IDENTITEETTI
Aurinkoisella laiturilla ystävän kysymys on yllättävä: ”Koetko että sinulla on vammaisen identiteetti?” Vastaukseni on nopea ja yksiselitteiseltä vaikuttava: ”Ei, en koe.” Sitten kohta vastakysymykseni: ”Pitäisikö minun? Onko se, etten koe, hyvä vai huono asia?” Ystäväni miettii tovin ennen kuin sanoo: ”Minusta on hyvä asia, ettet koe.”
Kuvailen sokeutumiseni jälkeisiä ajoittaisia kehnon psyykkisen olon kausiani puolileikisti kutsumalla niitä identiteettikriiseiksi. Ensimmäisten vuosien aikana sairastin pariin otteeseen oikeaa masennusta, sen jälkeen olen muutaman kerran vajonnut lyhyiksi jaksoiksi mustaan mielentilaan, jolle on luonteenomainen valtava uupumus, toivottomuus, mielenkiinnon kadottaminen, itkuisuus ja ärtyneisyys sekä pessimismi. Miten nämä jaksot eroavat masennuksesta? Kenties siinä mielessä ainakin, että pääsen niistä omin ja ystävien avuin ylös, eivätkä ne kestä kovin pitkään tai upota minua liian syvälle.
Lisäksi ero masennukseen sairautena lienee myös siinä, että näihin jaksoihin liittyy usein jokin selkeästi sokeuteen kytkettävissä oleva syy. Siksikin kutsun niitä suu puolivirneessä identiteettikriiseiksi: en jaksa, en kestä tätä sokeutta, joka riistää minulta mahdollisuudet riittävään omatoimisuuteen, palkkatyöhön, tasavertaisuuteen parisuhdemarkkinoilla, harrastuksissa, matkustellessa… Koko elämässä!
Totta on, että tukitoimet auttavat, avustaja auttaa, opaskoira, tekniikka, apuvälineet ja näkövammaistaidot auttavat. Ketä enemmän, ketä vähemmän, joku pärjää monella elämän alueella loistavasti, toinen on kömppis, kolmas vihaa tekniikkaa, neljäs sulkeutuu mieluiten neljän seinän tai oman pään sisään. Itse pärjään kohtuuhyvin, mikä tarkoittaa välillä kevyesti soljuvia päiviä ja rutiineja, usein hampaat yhteenpuristettuna aikaansaatuja tuloksia ja valtavasti luopumisia ja epäonnistumisia ja voimavarojen tai avun puuttuessa käyttämättä jätettyjä tilaisuuksia.
Tämä nyt vain on näkövammaisen arki, sanon itselleni. Ja alan samantien kapinoida. Ei, kyse ei ole siitä, että olisin ”kaikki-mulle-heti-tänne-nyt” -tyyppiä, kestän epäonnistumisia ja luopumisia kaiken muun elämän tapahtumien seassa. Kapinoin, koska haluan osata ja voida erottaa näkövammaisuudesta juurtuvat ja toisaalta minun omista henkilökohtaisista ominaisuuksistani johtuvat seikat toisistaan, silläkin uhalla, että siten epäonnistumisten ja hukattujen tilaisuuksien taustalta paljastuu sokeuden ohella myös vähemmän imartelevia luonteenpiirteitä, vaikkapa tietyn verran arkuutta, pelokkuutta ja laiskuutta…
Näkövammaisuus sanana on hyvä yleiskäsite, joka kokoaa laajasti sokeat ja heikkonäköiset, syistä, iästä, olosuhteista ja jäännösnäkökyvyn määrästä riippumatta. Näkövammainen-sana sopii tilastointiin, palvelusuunnitelmiin, lakiteksteihin – aina, kun tarvitaan yleisnimitys. Itse kuitenkin käytän itseni kohdalla mieluummin sokea-sanaa.
Aina ei ollut näin: alkuun sokea-sana satutti enemmän kuin neutraalimmalta tuntuva näkövammainen-sana. Se tuntui liian brutaalilta ja suoraviivaiselta. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin ajatella, että suora ja selkeä sana auttaa toisaalta useimmiten selkiinnyttämään tilanteita ja asenteita siinä missä yksilön kohdalla hiukan sievistelevältä kuulostava yleisnimitys saattaa hämätä ja jättää tilaa arvuutteluille tyyliin ”olet näkövammainen, eli minkä verran oikein näet?”. Olen sokea, tämä riittäköön tästä asiasta, piste.
Riittäköön, sillä vaikka olen sokea, en halua olla ”se sokea se ja se”. Kuljin jokin aika sitten tuttavan kanssa kaupungilla. Vastaan tuli hänen kollegansa ja hän esitteli minut sanomalla ”Tässä on näkövammainen ystäväni Gyöngyi”. Tuo tilanne jäi kaihertamaan mieltäni. Sanovatko ihmiset ”tässä on mielenterveyskuntoutujaystäväni, asuntovelallinen ystäväni, tai positiivisesti professoriystäväni, lottovoittajaystäväni”? Mielestäni pelkkä ystäväni-sana riittää, muu tullee esille lähemmin tutustuessa. Tarinoidessa toki sanotaan ”lehtimiesystäväni kertoi että”, mutta esitellessä se ei tunnu hyvältä, se ylittää mukavuusalueeni rajan. Se luokittelee minua, se luo minulle identiteetin, jota en halua.
