KESÄMÖKIN LUKUNURKASSA AHMITTIIN LASTENKIRJOJA
Teksti: Riitta-Kaisa Voipio
Isovanhempien tärkeä tehtävä on siirtää kulttuuriperintöä yli sukupolven. Niinpä minäkin laulan innokkaasti jälkikasvun jälkikasvulle vanhoja lastenlauluja, iskelmiä ja kaiken maailman rallatuksia.
Kuluneena kesänä laulamisen lisäksi luimme yhdessä lastenkirjaklassikoita, kun uimavedet viipyivät turhan viileinä eikä sadevaatteita huvittanut joka päivä pukea ulos lähteäkseen. Satuaarteita voisi mainiosti napata myös syyshämärään lukulampun alle.
Lainasin Celiasta ääniversioina nipun rakastetuimpia lastenkirjoja, joista arvelin 9-vuotiaan tykkäävän. Prinsessasadut jaksavat viehättää sukupolvesta toiseen, ja kuuntelimme niitä niin monta, että minulla tarinat alkoivat jo mennä sekaisin.
Isoilla kustantamoilla on omat satuaarrekokoelmansa, valitsin niistä
Gummeruksen ja Tammen, samoin Topeliuksen kauneimmat sadut.
Mieluisimmaksi osoittautui Gummeruksen 2011 ilmestynyt Rosie Dickinsin työstämä valikoima, jonka ilokseni huomasin Tuula Syvänperän suomentamaksi. Hän on näkövammainen kääntäjä Toivakasta, ja olen
haastatellut häntä Kajastukseenkin vuosia sitten.
Ennen kuin tulin tarkistaneeksi suomentajan nimen, kiinnitin huomiota kauniiseen kieleen. Oli ilo kuunnella niin tarkasti käännettyä tekstiä. Ja Maija-Liisa Strömin luenta upposi kuin häkä meihin; kaikkein kihelmöivimmissä kohdissa takerruimme toisiimme henkeä pidättäen ja onnellisen lopun koitettua huokasimme helpotuksesta.
Aina käännös on tärkeä, mutta sitä se on erityisesti lastenkirjoissa. Miten muuten pienille ihmisille kehittyy hyvä kielitaju, jonka avulla he
satuja lukien hahmottavat maailmaa ja kaikkea inhimillistä ja rakentavat
syy- ja seuraussuhteita elämän alkutaipaleella.
Gummeruksen satuaarteisiin on valittu Grimmin veljesten ja H. C. Andersenin tarinoiden pohjalta muokattuja prinsessajuttuja. Mukaan on
otettu perinteisiä tarinoita muistakin maanosista. Niissä on aina samanlainen juoni: köyhä ja hyväsydäminen voittaa, useimmiten prinsessan ja puoli valtakuntaa. Joskus myös kiltti tyttölapsi saa prinssin palkinnoksi, kuten Tuhkimo.
Kummasti tarinat veivät yhä uudelleen mennessään, ja seurasimme hipi hiljaa juonenkäänteitä milloin ilkeän noidan vankina viruvan prinssin urheasta kamppailusta, milloin hirviön halusta ottaa puolisokseen
kaunotar. Vakuutuin taas kerran kertomusten ikiaikaisen lumon valtavasta voimasta.
Luimme myös P. L. Traversin Maija Poppasen. Sen viehätysvoima perustuu varmasti siihen, että nelilapsisen perheen kotiapulainen osaa taikuutta ja on kaiken kaikkiaan epäsovinnainen kyseenalaistaja. Sukua siis
Pepille. Upeaääninen Raila Hämäläinen tulkitsi teoksen herkullisesti.
Loman lopuksi jännitimme Astrid Lindgrenin romaania Saariston lapset. Loistava tarina. Siinä on myös hienosti aikuisen lukijan taso, ja
saaristolaiselämä imaisi oitis mukaansa. Lukijana Maisa Lehtivuori
tavoitti hyvin teoksen moninaiset sävyt.
Paitsi että mestarikirjailija on sepittänyt teokseen yllättäviä käänteitä, tarjoaa hän lukijalle oivaltavaa psykologiaa. Olisipa totisesti hauska tietää, miten lapsi tuumii siitä, minkä me aikuiset luulemme menevän yli hänen ymmärryksensä.
Vuonna 1964 ilmestyneen kirjan tapahtumat sijoittuvat Tukholman
saaristoon Saltkråkanin saarelle. Keskushahmoina esiintyy seitsemän
lasta ja heidän vanhempansa Melkersonin ja Grankvistin perheestä,
muutama muukin aikuinen saa kunnian seikkailla mukana.
Laila Järvisen suomennos hämmästytti muutamilla kömpelöillä sanavalinnoilla. Esimerkiksi kuivausnuora on minusta pyykkinaru, aamiaisella juodaan kaakaota eikä suklaata, ”sydämen yltäkylläisyydestä” pitäisi kääntää ”sydämen kyllyydestä”. Muumikirjat Järvinen on kyllä suomentanut kelpo kielelle.
Lindgren halusi teoksellaan näyttää, miten ihanaa alkuperäinen saaristoelämä voi olla. Ja idylliltä se vaikuttaakin. Muistan lukeneeni jonkin ruotsalaiskirjan, jossa kuitenkin tiukasti moitittiin juuri Saariston lapsia, koska romaani synnytti 1960–70-luvulla saaristoon mökkivillityksen. Se vei sieltä aidon rauhan tipo tiehen.
Kuolemaksenikaan en muista kyseistä kirjaa enkä kirjailijaa.
Ja eiköhän vain Saariston lapsissakin päästä prinssitarinaan, kun pikku
tytöt Pampula ja Stina suutelevat sammakkoa. He ovat huolissaan
Melkersonin 19-vuotiaan Malinin naimattomuudesta ja heittävät sammakon saaren laivalaiturissa purjeveneeseen. Silloin purkkarista kömpii prinssi! Salskeasta nuorukaisesta tulee kuin tuleekin Malinin
poikaystävä.