LUKUNURKKA
Timo Leinonen
Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut. Minun keskitysleiritarinani. Gummerus 2016.
Joulukuussa 1942 Britannian parlamentti käsitteli ensimmäistä kertaa sodan varjossa kansallissosialistien toteutettamaa kansanmurhaa. Maailma alkoi vähä vähältä totuttautua näkymään, joka kertoi tapahtuneista rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Myöhemmin vielä sotasyyllisyysoikeudenkäyntien kestäessä suuren yleisön sietokyky oli lujilla, kun kaikkien aikojen hirvittävyyttä peittänyttä salaisuuksien verhoa sysittiin syrjemmälle. Moraalisen närkästyksen ja raivon täyttämässä ilmapiirissä oikeudenkäyntien tarkkailijana toimineen filosofi Hannah Arendtin yksi näkökulma puhutteli. Hän painotti hyvän ensisijaisuutta sanomalla, ettei paha ole radikaalia, ainoastaan hyvä voi olla. Arendtille paha, äärimmäisenäkin ilmenevä, on pelkästään hyvän puutetta, pelkkää puutetta vailla omaa olemusta.
Nyt käsillä on yksi tuoreimmista aihepiirin julkaisuista. Ranskalainen toimittaja-kirjailija Marceline Loridan-Ivens avaa keskitysleirimuistelmissaan sodan ajan kokemuksia teoksessaan Isä, et koskaan palannut. ”Keskitysleirillä kaikki kääntyy päälaelleen, rakkauden ja herkkyyden kiintopisteet katoavat ensimmäiseksi.”
Väki- ja mielivallan rajoittamat oikeudet muuttavat kokemuksen asioiden ja tapahtumien merkityksestä ja mittasuhteista. Teoksen konkreettisena ytimenä on leiriltä isän tyttärelleen toiselle leirille lähettämä viestilappu. Paperilappu ja viesti symboloivat toivoa ja elinvoimaa. ”Näen sieluni silmillä viestin jonka onnistuit toimittamaan minulle leirillä: suttuisen, yhdeltä sivulta repaleisen, suunnilleen suorakaiteen muotoisen paperilapun. Näen oikealle kallistuvan käsialasi, neljä tai viisi lausetta joita en muista. Ensimmäisestä rivistä olen varma, ‘Rakas pikku tyttöni’, ja viimeisestä, allekirjoituksestasi, ‘Shloime’…Miksi en millään muista, mitä kirjoitit? Shloime ja rakas pikku tyttöni on kaikki mitä minulla on lapusta jäljellä. Molemmat vietiin keskitysleirille samaan aikaan. Sinut Auschwitziin, minut Birkenauhun.”
Teoksen tyyli on lyhyt ja selkeä. Kirkas teksti alleviivaa melkein olemattomiin ohentuneiden vuorovaikutuksen säikeiden varassa elävää kaipausta ja rakkautta. Leirin todellisuus tiivistyy kivuksi ja kärsimykseksi. ”Meillä ei enää ollut sanoja. Meillä oli nälkä.” Jo ennen vankileirille joutumistaan ollessaan vielä pidätettynä Ranskassa, tekijä kirjoitti sellinsä seinään: ”On melkein onnea tietää kuinka onneton voi olla.” Teoksen kuvaama maailmakin tulvii ristiriitaisuutta.
Itärintaman hyökkäyssuunnan kääntyminen vuoden 1943 alussa takaisin kohti länttä heijastui vähitellen keskitysleirienkin todellisuuteen. Tiettyihin kansanryhmiin kohdistettu vaino oli levittänyt sietämätöntä pelkoa myös terrorista vapaiden keskuudessa. Pelon kaikki nielevä tukahduttavuus kärjistyi kärjistymistään, kun taistelut siirtyivät yhä lähemmäksi Saksan maaperää. Vieraan armeijan lähestyminen kauhistutti keskitysleirien vartijoita, he tajusivat pelkäävänsä myös vankejaan. Jos mahdollista, vielä enemmän heillä oli syytä pelätä jo tappamiensa vankien jäänteitä, heidän muistoaan.
”He eivät koskaan anna meille anteeksi kaikkea sitä pahaa mitä he meille tekivät.” Oli kasattu kannettavaksi ylivoimaisen raskas menneisyyden taakka. Paljon, paljon torjuttavaa ahdistusta, eikä mitään, millä korjata tehty tuho. Loridan-Ivensin käyttämä juutalainen kiteytys vainon jälkeisestä ilmapiiristä on vavahduttava.
Sotarikosten raskaus tekee niiden hyvittämisen mahdottomaksi. Myös voittajan esiintyminen tuomarina näissä yhteyksissä on enemmän kuin ongelmallista. Millaista ymmärrystä puolestaan vainon kohteeksi joutunut saa osakseen? Loridan-Ivens kirjaa entisen vangin kohtalotoverilleen antaman neuvon: ”Älä kerro perheenjäsenille mitä sinulle tapahtui, he eivät tajua mistään mitään.”
Pelkistetyn vahva
Le Parisien esitteli Loridan-Ivennsin teoksen ”yhtenä vuoden kauneimmista”. Epäilemättä se on myös yksi koskettavimmista. Teos ei komeile paksuudella, mutta sisältö piirtyy vankkana ja voimakkaana, yksinkertaisen ilmaisun tehostamana. Kaiken jälkeen isän nimi kaiverretaan kaatuneiden muistomerkkiin kotikylässä, tytär vaati nimen yhteyteen mainintaa Auschwitziin viemisestä, vaatimukseen ei suostuttu ”Sinä et kuollut Ranskan puolesta. Ranska lähetti sinut kuolemaan. Sinä erehdyit rakastaessasi Ranskaa. Muilta osin osuit oikeaan. Minä palasin kotiin.” Olihan isä viimeisessä keskustelussa tyttärelleen sanonut: ”Sinä ehkä selviät, koska olet nuori, minä en palaa koskaan.”
Teos käy läpi, mitä tekijä haluaisi paeta ja mitä kohden kaipaus suuntautuu. Lopulta se puntaroi yllättävästi, oliko leiriltä palaaminen kannattavaa, oliko palaaminen oikein.
Mutta ennen esittämäänsä kysymystä ja siihen hahmottelemaansa vastausta, aivan aluksi, Loridan-Ivens luonnehtii muistamisen arvoisesti: ”Tiedätkö, olen ollut iloinen ihminen huolimatta siitä, mitä meille tapahtui. Iloinen meidän tavallamme, kostoksi surullisista ajoista, olen halunnut kuitenkin nauraa. ”