Mitä tiedät vammaisuudesta menneinä aikoina?
Teksti: Tuula Paasivirta,
toimittaja, ensimmäinen näkövammainen naispastori
Kolmivuotisessa vammaisuuden vaiettu historia -hankkeessa kysytään: kenen historiaa kerromme ja keille sitä kerrotaan? ”Vammaisuuden vaiettu historia. Identiteetti, osallisuus, yhteiskunta” on Koneen Säätiön vuosina 2017–2019 rahoittama hanke. Sen lähtökohtana on ajatus historian saavutettavuudesta; siitä, että historia kuuluu kaikille. Tämä on tervetullut ja kiintoisa lähtökohta historiankirjoitukseen.
Emme juurikaan törmää vammaisuuteen historian kirjotuksessa tai maininnat ovat hyvin ohi meneviä. Muun muassa Kaari Utrion kirja Eevan tyttäret: eurooppalaisen naisen, lapsen ja perheen historia ei kerro vammaisen naisen historiasta edes alaotsikon vertaa.
Vaietut historiat -hanke ja sen tavoitteet
Hankkeesta kerrotaan sen verkkosivulla: ”Tavoitteenamme on käynnistää yhteistyö vammaishistorian ja mielisairauksien historian tutkijoiden sekä järjestökentän välille, luoda uusia tapoja tutkimustulosten popularisoinnille, lisätä historiatietoisuutta ja yhteiskunnallista keskustelua vammaisuudesta ja psyykkisistä sairauksista sekä selvittää yhteistyön henkilökohtaisia merkityksiä ja kokemuksia eri osapuolten välillä”.
– Hankkeen tärkeimmät tavoitteet ovat vammaishistorian tutkimuksen tunnetuksi tekeminen, mainitsee hankepäällikkö Amu Urhonen ja jatkaa – Tämä halutaan toteuttaa ymmärrettävällä tavalla, yhteistyössä vammaisliikkeen kanssa ja siten lisätä yhteiskunnallista keskustelua vammaisten ihmisten asemasta ja vammaisuudesta yleiselläkin tasolla. Hankkeesta tuotetaan myös kirja.
Mukana hankeyhteistyössä on eri järjestöjen lisäksi kirkkohallitus. – Eri tahot ovat tulleet erittäin kivasti mukaan, Urhonen vakuuttaa.
Hankkeen vastuulliset työntekijät
Hankkeen käytännön asioita hoitaa Amu Urhonen Tampereelta. Kysyessäni, miten hän haluaa tulla esitellyksi lehtemme lukijoille, hän vastaa: -Olen aktivisti, Kynnys ry:n puheenjohtaja, teologi, seksuaalineuvoja ja tämän hankkeen hankepäällikkö. Hanketta johtaa Tampereen yliopistossa työskentelevä tutkija Jenni Kuulijala, ja muut jäsenet ovat tutkijat Daniel Blackie, Riikka Miettinen ja Reima Välimäki.
Hankkeen aloitustapatumana kick-off-tapahtuma?
– Hankkeen aloitustapahtumassa syksyllä 2017 Tampereella hankkeemme tutkijat esittelivät omia tutkimuksiaan. Seminaarissa myös monet yhteistyötahot kertoivat omista näkökulmistaan, omasta tutkimuksestaan tai oman järjestönsä historiasta sekä toiveistaan hankkeeseen liittyen.
Yllätyksiä
Kysyn Urhoselta, onko jokin asia erityisesti yllättynyt sinua hankkeen edetessä?
Tähän hän vastaa kiinnostavasti – Erityisesti on yllättänyt, että apuvälineitä vammaisille on kehitelty jo antiikissa, vaikka kun asiaa ajattelee, sehän on aivan loogista.
Onko erityisen vaiettuja ryhmiä?
Urhosen mukaan tämä kysymys on hyvin laaja, koska historian saatossa ajat ovat erilaisia. Tämän vuoksi kysymykseeni on vaikea vastata. Kysymyksen olisi voinut jakaa pienempiin osiin. Urhonen pyrkii silti vastaamaan: – Vastaaminen on vaikeaa koska eri aikakausina vastaukset ovat erilaisia. Kommunikaatioon liittyvät vammat ovat monena aikana jääneet piiloon, ehkä siksi että ne ovat estäneet osallisuuden yhteisöissä, kun omaa ääntä ei ole saatu kuuluviin. Erot riippuvat selvästi enemmän sosiaalisista verkostoista ja yhteiskuntaluokasta. Rikkaista, suosituista ja merkittäviksi katsotuista ihmisistä on olemassa enemmän lähteitä kuin köyhistä ja syrjäytetyistä.
Vammaisuuden teologia -seminaari
Huhtikuussa 2018 Helsingin Diakonia -ammattikorkeakoulussa pidettiin vammaisuuden teologia -seminaari, joka on osa hanketta. Seminaarin avasi arkkipiispa Kari Mäkinen ja muita puheenvuoronkäyttäjiä olivat muun muassa hiippakuntadekaani Sakari Häkkinen, tutkijat Jenni Kuuliala ja Reima Välimäki, teologian maisteri Antti Björklund ja pastori Hannele Juutinen.
