Näkövammaisten Kulttuuripalvelu järjesti jäsenilleen 85-vuotisjuhliensa kunniaksi kirjoituskilpailun. Esittelemme voittajat ja yhden kunniamaininnan saaneen kirjoituksen. Ensimmäisen palkinnon sai Olli Lehtinen, toisen Kerttu Ekholm ja kolmanne Marita Vainio. Tuula Pennaselle myönnettiin kunniamaininta.
1. palkinto 200 euroa nimimerkki Kotka – Olli Lehtinen
JAZZIA KRAKOVASSA
Olin lomamatkalla Krakovassa. Osallistuin kuninkaanlinnan kiertokäynnille. Kierroksen jälkeen asetin valkoisen kepin pystyyn ja seisahduin portille. – Tarvitsetko apua? eteeni ilmestynyt nainen kysyi. Hänen äänensä oli jotenkin veikeä ja ryhti hyvin suora. – Kyllä. En muista kuinka pääsen takaisin keskustaan, vastasin. – Minä autan sinua, nainen sanoi.
Laskin kepin viistosti maahan, ja hän tarttui hauikseeni. – Mikä sinun nimesi on? hän kysyi. – Olli, vastasin. –Orli? – Ei, Olli. – Sanoitko Orli? – Ei, nimeni on ou el el ai. – Hahaa, nainen sanoi. – Se on kuin Orli, joka tarkoittaa puolaksi kotkaa.
Kesäpäivä oli lämmin. Veikeä-äänisellä, tummahiuksisella naisella oli hihaton, kellertävä mekko ja kopisevat kengät. Minä kuljin shortseissa, sandaaleissa ja lyhythihaisessa kauluspaidassa. Saavuttuamme keskustaan hän kysyi: – Lähdetäänkö käymään minun luonani? – Mennään vaan, vastasin. Mukanani ei ollut mitään ryöstettävää.
Kävelimme keskustan ulkopuolelle. Nainen asui yksiössä. Pieniä tauluja seinillä ja paljon tyynyjä sohvalla. Vuoteeseen olisi mahtunut kaksikin nukkumaan. Hän keitti teen ja asetti kupit aluslautasineen pitsiliinoille. Hän asettui istumaan pöydän toiselle puolelle. Hän ei lisännyt keskusteluun kaksimielisyyksiä tai flirttiä. Niitä ei irronnut itsestänikään, vaikka naisen hiki ja hajuveden tuoksu sekoittuivat lumoavasti. – Lähdetäänkö jazzkonserttiin? hän kysyi. Tunsin menettäneeni mahdollisuuteni. Sitten oivalsin, ettei hän ollut minua hylkäämässä. – Mielellään, vastasin. Päätin tehdä tunteeni selviksi konsertin jälkeen.
Konsertti ei suinkaan ollut hämyisessä klubissa vaan Krakovan vanhan kaupungin keskusaukiolla kellotornin vieressä. Kuulijat istuivat maassa. Esiintymässä oli useita orkestereita, jotka soittivat lyhyitä settejä. Biitti oli viihdyttävää, ja me istuimme vierekkäin jalat ristissä. Reisien reunat lämmittivät toisiaan. Kainaloni valuivat kaipuun hikeä. Sitten vatsani alkoi kiertää. Hoin mielessäni, kyllä se ohi menee. Tiesin lähimmän vessan olevan kellotornin alapuolella olevassa kellarissa. Kyllä se ohi menee.
Ei se mennyt. – Minun täytyy mennä vessaan, sanoin ja lähdin ripeästi kohti kellotornia. Kellariin johtavat portaat veivät ikuisuuden. Vessan ovella vessamummo tarttui käteeni ja alkoi puhua puolaa. Halusi maksua tai halusi auttaa. Säntäsin niin lujaa kuin vaikeasti heikkonäköinen voi. Liian myöhään. Koppiin päästyäni olin pohkeisiin asti sotkussa. Kopissa ei ollut bideetä, eikä mummo ollut antanut paperia. En ollut antanut rahaa. Pyyhin kalsareihin ja viskasin ne nurkkaan.
