Teksti: Rauni Laihonen
Palkittu kirjailija Tommi Kinnunen saattaa jumittua päiväksi tutkimaan jotain yksityiskohtaa. Hän hakeutuu asiantuntijoiden luo syventääkseen tietoaan, mutta kohtaa monesti ajattelumaailman, joka poikkeaa hänen omastaan ja yllättää hänet totaalisesti.
Tommi Kinnunen oli Varsinais-Suomen näkövammaisten kirjailijavieraana
Kinnunen kertoi tulleensa kirjoittajaksi ihan vahingossa. Neljäntienristeys-romaani sai alkunsa työväenopiston kurssilla. Hänellä oli tarkoitus deletoida kaikki kurssin päätyttyä, mutta jostain nousi ajatus, kannattiko sittenkään poistaa kaikkea.
– Lähetin kaverilleni, Pyysalon Jonille, tekstit ja pyysin häntä arvioimaan, oliko niissä mitään säilyttämisen arvoista. Joni otti tekstit vastaan, eikä palannut asiaan koskaan. Ajattelin, että olipa harvinaisen surkeaa tekstiä, niin ettei toinen ilennyt kertoa, mietti Kinnunen.
Eräänä päivänä puhelin soi ja siellä naisääni sanoi olevansa Anna-Riitta Karlsson kustannusyhtiö WSOY:stä. Hän sanoi, että he haluaisivat julkaista kirjan. Silloin Kinnunen ei ymmärtänyt asiaa, vaan ihmetteli, kuka tämä soittaja oli.
– Olin ihan varma, että Joni oli pyytänyt kaveria soittamaan ja tekemään käytännön pilaa teksteistäni, kertoi kirjailija. Asia selvisi ja siitä alkoi työskentely kustannustoimittajan kanssa. Neljäntienristeys-romaani julkaistiin puolen vuoden kuluttua.
Itsenäisiä naisia
– Minua kiinnosti kirjoittaa naisista, jotka tulivat määriteltyä heidän itsensä kautta. Siitä lähti syntymään kätilö, joka ei edes tahtonut miestä rinnalleen. Hänen tyttärensä Lahja perusti valokuvaamon ja tuli tunnetuksi sen, eikä kenenkään toisen kautta, selvitti kirjailija.
Kinnusen isoisoäiti oli kätilö. Hän tuli nuorena tyttönä Koillismaalta Kuusamoon. Nuoreen kätilöön ei luotettu, mutta sisukkaasti hän näytti taitonsa. Hänestä kerrotaan suvun keskuudessa lyhyitä tarinoita.
– Kun isoisoäidin perhe lähti evakkoon, he miettivät, mitä piti ottaa mukaan, kätilö otti kissaa takajaloista ja paiskasi sen seinään sanoen, tuota ei oteta. Näitä lyhyitä tarinoita piti lähteä kirjoittelemaan pidemmiksi.
Niin kuin Neljäntienristeys-kirjan kätilö, myös Kinnusen isoisoäiti kävi ostamassa Oulusta polkupyörän, mutta ei osannut ajaa sillä. Kaksi tuntia kauppahallin takana hän harjoitteli ajamista ja sitten lähti polkemaan Kuusamoon 250 kilometriä. Tämä tapahtui myöhään syksyllä. Taivalkosken kohdalla miehet olivat pellolla leikkaamassa viljaa. He eivät olleet ikinä nähneet polkupyörää. Yhtäkkiä pölähti kätilö mustassa pyöräilyviitassaan heidän näkyviinsä. Taivalkoskelaiset kuvittelivat, että paholainen tulee epämääräisen rakkineen selässä. He lähtivät viikatteet kädessä ajamaan tätä takaa ja kätilö joutui polkemaan aikamoista vauhtia, ettei viipaloitunut Taivalkosken kohdalla.
Kätilön tyttären, Lahjan, ammatti Neljäntienristeyksessä oli välillä kelloseppä, välillä kultaseppä.
