Teksti: Sari Karjalainen
Jännärijoutsenet on harrastajaryhmä, johon kuuluu parisenkymmentä kuunnelmista ja näyttelemisestä kiinnostunutta näkövammaista eri puolilta maata. Ryhmä on toteuttanut neljä kuunnelmaa, ja joulukuun alussa siltä julkaistaan uutta. Jännärijoutsenten ohjaaja ja käsikirjoittaja Anne Huttunen anoi ja sai tänä vuonna muhkean apurahan uusimpaan kahden kuunnelman projektiin, joka muodostuu hänen ensimmäisistä kuunnelmakäsikirjoituksistaan ”Älä vihellä teatterissa” ja ”Kun yhden on lähdettävä.”
– Aiemmissa projekteissa olen tehnyt niin, että olen kysynyt, ketkä haluavat tulla mukaan seuraavaan kuunnelmaan ja olen kirjoittanut jokaiselle halukkaalle roolin, joka on sopinut hänen taitoihinsa ja taipumuksiinsa. Nyt kun oli valmis kässäri, palapeli oli tietenkin rakennettava toisinpäin,
mutta olen oikein tyytyväinen lopputulokseen, Huttunen sanoo.
Tässä nyt ilmestyvässä projektissa on muutamia ensikertalaisia mukana, ja omista kokemuksistaan kertovat Johanna Herranen, Heli Yli-Pentilä ja Sari Karjalainen, tämän jutun kirjoittaja.
Äänisuunnittelija ja näyttelijä
Johanna Herranen on helsinkiläinen äänenkäsittelyn, tietotekniikan ja musiikin moniosaaja. Hän säveltää, sanoittaa, soittaa, laulaa ja äänittää. Hän toimi Jännärijoutsenten edellisen, Piritta-kuunnelman toisena äänisuunnittelijana ja hääri myös muusikkona ja miksaajana Näkövammaisteatterin Rakkaus on sokea –esityksissä. Hän on myös Sokeain kuunnelmaraadin jäsen. – Kun Anne kyseli minua tähän projektiin näyttelijäksi, olin ensin, että mä en näyttele, vaan teen mieluummin äänisuunnittelijan hommia.
Käytyään katsomassa Näkövammaisteatterin Rakkaus on sokea -esityksen Anne kirjoitti minulle tosi kannustavan viestin kysyen taas, olenko ihan varma, etten haluaisi myös näytellä. Vetämissään larpeissa Anne oli kiinnittänyt huomiota ääninäyttelemiseeni ja pohtinut että sopisin myös Jännärijoutseniin. Aloin lämmetä ajatukselle, koska tiesin porukan olevan hyvä ja ystävällinen. Tulin mukaan siis vähän takaoven kautta. Kun olin lukenut kässärin ja tutustunut omaan roolihenkilööni Vuokkoon, totesin, etten voisi ollakaan kukaan muu.
Johanna ei tarvinnut avukseen pistekirjoitusplareja eikä cd-levyäkään, vaan hän tallensi käsikirjoituksen pienelle pistenäytölle, ja ajoi myös tiedostot älypuhelimeen.
– Kesällä en juurikaan harjoitellut, koska olin matkoilla ja muutenkin oli kaikenlaista. Lomien jälkeen aloin tiiviimmin harjoitella. Itse asiassa harjoitus oli mun aamurutiini. Nousin sängystä ylös ja painoin iPhonesta Voice dream readerin play-näppäintä ja miesääni Onni rupesi posottamaan tekstiä, ja minä samalla keittämään kahvia. Tein myös muistisääntöjä siitä, että jos mulla on joku pitkä repla, mun oli pakko pistää siihen joku melodia, että sen sai toimimaan. Suihkussa oli mukava sitten lauleskella.
– Porukassa harjoittelu olikin vasta siistiä! Johanna huudahtaa. – Kun hahmot saivat äänet, siihen sai itselläkin henkeä. Pystyi eläytymään omaa roolia harjoitellessa, kun kuuli korvissaan toisten roolihahmojen äänet. Myös roolianalyysistä tykkäsin, se auttoi hahmottamaan, miksi Vuokko sanoo siellä niin ja niin.