Retkeilymajalle oli parinkymmenen minuutin kävely. Olin kulkenut matkan muutamaan kertaan mutten lentäen. Hosuin kuin pakeneva sisilisko. Keppini taipui floretin lailla tökkiessään nupulakivikatua. Päästyäni perille syöksyin suihkuun. Viimein olin puhtaissa rytkyissä. Deodorantti tuoksui kainalossa, reisien takana ja pohkeissa. Aloitin pikamatkan nimeltään paluumatka.
Lähestyessäni toria en kuullut musiikkia. Lopulta seisoin torilla. Autiolla torilla. Konsertti oli päättynyt ja ihmiset lähteneet. Kuljin ympäriinsä ja jäin seisomaan keskelle toria. Seisottuani noin viisi minuuttia kuulin äänen: – Etsitkö jotain? Kysyjä oli nuori mies. – Odotan yhtä naista, vastasin. – Okei, nuorukainen sanoi ja lähti. Kuljin torilla ainakin tunnin. Toivoin niin kovasti, ettei nainen olisi luullut minun kyllästyneen.
Olli Lehtinen on kirjailija – ja Kajastuksen Vinokas.
2. palkinto 100 euroa
KULTTUURIKOKEMUS YLITSE MUIDEN
nimimerkki Sointu – Kerttu Ekholm
Hyvä Rakku!
Pakko kirjoittaa sinulle just nyt! Tulit niin vahvasti ajatuksiini, nimittäin haluan jakaa kanssasi muutaman ”taivaallisen” elämyksen. Olihan kerta ja toinenkin, kun aikoinaan vaihdoimme yömyöhään tuntojamme.
Ihmeellistä, olin hiljattain parin viikon sisällä kokemassa hyvin monipuolista musaa. Naapurini kanssa olin Matin© ja Tepon© juhlakonsertissa Finlandiatalolla. Se oli jotakin se.
Valovoimaisten veljesten parituntinen musisointi sykähdytti, ja nautin siitä. Menneiden vuosikymmenten rivakat rallit, lempeät laulut ja tanssinomaiset kappaleet nostivat pintaan muistoja, muistoja.
Konsertin loppupuolella naapurini nousi seisomaan, kun hänen toiveensa toteutui. Olen kiitollinen tänään. Herkistyneenä seisoin hänen vierellään ja vetäisin kaulastani lehmuksenvihreän huivin ja tuuletin, tuuletin.
Noin viikkoa myöhemmin olin keskellä kirkasta sunnuntaita Circuksessa. Siellä Robin ”räjäytti mun pään». Vau, hänellä oli mieletön taito valloittaa yleisönsä. Mikä energia, säteily ja ilo! Paperilennokki ja muut biisit kiisivät vauhdilla suoraan luihin ja ytimiin. Rajaton riemu yhdisti meidät kaikki. Tähden, bändin ja eri-ikäiset fanit. Parasta just nyt. Iki-ihana keikka päättyi suosionosoituksiin, eniten desibelejä ikinä!
Parin päivän kuluttua istuimme vanhan mamman kanssa KulttuuritaIon konserttisalissa. Musiikki kuuluu vanhalle -tilaisuus oli juhlallinen ja mahtipontinen. Esiintyjinä olivat: Akademiska Damkören Lyran, Akademiska Sångföreningen, Ylioppilaskunnan Laulajat ja Ylioppilaskunnan Soittajat.
Istuin mukavasti täpötäydessä katsomossa puheensorinan ympäröimänä. Vaivuin ajatuksiini: laulu on loistava lahja, musiikki kaikkinensa on lahja.
Havahduin aplodeihin kuin kepeään kevätsateeseen. Hengitin muutaman kerran syvään ja heittäydyin musisoijien rikkaaseen ohjelmistoon. Laulu vaikutti kehossani. Se lämpeni ja pehmeni. Sisälläni soi ja virtasi äänten kauneus, selkeys ja puhtaus. Lempeästi liu´uin musiikin kannattelemana harmoniaan, kuin näkymättömään tilaan.
