PÄÄKIRJOITUS
Eija-Liisa Markkula
Otsikkona on omistuskirjoitus, jonka Raimo Sillanpää kirjoitti ruotsinkieliseen runokirjaansa jättäen sen meille käydessään Kulttuuripalvelun kirjamessuosastolla. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten messuvieraat toivat meille omia asioitaan niin paljon, että niistä loppujen lopuksi muodostui messuilla olomme pääasia eikä suinkaan siitä, mitä itse olimme kuvitelleet siellä tekevämme; myyvämme tehokkaasti ja tuottoisasti omaa kirjailijakalenteriamme.
”Loistava idea!” ja ”Onpa kaunis ja hyvin tehty!” meille sanottiin ja olimme samaa mieltä. – Kannattaa ottaa riittävän suuri painos, päätimme. – Tehdään perinne, innostuimme. 2000 kalenteria painettiin. Niitä myytiin, ainakin yritettiin kovasti. – Jos vaikka sata päivässä, olisi aika hyvä, laskeskelimme sinisilmäisyyksissämme. Siellä oli kuitenkin jonkin alan kalenteri joka tiskillä! Myimme kalenteria kierrellen käytävilläkin, mikä ei ehkä ollut hyvien tapojen mukaista. Menekki oli keskinkertaista.
Monet poikkesivat osastollemme, katselivat viipyillen Kajastuksia ja hypistelivät kirjailijakalenteria, kehuivat osastomme viihtyisyyttä ja sitten ikään kuin sivumennen kysyivät jotakin näköön liittyvästä ongelmasta, joko omastaan tai jonkun läheisen. Vasta vähitellen tajusimme tällaisten ihmisten yllättävän paljouden. Toisaalta havaitsimme, että kalenterimme takakannessa oleva Celia-kirjaston mainos ohjasi ja rohkaisi kyselijöitä. Siinä auttoivat myös valkoisen kepin näkeminen ja opaskoiran hännän heilutus osastomme oranssin pöydän ääressä.
Mehän emme olleet mitään näköongelmia hoitavia ammattilaisia, meidän alamme on kulttuuri, joten kanssamme oli huojentavaa jäädä juttusille tyyliin ”kunhan nyt tässä vaan sattui tulemaan mieleeni…” Useimmiten kysyjä oli näköongelmaisen äiti, vaimo tai ystävä – hehän kyllä asioiden oikean laidan aina tietävät! Puheena oleva henkilö oli jonkinlaisessa jumittuneessa tilanteessa;
ei halunnut mennä silmälääkäriin, ei ryhtyä kuuntelemaan äänikirjoja, ei luopua ajokortista, ei kuulla puhuttavankaan näkökykynsä heikkenemisestä ja niin edelleen. Hänen lohdukseen ja tuekseen tarvittiin hienovaraisesti vietävä selviytymistarina, joka sisältäisi sekä neuvon että toivon.
Näköä pidetään ihmisen tärkeimpänä aistina, joten sen menetystä myös yhtenä suurimmista ja vaikeimmin hyväksyttävistä ihmiskohtalon säätelijöistä. Kun näkö heikkenee vähitellen, asiaa ei mainita eikä myönnetä. Sinnitellään. On helppo keksiä verukkeita ja selityksiä kompasteluille, törmäilyille, sille, ettei tunnista ihan tuttujakaan kadulla, ettei tervehdi, jopa kaatumisille ja putoamisille löytyy mitä ihmeellisimpiä selitystarinoita.
Näkövammaiseksi diagnosoituminen tai siksi leimautuminen pelottavat. Monet kanssamme jutelleista tiesivät Celian äänikirjatuotannon olevan siihen oikeutettujen käytössä julkisten kirjastojen kautta, mutta ensin oli varmistuttava siitä, ettei näköongelman todistamiseen vain tarvita lääkärintodistusta. – Ei tarvita, vakuutimme heille ja kehotimme menemään lähimpään kirjastoon ja täyttämään lomakkeen nettitunnusten saamiseksi. Lopulta ainakin itse huomasin mainostavani Celiaa lähes yhtä paljon kuin omaa yhdistystämme.
Nelipäiväiset kirjamessut olivat meistä kaikista hauska ja mieliinpainuva tapahtuma. Kokemuksiimme kertyi paljon sellaista, mikä oli hyvä kertoa näin joulun perimmäisiin teemoihin liittyen.
Lopuksi toivotan Sinulle, hyvä Kajastuksen lukija, rauhallista, hyvien kirjojen joulua sekä iloa ja onnea uuteen vuoteesi!
Kaislanpäivänä 2017
digitaaliselle papyrukselle kirjoittaen
Eija-Liisa Markkula
päätoimittaja