Haluanko minkäänlaisen julkisen identiteetin? Miten määrittelisin itseäni yhdellä tai muutamalla sanalla? Mikä minussa on se kaiken tärkein, jonka itsestäni ilmoittaisin vastaantulijalle? Ei ainakaan vammaisuus ensisijaisena.
Minulla on sanomattakin selvä naisen identiteetti, haluan sen näkyvän enemmittä puheitta. Ikäni on mielialan, olosuhteiden ja vastaanottajien mukaan liukuva, hieman epämääräinen tunne, jota en pidä kovin tärkeänä. Samaten unkarilaisuuteni: tärkeä toki, mutta sen voi ilmoittaa tai jättää ilmoittamatta aina tilanteesta riippuen. Itselleni rakas kriteeri on kirjallisuusharrastus, joka määrittelee minua aika pitkälle minua paremmin tuntevien silmissä, samaten tietenkin tieto minulle läheisimmistä ihmisistäni. Tässä on ydin ja kaikki muu taitaakin olla kuin sipulin ulompia ja vielä ulompia kerroksia: koulutus, työ, harrastukset, koira ja kissa, asuinympäristö, terveydentila, luonne, maailmankatsomus, maku – kuka mitäkin pitää missä määrin tärkeänä. Näiden sipulin ulompien kuorien joukossa myös se sokeus, kohtalaisen lähellä ydintä, sen verran vahvasti se vaikuttaa elämääni ja sen sipulin muihin kerroksiin. Vaan onko identiteetti se ulkopuolinen, vaikkakin vahvasti vaikuttava seikka? Vai sittenkin se omaa henkistä sisintään lähimpänä oleva, jonka itse valitsee? Itse haluaisin kallistua tämän viimeksimainitun puolelle.
Toinen ystävä sanoi joskus: ”on hyvä, ettei sinulla ole köyhän identiteetti!” Eli saa olla vähävarainen, tilapäisesti tai aina, kunhan ei käyttäydy sillä tietyllä tavalla, jonka yhdistämme helposti mielikuvissamme köyhyyteen. Vaikea ja tulenarka kysymys, totta ja ei. Mutta onko samoin myös vammaisuuden laita? Että vaikka oletkin vammainen, kanna vammasi pää pystyssä? Ja miten vamma kannetaan pää pystyssä? Vai olisiko oltava kuin sitä ei olisi olemassakaan? Ei missään nimessä, se olisi karhunpalvelusta itselleen.
Itse tahtoisin vieläkin pitää kiinni näkevän identiteetistä. Minusta tuntuu joskus vaikealta sanoa ”me sokeat”, varon asettumasta voimakkaasti jommallekummalle puolelle näkevien ja sokeiden mahdollisten leireiden välisissä väittelyissä, ellei sokeiden etuja selvästi poljeta, haluaisin olla hyväksymättä moisten leirien ja ”asennevammojen” olemassaoloakaan. Pyrin siihen, että uusia ystäviä löytyy edelleen myös näkevien joukoista, yritän olla heidän mukana pikemminkin näkymättömänä sopeutujana, kuin erityiskohtelua edellyttävänä määrätietoisena vammaisena. Edunvalvonta omassa elämässäni ei ole vahvoja puoliani… Lienee hieman väärin itseäni ja myös muita vammaisia kohtaan, tajuan sen, ajoittain häpeänkin omaa välitilaani.
On ehdottomasti korostettava, että tämä on minun ikioma henkilökohtainen pohdintani ja sen tämänhetkinen tulos. Jonakin päivänä pohdinnan tulos saattaa näyttäytyä toisenlaisessa valossa. Ja toisilla ihmisillä on mitä moninaisimpia pohdintoja ja loppupäätelmiä samasta aiheesta ja ne ovat yhtä lailla oikeutettuja ja arvokkaita kuin omani. Itsekin tunnen ja tiedän ihmisiä, joille oma selkeä näkövammainen tai muu vammainen identiteetti on vahvuus, voiman ja energian lähde, haaste, elämäntyö. Joskus itsekin haluaisin voida kokea noin. Usein harmittelen sitä, että olen niin monessa asiassa kenties ikuisesti väliinputoaja, kahden maan välillä, entisen näkevän ja nykyisen sokean identiteetin välillä, jopa maailmankuvaltani ja luonteenpiirteitteni kannalta monesti harmaalla vyöhykkeellä. Aina melkoisen ulkopuolisena ja sivullisena
Toivon, että löydän sittenkin aina ihmisiä, jotka sanovat yksinkertaisesti: ”tässä on ystäväni”. He omana itsenään, minä omana itsenäni.