OPASKOIRA PEKKO
Marianne Tenhami
”Aaa, Pekko tuli”, kuulemme ilahtuneen hihkaisun opastaessani emäntääni Lauttasaaren uimahalliin. Minua on vastassa kaksi opiskelijaa, joiden kanssa olen oikein tervetullut viettämään aikaani emäntäni käydessä uimassa.
”Välillä se makoilee ja välillä tulee meidän kanssa tänne kassalle. Sitten se laittaa pään syliin ja komentaa tassulla rapsuttamaan”, kuvailee toinen opiskelijatytöistä tekemisiäni emännälleni. Emäntäni torui minua pilke silmäkulmassa ja sanoi minulle moittivasti, että opiskelijoilla taitaa olla muutakin tekemistä kuin minun rapsuttamiseni.
”Höh”, tuhahdin mielessäni ja toinen opiskelijatytöistä vahvisti:
”Ei ole. Pekon rapsuttaminen on meidän prioriteetti.”
Ennen kävimme Mäkelänrinteen uintikeskuksessa, jossa on myös tosi kiva ja ystävällinen henkilökunta. Nyt, Lauttasaaren joukkoliikenteen muututtua ihan kamalaksi, jäämme kotisaaremme uimahalliin. Mäkelänrinteelle kun pääsisi vaihtoehtoisesti joko kolmea joukkoliikennevälinettä käyttäen: bussilla, metrolla ja bussilla tai kävelemällä kilometrin matkan rakennustöiden seassa bussipysäkille, matkustamalla bussilla Asema-aukiolle ja vaihtamalla toiseen bussiin. Surullista, koska Mäkelänrinnekin on todella mukava paikka. Siellä minulla oli oikein oma huone ja makuualusta, jolla voin ottaa nokoset emäntäni ollessa uimassa.
Kun Mäkelänrinne oli remontissa ja Lauttasaaren uimahalli kiinni kesätauon aikana, kävimme Helsinginkadun uimahallissa Kalliossa. Opettelin sinne reitin ensin vanhalta tutulta Kurvinkulman bussipysäkiltä ja Lauttasaaren liikenneolosuhteiden muututtua kamaliksi, metrolta. Opin molemmat reitit helposti, vaikka niillä onkin paljon vilkasliikenteisten suojateiden ylityksiä sekä hyviä tuoksuja lähiravintoloista kuonooni tupsahtamassa. Matkalla jaloittelin Harjutorin puistossa, jossa tapasimme välillä mitä mielenkiintoisimpia ihmisiä. Silloin emäntäni käski minua napakasti:
”Vetomars” ja pääsimme tilanteen ohi. Kallio on kuitenkin mielestäni sympaattisempi paikka ja ihmiset paljon auttavaisempia kuin vaikkapa Itä-Helsinki, jossa myös emäntäni kanssa kuljemme.
Mutta takaisin uimiseen. Ihmettelette varmaan, uinko minä. No, tietysti minä poika uin. Tosin pentuna opin vain kahlaamaan matalassa järvessä, mutta jo oli toinen ääni kellossa kun tulin emännälleni töihin. Edeltäjäni Opas Ninni nimittäin näytti minulle, ettei pelkkä kahlaaminen riitä, vaan kotisaaren meressä on ihan oikeasti uitava. Ja kyllä minä uinkin niin meressä, järvessä kuin joessakin joko yksin tai opaskoirakaverieni kanssa. Joskus minun on täytynyt houkutella joitakin opaskoirakavereitani seuraksi, kun ne ensin eivät oikein ole uskaltaneet tulla veteen. Täytyyhän minun jatkaa edeltäjäni Opas Ninnin uintiopetusta. Sen sijaan koirauimaloiden pienet altaat eivät minua houkuttele. Olemme opaskollegojeni kanssa käyneet koirauimaloissa kolme kertaa ja aina tilanne on sama: juoksen altaan reunoja pitkin ja hyvin vastahakoisesti menen altaaseen ja uin vain muutaman vedon tai haen lelun altaasta.
”Nämä taitavat olla sille liian pieniä purkkeja”, totesi yhden koirauimalan omistaja emännälleni tämän kertoessa, että uin kyllä mielelläni luonnonvesissä. Luonnonvesissä uimiseen menee kuitenkin vielä puolisen vuotta, mutta sitten taas pärskytellään ja polskutellaan.