– En kuitenkaan tiennyt näistä ammateista mitään. Soitin äidilleni ja kysyin, mitä keksisin. En voi tehdä siitä valokuvaajaa, koska silloin Kuusamossa kaikki päättelevät, että tämä on meidän sukutarina. Äiti sanoi, että kai sinä typerä ihminen ymmärrät, että vaikka kirjoittaisit siitä haudankaivajan, niin joka tapauksessa kuusamolaiset lukevat sen meidän sukutarinana, kertoi kirjailija. Niin Lahjasta tuli valokuvaaja, koska se oli sellainen ammatti, jonka Kinnunen tunsi.
Kuusamossa oleva Kinnusen kuvaamo on Tommi Kinnusen isoäidin perustama.
Sokean tytön tarina syntyy
Aloitettuaan toisen kirjansa, Lopotin, kirjoittamisen, Kinnunen alkoi miettiä sokean tytön tarinaa. Helena on Neljäntienristeys-kirjasta tutun Lahjan ja hänen miehensä Onnin tytär. Hän sokeutui vauvana sairastamansa aivokalvontulehduksen jälkeen.
Kouluikäisenä vanhemmat lähettivät tytön Helsinkiin Sokeain kouluun. Hänet revittiin juuriltaan ja erotettiin perheestään.
– Jo silloin kirjoittaessani mietin, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä, se on lapsesta täytynyt olla ihan hirveän suuri hylkääminen, pohti Kinnunen. Hän kirjoitti pienen lapsen tuskasta, kun tämä koulussa ollessaan joutui olemaan pitkiä aikoja poissa kotoa, poissa äidin, isän ja sisarusten luota. Helenan kaipuu oli todella kova, koska hän yöllä hiipi luonnontieteiden luokkaan tutkimaan kohokarttaa. Hän lähti siitä hahmottamaan Kuusamoa ja löysi sen ja sanoi itsekseen, siellä ovat isä ja äiti.
Informantit
– Tiesin, ettei sokeus ole sitä, että näkevä laittaa silmänsä kiinni. Sen verran lapsuudenajan näkövammaisesta tädistänikin muistin, ettei sokeus ollut sitä, että jotakin puuttuu, vaan sitä, että jotakin oli korvautunut, muisteli Kinnunen.
Hän halusi perehtyä sokeuteen ja otti heti alkuun yhteyttä Näkövammaisten Keskusliittoon ja sai heidän kauttaan neljä eri-ikäistä informanttia. Kaikki pystyivät tietokoneella lukemaan tekstit, joita Kinnunen heille lähetti.
– Lisää ajatuksia ja tekstiä sain, kun eräs informanteista sanoi, ettei koskaan ole kulkenut keskellä portaita. Se oli mielestäni aika konkreettinen asia, mutta tuntui myös jollain lailla symboliselta, kun sokea sanoi, että on aina kävellyt seinän tai kaiteen vieressä. Se tuntui minusta aika kiinnostavalta ajatukselta, määritteli kirjailija.
Annikki Peltosen kautta Kinnunen sai tietoa tuon ajan Sokeain kouluista.
– Mitä enemmän kävin keskustelua Peltosen kanssa, sitä enemmän sain sellaisen kuvan, että oli tärkeää yrittää näyttää näkevältä ja sillä tavoin huijata muita ihmisiä. Valkoiset kepit tulivat Suomeen myöhemmin kuin muihin maihin, koska Sokeain koulussa oltiin sitä mieltä, että ne kuuluvat vain vanhoille ihmisille. Silloin laskettiin, kuinka monta askelta oli johonkin tiettyyn kohteeseen. Peltonen kertoi opetelleensa Kallion alueen joka ainoan kadunkulman ja risteyksen ulkoa ja osaa ne vieläkin. Yhteiskunta opetti näkövammaista olemaan mahdollisimman näkevän näköinen.
Pianonvirittäjä
Kirjoittaessaan Lopotti-romaania Kinnunen mietti Lahjan ja Onnin sokealle tyttärelle, Helenalle, ammattia. Kirjailija tuumaili, että varmaan sokea tyttö osaa soittaa pianoa. Voisiko hän olla pianonvirittäjä?