Jäin tauolla paikalleni hyvin auvoiseen ”pyhään” oloon. Ennen kokematon tunnetilani jatkui ja voimistui kuorojen ja soittajien yhteisesitykseen.
Seesteys ja kristallinkirkas tunne hyväilivät minua sävelrunon soidessa ja värähdellessä koko kehossani. Suljin silmäni, kuolenko? Kuulin, ajattomuus, häikäistyin, kirkkaus — ikuisuus.
Kiitos Finlandian!
Liikuttuneina matkasimme kotiin taksilla. Nuori kuljettaja kertoi: ”Olin lukiossa kuorossa ja lauloimme Finlandiaa silloiselle presidentille. Muistan sen aina, niin mahtavaa se oli.”
Auringonlaskun aikaan istuimme mamman kanssa Loistossa, rantaravintolassa. Katselimme merelle. Viimeiset säteet taittuivat keveissä laineissa ja häipyivät horisonttiin.
Katseemme kohtasivat, hymyilimme. Nostimme maljat. Finland, hieno maa, Finlandia.
Rakku, minut tuntien, voitko arvata, mikä näistä kolmesta oli mielestäni paras?
Halauksin Sointu
3. palkinto 50 euroa
SE KONNA UPPOSI MINUUN
nimimerkki Einari Malta – Marita Vainio
Turku oli vuonna 2011 Euroopan kulttuuripääkaupunki, yhdessä Tallinnan kanssa. Tuona vuonna kulttuuritarjonta Turussa oli runsasta. Tapahtumia oli joka lähtöön.
Eräs projekteista oli Pimeää-tapahtumat, johon kuului Pimeä taidenäyttely, pimeä illanvietto ja pimeä näytelmä.
Yhdistyksemme jäsenistä haettiin työntekijöitä ja esiintyjiä tapahtumiin.
Itse pääsin mukaan tuohon näytelmään. Aluksi oli vaikea löytää sopivaa kappaletta, kun haluttiin, että esitystä voi tulla katsomaan koko perheen voimin: Siis ei kiroilua, alkoholia tai tupakkaa. Päädyimme afrikkalaiseen klassikkosatuun, jossa kilpikonna voittaa jäniksen juoksukilpailussa, vähän kieroudella tosin. Tekstiä jouduttiin hieman mukailemaan, jotta se soveltuisi paremmin pimeässä tilassa esitettäväksi. Nimikin muutettiin: Järki ottaa nokkaunet.
Sain esitettäväkseni kilpikonnan roolin. En tiennyt tuosta eläimestä mitään! Halusin tutustua roolihahmooni tarkemmin, joten lainasin Celiasta muutaman kilpikonna-aiheisen kirjan. Koska se on hidas eläin ja kuulemma kuulee paremmin matalat äänet, muutin ääntäni matalammaksi ja puhuin hitaammin, joka on tosi vaikeaa tällaiselle turkulaiselle pikakivääripulputtajalle.
Tunsin joka harjoituskerta, miten tuo konna otti minusta otteen. Kun astuin harjoitustilaan, en ollut enää minä, vaan kilppari. Ihastuin sen elukan metkuihin. Produktion budjetti oli pieni, joten toimme jokainen kotoa jotain rekvisiitaksi sopivaa. Itse toin tyhjän koiranmuonasäkin.
Se oli säkki johon Maanhenki varastoi järkeä eläimille jaettavaksi.
Pimeässä näytteleminen oli helppoa. Piti keskittyä vain äänen käyttöön. Ei tarvinnut ilmehtiä eikä elehtiä, eikä se varmaan minulta olisi onnistunutkaan! Minulla kun näkyy kaikki naamasta.
Oli jännä huomata, miten jokainen yleisö vaikutti eri tavalla omaan suoritukseen. Istuimme ennen esityksen alkua siellä pimeässä ja kuuntelimme, kun yleisöä opastettiin sisään. Kumma kyllä, kun kuunteli sitä yleisöä, tuli joka kerta erilainen fiilis.
