Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Ehkä pieni tyttö pyysi: ”Äiti, ota minusta sellainen kuva, jossa olen kaunis kuin kuningatar!” Ehkä äiti antoi ymmärtää, ettei valokuva valehtele, eikä pieni tyttö enää halunnut valokuviin. Mutta keski-ikäinen nainen kapinoi: vaikkei valokuva valehtele, sen saa näyttämään kohteestaan asioita, jotka vilahtavat vain hetkisiksi, vaikkapa kuningattaren kauneuden.
Mietin pitkään, uskallanko mukaan. Leenan lämmin ja välitön olemus sulatti minut hetkessä ja rohkaistuin sanomaan, mitä en ikinä olisi uskonut: haluaisin nähdä itseäni tuossa yhdessä ainoassa kuvassa elämästä nauttivana, kauniina ja viehkeänä viettelijättärenä. Miksikö? Kuvaushetken jälkeinen itsetutkiskeluprosessi sai selvittää sen. Kirjoittamalla kuvan ja kuvaushetken herättämiä ajatuksia pääsin lähelle jotain sisimmässäni piilevää, itseltänikin miltei salattua piirrettä. Sitten jakamalla kirjoittamaani toisten kanssa sain kokea palautteista säteilevän ymmärryksen ja hyväksynnän poikkeuksellisena voiman lähteenä.
Oli itsellenikin yllätys, miten helposti se kävi. Avautuminen ei hävettänyt tai nolottanut, ei edes ujostuttanut. Kun kuuntelin toisten tarinoita ja kuvailuja, tuntui äärettömän luonnolliselta ajatus, että meissä jokaisessa on tuhat eri minäkuvaa, vahvoja tai piilossa väreileviä, hyväksyttyjä tai kiellettyjä. Ryhmädynamiikka sai aikaan erityislaatuisen yhteisöllisyyden ja vuorovaikutuksellisuuden tunteen, muutaman tunnin jälkeen erottiin kuin harvinaisina ystävinä.
Vaikka itse en voi tätä valokuvaani nähdä ja vaikka tiedän, ettei valokuva edelleenkään valehtele, kuvittelen sen tuovan esiin jotain sen päivän elämyksellisyydestä. Samalla siinä ehkä välähtää pienoisen hymyn verran sen kuningattaren kauneudesta. Kiitos, Leena, kun näit sen!