AINA YKSI HYVÄ JA YKSI SEKOPÄÄ
eli runoilijoilla on omat paikkansa ja aikansa
Teksti: Timo Lehtonen
Runon lähtökohta voi olla sana, tunnetila, luontokohde tai oikeastaan mikä virike tahansa. Joskus riittää katse koivunlehteen, joskus vaaditaan ajatusten monimuotoisia labyrintteja. Kaltio-lehti (no 2) käsittelee V. A. Koskenniemen ja Katri Valan runojen taustaa. Artikkelista on otettu lainauksia syksyn ensimmäiseen Pistepostiin, joka on näkövammaisten pistekirjoituksella ilmestyvä kulttuurilehti.
Koskenniemi kuvaa lapsuutensa koulumatkaa ja maisemaa syysaamuna näin: ”Olen unessa useasti / sinun kadullas, koulutie. / Kotiportilta kouluun asti/ minun askeleeni vie. // Syysaamu kirpeä koittaa / yli heräävän kaupungin / ja sen laidassa koski soittaa / tutun sävelen ilmoihin.” Oulun Lyseoon kulki runoilijan tie kaupungin historiallisessa keskustassa ja Merikoski kuohui vapaana. Oulun tuomiokirkkokin Franzéninpuistossa sai säkeensä: ”Talot matalat kahta puolta / miten tunnen ne tarkalleen! / Yli niiden, mäeltä tuolta / kohoo kirkko tornineen.”
Vuonna 1917 Koskenniemi julkaisi kokoelmansa Elegioita, jossa ensimmäinen maailmansota ryösti runoilta nuoruuden ja kevään iloa. Tunnetuin klassisista elegioista lienee ”Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin”.
Muoniossa syntynyt ja siellä pitkiä jaksoja aikuisena viettänyt Katri Vala toi sodan tunnelmiin myös rohkaisevaa kiihkoa. ”En vuosia, joita kahleina hautaan laahataan, / en tasaista pitkää elämää rukoile, / vain yötä ja päivää / korkeana tulipatsaana! / Jumala! Jumala!” Vanhan testamentin Jumala johti tulisena pilvipatsaana israelilaiset takaisin kotimaahan pois Egyptin pakkosiirtolaisuudesta. Esko Karppanen kirjoittaa edelleen Kaltio-lehdessä: Talvisodan puhjettua Vala lähti poikansa kanssa Helsingistä evakkoon Mari-tädin luo Muonioon. Siellä hän rauhan tultua kirjoitti melko pessimisten runon ”Kevätlaulu AD 1940”. ”Valita, pimeä maa, / soi tuulen käyrän alta / kuin murheen viulu musta! // Jos tuhoutuukin kaikki muu, / jää vallanhimo ihmisten, / jää julmuus, valhe välkkyvä.”
Pisteposti lainaa myös Parnassoa no 3, jossa julkaistiin Federico Garcia Lorcan Kuutamolauluja. Tämä nuoruuden kokoelma ilmestyi Lorcan kuoleman jälkeen vasta 1983 espanjaksi. Lorca ammuttiin Granadan vuorilla Espanjan sisällissodassa 1936, jossa hän taisteli francolaisia vastaan. Hänen ruumistaan ei ole koskaan löydetty. ”Lorcan runot ovat eläviä, rytmi soi ja kielikuvat ovat täynnä salaperäisiä merkityksiä. Runojen maailma – 1920-luvun Espanja, 1800-luvun lopun Granadan maaseutu – on kaukana Suomesta. Runoissa ovat voimakkaasti läsnä uskonto pyhimyksineen sekä erilaiset kansan tarut ja uskomukset. Myös Espanjan maisema on erilainen kuin suomalainen. Sitruunalehto ja appelsiinitarha ovat espanjalaiselle sekä symboleilla ladattuja käsitteitä että ihan tavallisia kohtia maisemassa, niin kuin kuusikko tai maitolaituri meillä”, kirjoittaa suomentaja Jan Eklund.
Tässä näytteeksi runoja. ”Kylä: Kattojen välissä / käy taivaan korkea virta. / Vanhan akaasiapuun alla / nukkuvat eksyneet linnut. /Ja kirkontorni vailla kelloa / kivinen Santa Lucia / istahtaa kovalle maalle.” ”Muistoksi: Kun kuolemme / viemme mukanamme / kuvia / taivaasta. // Aamun taivaat, yön taivaat. // Vaikka sanotaan / etteivät kuolleet / muista muuta / kuin kesätaivaan, / tuulen / pieksemän.” ”Lepakko: Lepakko, / varjon ydin / tähden uskollinen rakastaja / repii päivän pääsylipun.” ”Loppu: Jo tuli / maailman loppu, / jo lankesi / kauhea tuomio. / Jo kohtasi turmio / tähdet.”
Pisteposti-lehdessä on myös Hannu Niklanderin, kirjallisuuden monitoimimiehen, novelli Kouluttaja. Siinä kirjoittajakurssin vetäjä Olavi kohtaa monenlaisia aikuisopiskeljoita. ” Aina oli hiukan enemmän naisia, aina joukossa yksi erityisen hyvä oppilas ja aina yksi sekopää… miehistä taas tuli rasittavia jankuttajia, jotka marisivat monisteen himmeydestä tai ruokatauon lyhyydestä.”