Teksti: Olli Lehtinen
Sokea mies Vinokas avasi silmänsä. Ei kuulunut ääniä eikä näkynyt liikettä. Hän käänsi hitaasti päätään ja katsoi ympärilleen. Ei mitään tunnistettavaa. Ei tuttua kulmaa eikä sellaista kontrastia tai heijastusta, joka olisi paljastanut missä hän oli. Hän siristi silmiään ja yritti näyttää äreältä, jos paikalla vaikka olisi joku, joka tarkkailisi häntä.
Vinokas ei ollut herännyt vuoteessaan. Makuupaikka oli kapeampi. Olkapää tuntui olevan kiinni pehmustetussa selkänojassa. Patjan pinta tuntui sormissa nahalta ja ratisi kuin nahka. Hän makasi nahkasohvalla.
Huoneessa oli valoisaa. Vinokas kohotti kaulaansa muttei nähnyt kirkasta lamppua, joten luultavasti oli päivä. Housuntaskuissa ei tuntunut kännykkää. Sohvan reunassa oli huokoinen pinta, ja ulkolaidassa resori kuten hänen kotinsa sohvassa. Lähes varmasti hän oli kotonaan.
Vinokas kiepsahti istuma-asentoon. Hän kumartui eteenpäin ja haparoi oikealla kädellään, kunnes sormet osuivat pöydän reunaan. Siinä oli tutulta tuntuva koristeleikkaus ja pöydän kulmassa tutun muotoinen kännykkä. Pöydän täytyi olla hänen olohuoneensa pöytä, ja todennäköisesti hän istui nenä kohti kirjahyllyä.
Vinokkaalla oli valtava tarve päästä vessaan. Hän nousi sohvalta ja kulki olohuoneesta eteiseen. Eteisessä hän viisti sormillaan seinää tarttuakseen kylpyhuoneen ovenkahvaan. Käteen ei osunut kahvaa eikä oveakaan. Vaikutti, ettei hän ollut eteisessä. Oliko hän sittenkään omassa kodissaan?
Vinokas silmäili rauhallisesti ympärilleen. Ei mitään, mikä olisi raottanut karttaa. Hän kokeili kädellään. Sormet osuivat pöytätasoon, jolla oli tarjotin, ja sen päällä tavaraa. Hän tunnusteli tason pintaa ja reunaa, ja se tuntui oman kodin keittiön pöytätasolta. Sitten hän melkein kaatoi jotain. Hän nosti littanan muovipullon ilmaan. Suunnilleen puolillaan. Pullossa ei ollut korkkia. Hän nuuhkaisi. Pistävä tuoksu. Hän otti pitkän kulauksen. Maku tuntui ärhäkämmältä kuin tuoksu. Hän ravisteli päätään ja käänteli ylävartaloaan nopeasti edestakaisin.
Pullo oli löytynyt keittiön pöytätasolta, joten selän takana pitäisi olla tiskipöytä ja lavuaari ja vesihana, josta voisi juoda. Vinokas otti pari lyhyttä askelta ja tunnusteli muttei osunut tiskipöytään vaan oviaukkoon. Synkkä lohduttomuus pyyhkäisi läpi ajattelun, ja tarve löytää vessa suorastaan karjui vyön alla. Hän joisi pullon tyhjäksi ja käyttäisi sitä säilytysastiana. Hän otti niin pitkän huikan kuin kykeni. Naama melkein repesi irvistyksestä. Pulloa ei pystyisi juomaan tyhjäksi hetkessä ja vessa pitäisi löytää heti.
Vinokas sanoi itselleen, nyt malttia. Edessäni on pöytätaso, joka on sillä seinällä, jolla on jääkaappi. Kävelen pöytätason päähän, käännyn vasemmalle, siitä vähän matkaa eteenpäin, uusi käännös vasemmalle ja vielä vähän matkaa, niin kylpyhuone on oikealla. Tämä on minun asuntoni, vaikka huoneet tuntuvat vaihtaneen järjestystä.
Hän lähti matkaan suurimmalla mahdollisella käytettävissä olevalla järjestelmällisyydellä tarkkaillen kaikkea, mistä ikinä voisi löytää ajatteluunsa vihjeen tai pari, jotka tekisivät asunnon labyrintiksi muuttuneesta pohjapiirustuksesta järkeenkäyvän. Hän löysi tutun tuntuisen kaapinreunan. Sen vasemmalla puolella alkaisi eteinen, jossa sijaitsi vessa. Lattialla ei kuitenkaan ollut mattoa vaan liukas lakkapinta. Hätä oli niin suuri, että nipin napin pystyi ajattelemaan järkevästi. Kun ei näe ja liikkuu paikassa, joka ei ole tuttu, tai tässä tapauksessa paikassa, joka ei ehkä ole tuttu, alkaa vaistomaisesti liikkua varovaisesti, ettei missään tapauksessa esimerkiksi putoaisi portaisiin tai kompastuisi betoniporsaaseen tai tönäisisi maljakkoa alas telineeltään. Tämänkaltaisen onnettomuuden tietää mahdottomaksi, mutta kulkeminen muuttuu silti hiipimiseksi.
Hän saapui kohtaan, jossa seinät tekivät ulkokulman. Kulman takana seisoi tummiin pukeutunut hahmo. Se oli pysynyt hiljaa, kun Vinokas oli haahuillut ympäri asuntoa. Hahmolla ei voinut olla hyvät mielessä. Vinokas katsoi kuolemaa silmästä silmään, vaikkei nähnyt kasvoja. Hahmo ei tehnyt mitään, seisoi vain.
Vinokas ei pystynyt pidättämään. Poliisit pidättivät. Näkövammaisetkin pidättivät mutta eri tavalla. He joutuivat usein pidättämään, koska vessan löytäminen omin avuin oli joskus mahdotonta ja avun pyytäminen hyötyyn nähden liian vaivalloista.
Vinokas työnsi kätensä kohti tummiin pukeutunutta hahmoa. Hän tunsi sormissaan traakkipuun lehden. Helpotuksen padot aukesivat. Hän riisuisi housunsa ja käyttäisi niitä luuttuna.