– Olen harvinaisen epämusikaalinen ihminen. En tiennyt kyseisestä ammatista mitään. Pitkään etsin henkilöä, joka otti minut mukaan virittäessään konservatorion pianot Turussa. Hän purki ja kokosi flyygelin minua varten. Selitti joka ainoan osan, ja miten ne toimivat. Hän avasi sitä maailmaa sanoen, että virittää ensin ison ceen ja sen jälkeen ottaa oktaavia alemmas ja virittää sen kohdalleen ja sitten jakaa sen seitsemään osaan. Kysyin, mistä tiedät, missä alempi c on? Hän katsoi minua vähän niin kuin tyhmää ja sanoi, tietenkin, se on neliö. Anteeksi, mitä? kysyin ja hän vastasi, se etäisyys on neliö. Selvä, kirjoitin muistiin etäisyys on neliön muotoinen ja ajattelin miettiä sitä kotona. Seuraavaksi hän otti oktaavia ylemmäksi ja määritteli sen. Kysyin, onko sekin neliö? Hän katsoi minua kuin vieläkin typerämpää ihmistä ja sanoi, ei, se on kolmio. Tuolloin yht’ äkkiä tajusin, miten ammatti vaikuttaa ajatteluun ja toimintatapoihin. Minulla on vahva opettajan identiteetti ja ajattelen maailmaa opettajan näkökulmasta. Huomasin, että puhuin henkilön kanssa, joka hahmotti maailmaa täysin eri tavalla kuin minä. Ainoa syy siihen oli hänen ammattinsa, kertoi Kinnunen. Meni melkein kaksi kuukautta ennen kuin hän pystyi aloittamaan kyseistä lukua. Asian piti jauhautua ja sulaa mielessä.
Sijoitusneuvoja
Lopotti-romaanin eräästä henkilöstä, Tuomaksesta tuli sijoitusneuvoja. Kinnunen sai olla Turun Osuuspankissa pari päivää seuraamassa heidän toimintaansa. Kirjailijan mukaan kiinnostavimpana hänelle jäi mieleen, kun sijoituspuolen pomo sanoi, että tässä me kaikki olimme, kun lentokoneet lensivät rakennuksia päin.
– Joo, joo itsekin olin juuri lähdössä kotoa, mutta jäinkin katsomaan telkkaria. Olin sanomaisillani, että tuntui hirveältä ne ihmiset, jotka mieluummin hyppivät kerrostalosta alas kuin olisivat kuolleet rakennukseen sisälle. Olin juuri vetämässä henkeä, kun sijoituspuolen pomo sanoi, että me porukalla arvuuteltiin, mikä raaka-aine nousee eniten seuraavana päivänä. Onko se teräs vai vehnä. Mitä täytyy ostaa nyt, koska ne ovat huomenna paljon kalliimpia, kertoi kirjailija.
Ulkopuolisena hänen korviinsa tuntui aika hirvittävältä, että yksittäinen inhimillinen tragedia jäi täysin huomiotta, kun pohdittiin, miten tämä vaikuttaa maailman talouteen.
Äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Tommi Kinnunen, 43 oli Varsinais-Suomen näkövammaisten toimistossa vieraana Turussa helmikuussa 2017. Marja-Leena Lahtela haastatteli häntä. Väinö Rihti hoiti onnistuneen nettiradioinnin, jota näkövammaiset saivat kuunnella koko Suomen alueella.
Näyttämöteos: oma taideteos
Teatteriohjaaja Susanna Airaksinen oli tilaisuudessa kertomassa, kuinka hän vei Tommi Kinnusen Neljäntienristeys-romaanin Turun kaupunginteatterin näyttämölle.
– On iso matka, kun laitetaan teatterin lavalle kirja. Se on niin eri muoto. Vaikka Neljäntienristeys-kirja oli minulle hyvin tuttu, silti sen vieminen näyttämölle piti aloittaa ihan alusta. Kirjassa oli hieno, ehyt rakenne, mutta se sama rakenne ei taipunut näyttämölle samalla tavalla. Se piti ajatella uudelleen. Siitä tuli uusi teos. Oli hienoa käydä se läpi ja olla pitkään teoksen äärellä, kertoi Airaksinen. Näyttämöllä piti olla rakenteilla oleva talo, koska kirjassakin rakennettiin koko ajan.