Äänitystilanne olikin erilainen kuin Johanna oli edeltä kuvitellut. – Luulin, että studiossa on näyttelijöiden välissä sermejä, etteivät äänitykset vuoda toistensa päälle. Se olisi kyllä vaatinut paljon suuremmat tilat. Tässä että olimme samassa tilassa, jokainen oman mikrofonin ääressä oli se hyvä puoli, että me näyttelijät saimme toisistamme energiaa. Olen tehnyt musiikkiin liittyviä juttuja, ja tottunut ottamaan taustalauluja uusiksi vaikka kuinka monta kertaa. Nyt hämmästelen, miten mutkattomasti kuunnelman äänitykset sujuivat! Osa kohtauksista meni purkkiin jo ekalla otolla, ja joitakin otettiin enintään kolme kertaa uusiksi. Tässä säilyi se tuoreus, se keveys. Ja kyllähän meillä oli hauskaa!
– Me olemme materiaalia, josta ohjaaja muokkaa. Onkin paljon isompi haaste, että annat itsesi siihen täysillä ja luotat ohjaajaan etkä anna sisäisen äänesi vastustaa. Turha tässä on epäillä, sillä meillä on kokenut ohjaaja, ja lopputulokset ovat aina olleet positiivinen yllätys, Johanna sanoo.
Puoliso kannusti mukaan
Heli Yli-Pentilä on äänikirjojen ja kuunnelmien suurkuluttaja. Hän asuu Riihimäellä puolisonsa Markun sekä opaskoiransa kanssa. Hän on koulutukseltaan datanomi.
– Olen näytellyt viimeksi joskus ala-asteella ihan pienissä rooleissa, Heli nauraa. – Viime vuosina olen seurannut puolisoni touhuilua Peilin lumetta ja Piritta -kuunnelmien parissa. Markku sekä näyttelee että kokeilee siipiään äänisuunnittelijana tässä uusimmassa projektissa. Olin jo pitempään pohtinut, että olisi mukava näytellä Jännärijoutsenissa. Pyysin Markkua kysymään Annelta, voisinko minäkin tulla mukaan, ja näin mahdollisuus tarjoutui. Siitä se sitten lähti omalla painollaan, ja mua vietiin, Heli Kuvailee.
– Kun luin sitä kässäriä, totesin, että tää on tosi hieno juttu! Roolihenkilö ei heti tuntunut omalta, mutta kun luin sitä pari kertaa syventyen Riitan rooliin oikein kunnolla, se alkoikin elää. Totesin, että pystyn sen tekemään.
Heli harjoitteli rooliaan pitkin kesää pistekirjoitusplarista, ja kirjoitti sen lopulta pienelle tietokoneeseen liitettävälle pistekirjoitusnäytölle.
– Luin sitä tekstiä puoliääneen, ja Markku välillä kysyi, että ’Mitä sä sanoit?’ ja minä siihen, että roolia minä vaan tässä opettelen– autoimme paljon toinen toisiamme; Markku kuulusteli minulta Riitan ja minä Markulta Unton roolia. Sain Markulta paljon hyviä vinkkejä näyttelemiseeni
– Ensimmäiset yhteiset lukuharjoitukset jännittivät Heliä. Oli se aika pelottavaa. Markku rauhoitteli, että kaikki tukevat sua ja toisiaan. Se on mukava porukka. Pikkuhiljaa jännitys hävisi, kun huomasin muistavani jo aika paljon ulkoa siinä alkuvaiheessa. Totesin, että kyllä mä tästä selviän. Annelta sain myös paljon apua, ja hän muisti mainita kuinka hyvä olen. Riitta-hiirulaisesta kasvoi jotain muuta. Kuunnelma vei mukanaan täysin.
Äänityksissä piti olla tarkkana. Heli kertasi aina ennen kunkin kohtauksen äänittämistä vuorosanansa pieneltä pistenäytöltä.
– Ensimmäisessä äänityssessiossa en ymmärtänyt odottaa äänittäjän sanaa ”pyörii” vaan aloin pälättää. Viimeisissä äänityksissä kävi päinvastoin, en uskaltanut aloittaa vaan jäin odottamaan ja äänittäjäkin sanoi, että miksei kukaan puhu mitään. Kaikenlaista sattuu, mutta näistä oppii koko ajan. Kokonaisuutena äänitykset sujuivat mukavasti, ja meillä oli rento meininki, se tuntui ihan lentämiseltä, Heli kertoo.