Vain yhteen esitykseen osui tosi ikävä yleisö. Eivät meinanneet lähteä mukaan kannustushuutoihin kilpikonnan ja jäniksen juoksukilpailun aikana. Se oli vaikein esityskerta.
Yleisö oli vaiti kuin muuri. Tuskastuneena ajattelin: Voi kun tää jo loppuis! Meillä oli tapana esityksen jälkeen mennä etuhuoneeseen esittäytymään yleisölle.
Kun tämä yleisö tuli pois pimeästä, alkoi senpäiväinen ryöpytys, miten oli tylsä esitys: puhuttiin liikaa ja plää plää plää!
Siinä oltiin hyvin korvat luimussa ja hiljaa! Ei tehnyt mieli
esittäytyä. Jälkeenpäin saimme tietää, että se porukka oli jokin yliopiston luovan kirjoittamisen ryhmä. Ehkä he odottivat jotain modernimpaa ja korkealentoisempaa.
Kaiken kaikkiaan tuo produktio oli tähänastisen elämäni mieleenpainuvin kulttuurikokemus, josta ammennan edelleenkin hyvää mieltä.
Kunniamaininta
VÄLÄHDYS
nimimerkki Aurora – Tuula Pennanen
Tämä kirjoitus tuli epäonnekkaiden sattumusten vuoksi meille kilpailuajan päättymisen jälkeen, eikä se siksi voinut osallistua kilpailuun. Tuomaristo halusi palkita kirjoituksen kunniamaininnalla.
Kesäkuun neljäntenä kuoli Antti Hyry, ja niin olivat kaikki kolme astuneet illattoman päivän aamuun. Kolmas oli Paavo Rintala, jonka kuolemasta on jo aikaa. Tässä siis puhun oman aikani tosi mestareista. Lyyrikot ovat erikseen.
2. Antti Hyry kuvaa jossakin novellissaan, kuinka pikku poikanen istahtaa kesken toimiensa ja näkee ensimmäisen kerran omat paljaat jalkansa. Se on tärkeä tietoiseksi tulemisen hetki. Pojasta on tullut kokonainen ihmisolento, erillään muista oleva; kun on kaksi jalkaa, voi mennä mihin vain tai istua maahan.
Erilläänolemisen merkityksen Hyry sanoo näin: ”Tärkeintä on ymmärtää olemisensa – maailma on sama kuin minä.” Tämä virke annettiin meille muistosanoina kesäkuussa. Virke on peräisin ohjelmasta, joka tehtiin Finlandia-palkinnon saamisen jälkeen.
3. Ei kukaan muu istu sillä tuolilla, millä minä istun nyt, ei seiso siinä, missä minä seison, mutta viereisellä tuolilla istuu joku. Mitä tuuleen tulee, aina se tekee liikkeitä puitten läpi, ja aina joku sen panee merkille, kuulee tai näkee puun, ja tuulen.
Tämä on se päivä
1. Se on lokakuun ensimmäinen ja aina uudestaan. Sitä sanotaan syntymäpäiväksi, mutta se ensimmäinen on syntymän päivä. Se on synnyttäjälle kaikista elämän päivistä tärkein.
Vuonna 1972 lokakuun ensimmäinen oli sunnuntai. Maailma oli täynnä kipinöivää valoa. Yöllä oli ollut pakkanen, ja aamulla jokaisella daaliankukalla oli hiuksillaan hohtava uutukainen myssy.
Tämä nimenomainen päivä on kuin näkyleipäpöytä ”ylt´yleensä kultaa”, ja tämän päivän muistaminen on se ”Välähdys”. Välähdys on siis äkillinen yllättävä koetun muistaminen arvaamattomassa uudessa yhteydessä. Toistumattomuus, siis ainutkertaisuus on kaikissa välähdyksissä läsnä.
