Teksti: Tuike Merisaari
Näkövammaiset kulttuurinystävät ry järjesti jäsenilleen OmakuvaMinäkuva-kurssin Iiriksessä. Kurssin keskeisenä teemana oli minäkuva valokuvan kautta. OmakuvaMinäkuva on menetelmä, jossa ihminen voi käydä läpi itseään eli omaa minäkuvaansa rakentaen ajattelunsa hänen haluamassaan tilanteessa otetun valokuvan ympärille. Menetelmä pohjautuu taideterapian muotona käytettyyn valokuvaterapiaan. Osallistujia oli kahdeksan henkilöä +kolme avustajaa. Kurssin piti valokuvaaja, ratkaisukeskeinen työnohjaaja, kouluttaja Leena Louhivaara. Kuuden tunnin mittainen päivä osoitti, että ihminen voi sukeltaa sisimpäänsä valokuvan kautta, vaikka olisi täysin sokea.
Menetelmä toimi seuraavasti: jokainen sai valita joko todellisen tai kuvitteellisen tilanteen, jossa halusi otettavan itsestään kuvan. Tarkoitus oli, että tilanne olisi itselle miellyttävä. Kuvassa sai olla juuri sen näköinen, kuin on eikä tarvinnut esimerkiksi hymyillä tai olla muuten kuvauksellinen. Kuvauspaikan sai valita joko sisältä Iiriksen tiloista tai ulkoa Iiriksen lähiympäristöstä. Ideana oli, että jokaisesta otettiin yksi kuva. Kun kuvauksen aihe ja paikka oli valittu, Leena Louhivaara otti jokaisesta kuvia yksitellen. Vaikka kuvia otettiin samasta ihmisestä useita, niin yksi kuvista oli se ”varsinainen” kuva, jota myöhemmin käsittelimme. Tämä omakuva oli ”lahja itselle”, kuten Leena Louhivaara ilmaisi omakuvan merkityksestä meille. Itselleni yhdeksi tärkeäksi asiaksi on muodostunut kävelyt avustajien kanssa. Päätin, että haluan sellaisesta kuvitteellisesta tilanteesta kuvan, jossa olen avustajan kanssa kävelemässä. (Minulla ei ollut avustajaa mukana kurssilla, mutta Leena Louhivaaran tytär Ilona toimi oheisessa kuvassa ns. avustajanani).
Lounastauon jälkeen meille kuvailutulkattiin sekä omat kuvamme että muiden kuvat. Kuvatulkkaus tehtiin selkään piirtämällä. Näkevät avustajat piirsivät jokaiselle kuvien muotoja selkään ja kertoivat, millainen kuva on, millaisia mielleyhtymiä siitä piirtäessä tulee, millainen on kuvan rakenne ja miltä tilanne näyttää kuvassa esim. näyttääkö joku mietteliäältä. Purimme omakuvasta syntyneitä tunteita muistiinpanovälineille seuraavien kysymysten avulla:
Kuka olen kuvassa?
Millainen haluaisin olla?
Mistä haluan päästää irti?
Mistä haluan pitää kiinni?
Mitä toivon saavuttavani?
Mitä kuva voisi minulle kertoa?
Kysymykset rakentuivat siis omakuvan ympärille. Kun jokainen oli kirjoittanut vastauksia kuhunkin kysymykseen muutaman minuutin ajan, rupesimme jakamaan omakuviamme. Jakamista teimme kertomalla muille, mitä kuvassa teimme. Saimme joko kertoa kuvistamme kysymysten avulla tai vapaamuotoisesti. Jokainen sai jakaa sen verran kuin halusi. Leena Louhivaara kysyi kaikilta, millainen kuvienottamistilanne oli kullekin ollut.
Itselleni kuvaustilanne oli hyvin vapauttava ja elämyksellinen. Jokainen kurssilainen koki elämyksiä nähdessään, että valokuvausta voivat käyttää myös täysin sokeat. Meille kurssilaisille päivä oli antoisa ja saimme sukeltaa omaan itseemme täysin uudesta näkökulmasta. Sain itse paljon uusia itseni läpikäymiseen liittyviä välineitä. Oivalsin, että valokuvaa voi käyttää luovasti hyödyksi, vaikka ei näkisi kuvia eikä voisi ottaa niitä. Päivän jälkeen itsellänikin oli avautunut ja uutta oppinut olo.
Omakuvan jakaminen oli vapauttava kokemus. Muille jakamisessa vapauttavaa oli se, että sain kertoa yhdestä tärkeästä hetkestä muille ja samalla jakaa tietoa minulle toimivasta avustajapalvelusta. Muiden tarinoita oli myös vapauttavaa kuunnella. Tuntui, että ymmärrys muita kohtaan lisääntyi uudella tavalla, kun kuulin heidän tarinoitaan. Ihan, kuin olisin oppinut tuntemaan muita kurssilaisia paremmin.
Omakuvani kertoo tärkeästä hetkestä päivässäni eli kävelystä avustajani kanssa. Koen, että saan näistä kävelyistä paljon. Kuvassa kävelen Ilonan kanssa syksyistä asfaltoitua pyörätietä, jonka varrella kasvaa koivuja ja maahan on tippunut paljon koivunlehtiä. Ilona katsoo ylöspäin taivaalle ja minä
katson iloisesti kameraan.