HELMIKKO RIITTA-KAISA VOIPIO: IHMISKUNNAN JÄSENKIRJA

JOKAISELLA MEISTÄ ON IHMISKUNNAN JÄSENKIRJA

Kun viime syksynä Suomeen alkoi vyöryä turvapaikanhakijoita, joissakin kunnissa pelättiin, joissakin toivottiin heidän päätyvän omillekin kulmille. Myös meidän savolaiskaupunkiimme perustettiin SPR:n vastaanottokeskus ja sinne majoitettiin lokakuussa lähes 250 ihmistä.

Alkuun tunteet kävivät kuumina puolesta ja vastaan, mutta nyt yli kahdeksan kuukautta myöhemmin tilanne on vakiintunut. Monien vaiheiden jälkeen keskuksessa elää noin 80 asukasta, jotka kuitenkin juhannuskokon roihuttua siirretään Pohjois-Karjalaan.

Se tuntuu surulliselta, sillä täkäläinen keskus sijaitsee upeassa ympäristössä järven rannalla. Vanha maatalousoppilaitos on tarkoitukseen mitä mainioin ruokaloineen, liikuntasaleineen, pihapiireineen, ja sieltä on kävelymatka kouluihin ja kaupoille.

Niitäkin, jotka syksyllä nyrpistelivät nenäänsä, harmittaa toiminnan loppuminen. Tarjosihan se myös työtä kymmenille kaupunkilaisille, ja lukuisat vapaaehtoiset pääsivät kokemaan aivan uusia juttuja. Olemme puolison kanssa olleet mukana ringissä ja tutustuneet turvapaikanhakijoihin ihan ihmisinä. Ja lapset ovat valloittaneet kaikkien sydämen avoimuudellaan ja vilpittömyydellään!
Eräässä vapaaehtoisillassa joku palkatuista työntekijöistä sanoi, että kaikkein eniten on ihmetyttänyt suuret kulttuurierot. Käytännön tasolla touhuttuani olen valmis allekirjoittamaan saman. Esimerkiksi naiset islamilaisessa perheessä päättävät paljon vähemmän kuin miehet. Samoin
jätteiden lajittelu suomalaisittain on heille aivan vierasta.

Toinen meistä, arvatkaa kumpi, on korjannut polkupyöriä ihmisten liikkumista ketteröittämään. Minä taas olen ruokkinut vaihtelevankokoista, kovaan ääneen polottavaa porukkaa, milloin meidän pihassa ja verstaassa on värkätty ja kerätty keskukseen monenmoista kampetta arjen iloksi.

Koska keskuksessa asuu pelkästään lapsiperheitä, on pikkuihmisten kaksipyöräisiä myös saatu paljon lahjoituksena. Into ja riemu on aivan valtaisaa ja se saa välillä liikuttumaan. Olen havainnut myös sen, että kaikista lapsista huolehditaan hyvin, mutta pojat ovat kuitenkin tärkeämpiä, tytöt saavat pyörän, jos niitä liikenee.

Ensin kuvittelimme, että lahjoitusfillarit pannaan kuntoon yhteiskäyttöä
varten, mutta pian valkeni asian todellinen laita: kaikki halusivat oman
menopelin, ja vehkeet hävisivät vikkelästi omiin kämppiin. Samoin on käynyt lelujen, vaatteiden ja muiden tarvikkeiden kanssa, ennen kuin jonkinmoiset säännöt laadittiin.

Hämmästyksekseni olen huomannut, että mitättömänkin tasoisella yhteisellä kielellä pystyy kommunikoimaan. Jotkut aikuiset puhuvat jonkin verran englantia ja ovat oppineet myös suomea kohtalaisesti, lapset sen sijaan puhuvat suomea jo ällistyttävän hyvin. Onneksi he pääsivät kouluun heti, ja opettajat tekevät upeaa työtä heidän kanssaan.

Vasta kun vieraat haluavat vuorostaan tulla auttamaan vapaaehtoisia ja muita paikallisia, pääsee heihin tutustumaan paremmin. Olemme viettäneet hienoja hetkiä pihatöissä ja muissa arkipuuhissa, ja siinä kuulee myös heidän tarinoitaan kammottavista oloista, joita he pakenevat.

SPR muistuttaa viisaasti, että maallikon ei kannata ryhtyä terapoimaan,
se on ammattityötä. Siinä saattaa itse vallan tuupertua kamalien asioiden alle, eikä se hyödytä ketään, päinvastoin.

Tärkeintä on kohdata ihminen ihmisenä ja muistaa, että kaikilla meillä on ihmiskunnan jäsenkirja. Ah, miten samanlaisia me loppujen lopuksi olemmekaan toiveinemme, tarpeinemme, unelminemme, kaikkinemme.