2. Synnytyksessä ei ole mitään erityistä. Synnytys on hyvin fyysinen tapahtuma. Jos synnyttäjä on kokenut kipua, on hän heti lapsen voitollisen parkaisun jälkeen kipunsa unohtanut ja tulee vähitellen tietoiseksi siitä, että on kokenut suuren siirtymäriitin.
3. Olin kai hetken torkahtanut ja heräsin siihen, että vuoteeni viereen katettiin pikkuista juhlapöytää. Siinä oli kahvia, leivonnaisia ja lasillinen konjakkia. Suuri rauha oli maailmassa sinä alkuillan hetkenä. Jossakin pääni lähettyvillä oli radio, ja sitten kuulin jonkinlaista arkaaista laulua. Laulajat olivat miehiä, sanoista en saanut selvää, mutta musiikki oli puhdasta ja pyhää. Kuuluttaja kertoi, että se oli Assisin pyhän Franciscuksen Aurinkolaulu. Nyt tunnen tekstin, mutta vain kerran olen myöhemmin kuullut saman laulun.
Matka — teemat kokoontuvat finaaliksi
Aika: 9.5.2015
Paikka: Musikvereinin suuri sali Wienissä
Tapahtuma: ConCentus Musicus Wienin konsertti
Kapellimestari: Nikolaus Harnoncourt
Ohjelma: Ludwig van Beethovenin Neljäs ja Viides sinfonia (ei väliaikaa)
Kevään lähetessä poikani totesi, että olisi varmaan aika tehdä matka. Sillä istumalla käytiin miettimään, mihin. Muistin tietyn alppiniittykukkahunajan ja tietyn juuston, ja niin päädyttiin Itävaltaan, ensin Wieniin ja sitten eteläisimpään osavaltioon, joka on Kärnten. Ajankohdasta päättämiseksi oli katsottava Wienin konserttiohjelma, ja sitten oli jäljellä enää kahdesta kapellimestarista valitseminen. Se ei ollut vaikeaa.
Unohdin konsertti-illan päivämäärän, ja vasta juuri ennen matkaa havahduin muistamaan, mikä päivä on toukokuun yhdeksäs Euroopassa ja maailmassa.
Elämän kaikkein merkittävimpiin kokemuksiin sisältyy aina oikeaan aikaan oikeassa paikassa olemisen elämys, ihmiskunnan jäsenyyden jakaminen ja sivilisaation parhaiden ajatusten ja tekojen läsnäolo ja ymmärrys siitä, ettei se, minkä todistajina ollaan koskaan toistu.
Minun olemiseni täytti kuudennella rivillä tietyn tuolin, ja oikealla puolellani istunut erillisyys oli poikani. Vasemmalla puolellani istui tavattoman elinvoimaiselta vaikuttanut erillisyys, joka puhui italiaa.
Suuri Rauhantekijä ja muusikko Nikolaus Harnoncourt kuoli muutaman kuukauden kuluttua – ”rauhallisesti kotonaan”.
Beethoven on Viidennen sinfonian nuottiviivastolle kirjoittanut sodasta ja rauhasta. Sinfonia syntyi vuosina 1804-1808. Silloin Euroopassa elettiin Napoleonin sotien aikaa.
Lannistumaton toivo on se kauneus, joka pelastaa maailman. Tämän ihmisen ja sivilisaation toivon Ludwig van Beethoven on ripustanut Viidennen sinfonian loppuun pieniksi merkeiksi, jotka soivat minun erillisen elämäni loppuun.
(Omistan tämän tekstin pojalleni ja Krister Nyholmille.)
Alla on Tuulan kirjoittama muistoruno ystävälle.
Kalle Holmberg 21.6.1939 – 12.9.2016
Ollos iäti muistettu
Mikä on kuollessa väkevän miehen!
Kun mies on painanut jälkensä tiehen,
saa vihdoin levätä ja jouten olla
– paimentaa taivaanvuohia vainiolla.
Mikä on nukkuissa kuolleen miehen,
kun sielu on saanut viitan tiehen
ja mukaansa piispalta passin ja puollon:
Abramin helmaan saateltakoon!
Tuula (Valentina) Pennanen