– Olen ajatellut, olisiko joskus mahdollista jo lähtökohtaisesti tehdä teatteriesitys, jonka näkövammaiset saavuttaisivat. Järjestettäisiin mahdollisuus tunnustella materiaaleja ja rooliasuja sekä tutustua näyttämöön, pohti Airaksinen. Hän sanoi, että teatteri on tilassa tapahtuvaa taidetta ja silloin se tilan kokemus pitäisi välittyä montaa reittiä katsojalle ja kuulijalle.
Airaksinen ei päästänyt kirjailijaa katsomaan näytelmää harjoituksissa ennen kuin ihan loppuvaiheessa.
– Pidin esityksestä valtavasti nimenomaan sen takia, että se ei kuvittanut valmista romaania, vaan samoista elementeistä tehtiin ihan oma taideteos. Se toimi täysin itsenäisesti. Kirjassa oleva rakenne oli hajotettu ja tehty aivan toisella tapaa. Sellainen keino, joka toimii proosassa ei toimi näyttämöllä, sanoi kirjailija.
Ooppera
Oulun teatteri teki oopperan Neljäntienristeyksestä. Kinnunen kertoi olleensa ensi-illassa.
– Pidin siitä todella paljon. Toteutus oli huikea ja musiikki hienoa. Suurimman vaikutuksen teki libresti Sami Parkkinen, joka tiivisti 334 liuskaa 29:ään. Hän teki niin hienoja lauluja, että esityksen jälkeen olin ihan hirvittävän kateellinen. Siellä oli niin upeita lauseita, että toivoin niiden olevan omiani, hehkutti kirjailija.
Tulossa
Kinnunen kertoi, että joskus nämä kaksi kirjaa täydentyvät trilogiaksi, koska kolmannella kirjalla on jo nimi, Kiviharju, jonka kertojat ovat Johannes ja Anna, koska he ovat tähän asti olleet ihan hiljaa.
– En kuitenkaan kirjoita sitä seuraavaksi. Olen aloittanut tekstin, joka sijoittuu Nuutajärven lasitehtaalle 40-luvun loppuun. Kun Neljäntienristeys kävi läpi 101 vuotta ihan vahingossa, nyt ajattelin vähän lyhyemmästä ajasta; kolmesta peräkkäisestä vuodesta jokaisesta yksi päivä. Siinä olisi erään perheen kolme sisarusta, joista yksi olisi autistinen. Olen ottanut autisti- ja askerperliittoon yhteyttä, jos taas löytäisin informantteja, paljasti Kinnunen.
LYHYESTI
Tommi Kinnunen muutti Turkuun Kuusamosta vuonna 1992 ja toimii Luostarivuoren yläkoulussa opettajana. Hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu kaksi romaania, näytelmä- ja kabareetekstejä sekä oppimateriaalia. Esikoisteos Neljäntienristeys 2014, teokseen perustuva näytelmä esitettiin Turun kaupunginteatterissa 29.1.2016 ja Kotkan kaupunginteatterissa 6.2.2016. Neljäntienristeys-romaani on julkaistu hollanniksi, islanniksi, liettuaksi, norjaksi, puolaksi, ruotsiksi, tanskaksi, tšekiksi ja viroksi lisäksi käännösoikeudet on myyty Japaniin, Kreikkaan, Ranskaan, Saksaan, Sloveniaan, Turkkiin ja Unkariin. Tammikuussa 2017 Oulun kaupunginteatteri toi ensi-iltaan teokseen perustuvan oopperan, jonka on säveltänyt Tapio Tuomela ja kirjoittanut Sami Parkkinen.
Kiitos kirjasta -tunnustuspalkinto 2015, Nuori Aleksis -palkinto 2015, Vuoden kirja -palkinto 2015.
Tommi Kinnunen on ollut mukana tekemässä Otavan kustantamaa äidinkielen Särmä-oppikirjaa.
Finlandia -palkintoehdokas 2014, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto 2014, Lopotti-romaani 2016.