisiä ennen hyvin tuntemissani paikoissa ja monesti sain itse kokea yllätyksiä. Ilooni sekoittui myös hivenen surua: kun uutta rakennetaan koko ajan, kun ympäristö muuttuu alituiseen ja kun vanhat muistoni samalla pikkuhiljaa haalistuvat, oma entinen kaupunkini lakkaa hitaasti olla omani. Silti ilo ja nautinto on suurempi, saanhan paljon uutta kuviteltavakseni, muistettavakseni. Ja aina joskus jotain myös käsin kosketeltavakseni ja sormien läpi aivoihin virtaa väkivahvoja aistimuksia, niistä tulee kaikkein kestävämpiä muistijälkiä.
Hellekesänä törmää yllättäviin ulkotapahtumiin vaikka vahingossa. Konsertteja pidetään erikoisissa paikoissa, kuten eläintarhassa tai Allas-merikylpylässä, ilmaiset performanssit ilahduttavat ohikulkijaa porttigongeissa, turisteille jaetaan kahvin mukana runojen englanninnoksia servetille painettuna, monenlaisia yksinkertaisia, oivallisia ideoita.
Löydän uudestaan myös kävelemisen ilon. Myös kävelemisen tuskan, kun vajaa vuosi sitten murtunut nilkkani ei ole vielä toipunut toivomallani tavalla ja epätasainen maasto, mukulakivet ja hankalat portaat tuottavat kipua ja väsymystä. Silti niitä on ravattava vaikka hampaita purren. Ennen niin seikkailuntäyteinen Turun linna vaikuttaa nyt painajaismaiselta keskiaikaisine luonnonkiviportaineen, mutta tämän käynnin muistan varmasti aina. Kivun kautta nautintokin on moninkertainen. Samalla käyn mielessäni luopumisen, vanhenemisen hyväksymisen hidasta taistelua. Mikään ei muutu enää yhtä kevyeksi, kyvyt ja taidot lakkaavat olemasta itsestäänselviä, on toden totta pysyttävä kiinni hetkessä ja nautittava siitä. Kun kävelyreitimme varrelta hoksaan puron, johon voin päästää koiraani kahlaamaan, on pienen konsertin kaltainen ilo korville kuunnella sitä veden lorinaa ja sitä riemukasta tassuttelua.
Minua huvitti, kun eräs ystävä pahoitteli, ettei uskalla kutsua minua mökilleen, kun siellä liikkuminen ei ole lainkaan esteetöntä ja sokkoystävällistä, laatat heiluvat eikä ole kaiteita. Kuitenkin juuri tähän hellekesään on sisältynyt ennätyspaljon vähemmän esteettömiä matka- ja retkikohteita, vai tuntuiko siltä vain toipilaan jalan takia? Eikä itse ympäristöllä aina niin väliäkään ole. Parasta ovat sittenkin jokaisessa kohteessa ne ihmiset, joihin tutustun tai joita tapaan pitkästä aikaa jälleen. Kulttuuria tämäkin, hellekulttuuria parhaimmillaan, kun istumme iltaa kuunnellen luonnon tai kaupungin ääniä, keskustellen verkkaisesti tai väitellen kiihkeästi. Maailma ei parane, mutta oma sielunmaisema kirkastuu ja siinä samalla hieman myös toisten.
Eikä suurin rakkauteni jätä ja petä minua milloinkaan, ei pahimmallakaan helteellä. Kirjat ovat aina lähelläni, mukanani, taskussani, kaulapussukassa, kokonainen kirjasto käsilaukussani. Muistikortilla parhaat aarteet, niitä kuuntelen parvekkeella, kuntopyörän selässä, koirapuistossa, junassa ja lentokoneessa, tiskatessa ja ennen nukahtamista, auringon paahteessa varjostan hellehatulla kasvojeni sijaan kirjakonetta, rannalla peitän sen pyyhkeelläni, romaani toisen jälkeen seuraa minua reissuillani. Kun muistan jonkun kirjan, muistan paikan ja hetken, kun sitä kuuntelin. Kun istahdan tutun kahvilan terassille odottamaan, muistan romaanin, jota vuosi sitten samassa paikassa kuuntelin. Näin elämäni eri osa-alueet punoutuvat suureksi taikamatoksi.
Kesä alkoi kolmen loistavan amerikkalaisromaanin tiiliskivisarjalla: Paul Austerin 4-3-2-1, Nathan Hillin Nix ja Hania Yanagyharan Pieni elämä peräjälkeen luettuina muodostavat ikimuistettavan huippujen ketjun monien hyvien kirjojen maisemassa. On kuin kiipeilisin vuorelta toiselle, kaikki omanlaisiaan huippuja, mutta eräät kohoavat vielä korkeammalle. En arvannutkaan, että se kaikkein korkein huippu on kivuttavana kesän viimeisinä päivinä: Olli Jalosen Taivaan pallon jokainen lause on helmiä sisältävä simpukka.
Ei siis sittenkään kesää ilman kulttuuria, ei edes hellekesää!