Repe-ryhmästä potkua seikkailuun
Olen pianistina Anne Huttusen ohjaamassa Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry:n Repe-ryhmässä, joka on esittänyt livenä kahta Reino Helismaan radiohupailua eri puolilla Suomea. Ryhmä on toiminut reilut kaksi vuotta, ja samalla Annen tapa ohjata on tullut tutuksi ihan sinne pianon taakse.
Alkuvuodesta Anne kyseli nimiämme tueksi hänen hakiessaan avustusta Jännärijoutsenten uuteen projektiin.
”Kyllä minun nimeni voi sinne laittaa, mutta ei kai se sitouta mua näyttelemään”, totesin. Silti jotain jäi kaihertamaan mieleni pohjalle, ja erään Annen kanssa käymäni keskustelun jälkeen huomasin liittyneeni Jännärijoutseniin. Anne muisti minun roolini Näkövammaisteatterin Spoonriver antologiasta vuodelta -96, minkä olin itse jo tietoisesti unohtanut. Ajattelin, että tänä vuonnahan täytän pyöreitä, ja eikös silloin tehdä jotain aivan uutta. Päätin kokeilla, oppiiko se kuuluisa vanha koira uusia temppuja, ja oppihan se!
Sain itse päättää, minkä roolin otan, sillä Anne luotti arvostelukykyyni. Halusin Marketan roolin ”Kun yhden on lähdettävä” –kuunnelmassa ihan siksikin, että se ei ole kovin suuri ja vaikeasti omaksuttava. Marketalla on myös perhe, ja häneen oli helppo samastua.
Saadessani plarin käteeni aloin pelätä vähän samaan tyyliin kuin uimaan mennessä pelätään: onko vesi kuitenkin liian kylmää, uskallanko, uskallanko…? Lueskelin tekstiä ja kirjoittelin sieltä vuorosanojani pistekirjoitukselle. Lopulta sain cd-levyn, jolta siirsin kässärin muistikortille, ja saatoin kuunnella sitä lenkillä. Rakastan myös uimista, ja harmittelinkin, kun en voi viedä opeteltavaa tekstiä altaaseen. Loppuvaiheessa tosin sielläkin kuunnelman kohtaukset putkahtelivat päähäni ja kertailin mielessäni vuorosanoja ja elin Marketan mielentiloja.
Yhteiset lukuharjoitukset koin hyvin samantyyppisesti kuin Johanna ja Heli ovat jo edellä kertoneet. Viimeisen läpimenon jälkeen ennen äänityksiä tuli notkahdus ja uskonpuute. Mieheni Ari Talja, joka on myös mukana kuunnelmissa, kannusti, että ”Ota rauhallisesti, kyllä se hyvin menee.” Kirjoittelin pienille muistilapuille tukisanoja, ja kohta posotin roolini melkein ulkoa kotioloissa.
Studio-olosuhteita pelkäsin, sillä minulla oli ollut kielteinen kokemus luurit päässä istumisesta ja oman sydämen jyskeestä korvissani ja laulamisesta siinä olotilassa. Menimme isolla porukalla studioon ja käärimme hihat. Kohtauksista moni meni suorastaan heittämällä sisään. Jälkeenpäin olin aivan hämilläni, että oliko tämä unta vai totta!?
Minua auttoi myös joutsenparveen kuuluvan rentoutusohjaajaksi opiskelevan Medina Omeragicin minulle etukäteen tekemä rentoutus, jossa hiljennyin ottamaan voimavaroja käyttööni.
Voi mikä jengi, ja miten paljon erilaista osaamista tässä parvessa onkaan!
Joulukuun 3. päivä on kuunnelmien julkaisutilaisuus Iiriksen auditoriossa. Pääsemme kuulemaan lopputuloksen äänitehosteineen kaikkineen. Ohjaajalta saatujen väliaikatietojen mukaan voimme tulla tilaisuuteen iloisen odottavissa tunnelmissa. Jos hän on jo tyytyväinen, ei meillä näyttelijöillä ole hätää.
Jännärijoutsenilta on ilmestynyt seuraavat kuunnelmat: Kateuden talo 2007, Hävikkinaiset 2010, Peilinlumetta 2012 ja Piritta 2015.