Tampereen Messukylän seurakunnan seurakuntapastori Hannele Juutinen puhui otsikolla ”Sinä katsot meitä niin kauniisti” siitä millaista on olla sokeana kirkossa töissä. Juutinen pohti koskettavassa puheenvuorossaan, kuinka paljon sokeudesta täytyy puhua. -Jokaisella on oikeus valita itse, kuinka paljon kertoo itsestään, mukaan lukien sokeudestaan. Edelleen Hannelen sanoin: – Näkövamma, samalla kun se on vahvasti osa identiteettiäni, ihmisenä ja pappinakin ja siten hyvin henkilökohtainen asia, ei kuitenkaan yleensä jää yksityisasiaksi. Ajattelen, että minun tehtäväni on pyrkiä tekemään näkövammaisen kohtaaminen ihmisille mahdollisimman helpoksi. Menen vastaan, kuulen ennakkoluuloisimmatkin kysymykset ja minuun kohdistuvat määrittelyt. Toisaalta, en kuitenkaan pahoittele sokeuttani, se ei ole asia, jonka minussa pitäisi muuttua tai korjaantua, tai jonka voisi unohtaa, piilottaa tai selittää olemattomaksi. Sokeus kuuluu pakettiin, Hannele Juutinen päättää napakasti.
Parantaminen ja vammaisuus
Kalle Könkkölä toi seminaarin puheenvuorossaan esille, kuinka vammaiset kohtaavat paljon ihmisiä, jotka haluavat parantaa heidät. Amu, mitä ajattelet tästä? -Teologina ajattelen, että parantamiskertomukset ovat saaneet aivan liian suuren painon Raamatun tulkinnassa, jopa luterilaisuudessa. En usko, että ne ovat tapahtuneet evankeliumeissa kuvatulla tavalla, vaan tapahtumat on tulkittu tietyllä tavalla. Usein ihmeparantamiseen on liittynyt ajatus siitä, että vammaisuus on synnin palkka ja parantuminen vammaisuudesta parantaa myös synnistä. On loukkaavaa, että niin monet ajattelevat, että vammaiset ihmiset haluavat vain ”parantua”, vaikka meistä jokainen on jumalan kuva ja sellaisenaan hyvä. Pahimmillaan parantamisen ihailu on henkistä väkivaltaa, sillä se johtaa siihen, että kun ihminen ei paranekaan, ajatellaan että hän ei usko tarpeeksi.
Tämä parantamisaihe nosti seminaarissa useita yleisöpuheenvuoroja. Kalle Könkkölän valmistellessa puheenvuoroaan hän pohti facebook-sivullaan tätä lähes jokaisen vammaisen kohtaamaa asiaa. Moni meistä Kallen facebook-kavereista kirjoitti yösydännä kokemuksiaan Kallelle. Tähän paranemisasiaan on voinut törmätä vuosikymenien aikana lukuisia kertoja Helsingin kaduilla, julkisissa ja yksityisissä tilanteissa. Vammaiselle esitetään usein vaatimus tulla paranemiskokoukseen.
Pappina ja teologina ymmärrän, että Jeesus on oikeasti voinut parantaa ihmisiä. Silti paraneminen ei ollut itse tarkoitus. Tärkeämpää oli ihmisen asenne elämään ja iankaikkisuuteen kuin se oliko hän sairas ja vammaton. Jumala hyväksyy luomansa ihmisen vammoineen päivineen. Jeesuksenkin eläessä maan päällä tarve parantaa lähti ihmisten pyynnöistä. Edustan näkemystä, että myös vammainen on Jumalan kuva ja siten voin jatkaa seminaarin luennoitsija Antti Björklundin sanoin; – Vammainen on Jumalan silmissä kaunis.
Kuka on vammainen
Poimin hankkeen blogista erityislastentarhanopettaja Aino Kemilän puheenvuoron lyhennelmästä seuraavaan, seminaariväkeä kohahduttaneen ajatuksen: Kemilän mukaan on vaikea sanoa, kuka todella on vammainen ja kuka ei. -Jossain määrin kaikki ovat. Ihmisyydessä on loppujen lopuksi kysymys asioista, jotka ovat yhtä aikaa pieniä ja suuria. Kemilä havainnollisti tätä kertomalla vetämänsä ryhmän jäsenen määritelmästä: ”Mitä on ihminen: rukkaset ja pipo?” -Tämän jälkeen käytettiin myös monia yleisöpuheenvuoroja, joissa todettiin, ettei asia ihan näinkään ole.
Seminaarin vastuullisia henkilöitä haastateltiin Ylen ykkösen Horisontti-ohjelmaan. Sen esittelyssä sanottiin: väestöstä noin kymmenen prosenttia on vammaisia. Silti heidän äänensä ei kuulu historiassa. Miksi vammaisille on edelleen tilaa vain hyväntekeväisyys- ja avustustyön kohteina, ei täysivaltaisina kansalaisina?
Linkki blogiin, josta seminaarin puheenvuoroja voi lukea:
http://www.vammaishistoria.fi/blogi/
Lisäksi seminaarista on runsaan kolmen tunnin tallenne: