Teksti: Rauni Laihonen
Näkövammaisten Kulttuuripalvelu järjesti tiloissaan 1700-luvun tavoista ja pukeutumisesta kertovan tapahtuman.
Loviisalainen diplomikosmetologi Jaana Kolu-Vuojärvi, 53, on perehtynyt asiaan ja hänet oli saatu vanhoine pukuineen tilaisuuteen.
Ilta alkoi pukemalla Jaanalle ranskalainen Aurinkokuninkaan aikainen Rope-mallinen puku. Se oli virallinen hovinaisen puku Versailles’ssa rokokoon aikaan. Laki määräsi jokaisen pukeutumaan säätynsä mukaisesti.
Ropepuvussa lanteilla olevat pönkät nostivat puvun sivuille. Ne saattoivat olla jopa metrin levyiset molemmin puolin. Niitä sanottiin sivulaivoiksi. Ovesta piti silloin kulkea sivuttain.
– Noin parikymmentä vuotta sitten ajauduin 1700-luvun aiheisiin, kun Loviisan kaupunki täytti 250 vuotta. Loviisan Matkailussa mietittiin, miten juhlavuotta juhlistetaan ja päädyttiin isoon näytelmäspektaakkeliin, muisteli Jaana.
Loviisan kaupungin nimi oli 1700-luvun puolivälissä Degerby. Niihin aikoihin Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik tuli katsastamaan tiluksiaan Suomeen ja saapui Degerbyhyn. Hän piti tästä pienestä kaupungista niin paljon, että päätti nimetä sen rakkaan vaimonsa Loviisa Ulriikan mukaan. Siitä lähtien Degerbyn kaupunki on ollut Loviisa. Jaana kertoi, että tätä päätettiin hyödyntää juhlavuonna. Suunniteltiin iso näytelmä, jossa kuningas saapui kaupunkiin ja nimesi sen Loviisaksi. Näytelmään osallistui 250 komeljanttaria, jotka kaikki kantoivat 1700-luvun asuja.
Vaatteita alettiin ommella kansalaisopistossa ja järjestettiin kursseja sen ajan tyyleistä ja tavoista.
– Näytelmässä kuninkaan saavuttua kuljimme kaikki hänen perässään ja huusimme hurraata, kertoi Jaana.
Juhlien jälkeen todettiin kaupungissa olevan paljon ihmisiä, jotka omistivat 1700-luvun pukuja ja kiinnostus oli herännyt kyseiseen aikaan. Päätettiin perustaa yhdistys: Loviisan kaupungin hyvät asukkaat. Yhdistys järjestää joka vuosi jonkin tapahtuman 1700-luvun puitteissa.
Muotinäytös
– Eräänä vuonna pidimme Loviisassa muotinäytöksen vanhoista puvuista. Kokoonnuimme keskustelemaan asiasta ja puheliaana ihmisenä aina jotain väläyttelin ja keksin, että näytöksessä pitäisi esitellä myös, mitä päällimmäisten vaatteiden alla oli. Ihmisiä kiinnosti, miten iso ja näyttävä ulkonäkö oli saatu aikaan, kertoi Jaana.
Tästä tuli pieni näytelmä. Se joka asiaa ehdotti, joutui päärooliin. Näytöksessä Jaana-madamen päälle puettiin vaatteet, niin että yleisö sai nähdä, millä tavalla puku rakentui. Tilaisuuteen osallistui Anne Huttunen, joka ihastui vaatteisiin ja huokaili: Jospa toisetkin näkövammaiset saisivat kokea tämän.
– Pukuhan on minun. Voimme aivan hyvin järjestää näkövammaisille tilaisuuden, jossa he saavat omalla tavallaan tutustua vaatteisiin, innostui Jaana.
Hovinaisen puku
– Näkövammaisille järjestetyssä tapahtumassa ylläni oli valmiiksi nenäliinan ohut puuvillainen alushame, korsetti ja sukat. Tuleva miniäni, Paula Hovitie auttoi pukeutumisessa. Yksin en saanut pukua päälleni.
Ensiksi pantiin puvun silkillä päällystetyt, Pompadour-korkoiset kengät. Seuraavaksi kiinnitettiin noin puolen metrin pituiset pönkät, joiden alle tulivat taskut. Puku oli sen mallinen, että käsi voi sujahtaa taskuun, jossa pidettiin nenäliina, viuhka, hajusuolapurkki ja kauneuspilkku. Se liimattiin kasvoihin vaikkapa jonkin näppylän päälle. Käsilaukkua ei käytetty.
– Sitten vartaloni ylle solahti ohut puuvillainen alusmekko ja sen päälle nilkkoihin asti laskeutuva hame. Korsettiin kiinnitettiin neuloilla etukappale, jonka molempiin reunoihin takkikappale tuli kiinni etuosan jäädessä näkyviin, kuvaili Jaana muhkeaa luomusta.
Hovissa palvelijat saattoivat ommella kappaleet kiinni toisiinsa joka aamu ja illalla ne purettiin. Takin selkäpuolella oli runsaasti laskostettua kangasta, joka voitiin nyöreillä kiristää sopivaksi. Laskosten ja nauhan päälle tuli laahus kiristysnauhan jäädessä piiloon. Tällä tavalla puku saatiin sopivaksi, jos oli laihtunut tai lihonut. Myös etureunojen kiinnityksellä voitiin säädellä takin sopivuutta. Samat puvut toimivat äitiyspukuina.
Kolme erillistä osaa puvussa mahdollistivat erilaisten kokonaisuuksien käytön.
Jaanan mielestä vaatetus ei ollut mitenkään käytännöllinen. Takin kapeat, kyynärpäihin asti ulottuvat hihat jatkuivat leveinä pitseinä, joita saattoi olla useita kerroksia. Ne olivat aina tiellä syödessä tai muuta tehdessä. Mitä isommat ja leveämmät pitsit, sen varakkaampi ihminen oli. Silloin maksettiin varallisuudesta veroa ja mitä leveämmät pitsit sitä korkeampi vero. Sormen levyinen pitsi oli verotonta. Vauraammat naiset halusivat näyttää pitsin runsauden ja leveyden. Pitsejä voi olla kiinnitettynä alusmekkoon ja takkiin ja molemmat pursuivat runsaina hihansuista.
Jaanan takki ja hame olivat erisävyistä lohenpunaista silkkiä. Herkullisiin pastellisävyihin yhdistettiin myrkynvihreät rusetit ja valkoiset pitsit. Tämä oli tyypillinen väriyhdistelmä ja koristelu 1700-luvun puvuissa.
Korsetin tarkoituksena oli saada litteä linja edestä. Rinnoille ei ollut tilaa, vaan korsetti työnsi rinnat ylös. Puku oli hyvin antava kaula-aukosta, jolloin rinnat näkyivät ja olivat tarjolla. Siihen aikaan ei ollut väliä, vaikka vähän nännitkin vilahtivat, mutta nilkat eivät saaneet näkyä.
– Minulla on useita pukuja, mutta tämä on unelmapukuni. Vaikka siinä on 20 metriä kangasta, se on kevyt ja ilmava sekä miellyttävä pitää. Miniäni teki pukuompelua opiskellessaan tämän koulun lopputyönä, myhäili tyytyväinen puvun omistaja.
1700-luvulla kaikilla naimisissa olevilla naisilla piti olla hattu. Se on saattanut olla korkean tukkalaitteen päällä vain pieni pläjäys kangasta pitsireunoineen.
– Valitsin päähineeksi lohenpunaisilla ruusuilla koristellun vihreänsävyisen olkihatun. Se kiinnitettiin hattuneulalla nutturakampaukseen, kertoi Jaana.
Kukku-peli
Tilaisuudessa osallistujat saivat tutustua uuteen korttipeliin. Jaana ja Anne olivat merkanneet pakan eriarvoiset ja -aiheiset kortit pistekirjoituksella. Esimerkiksi ohimenokortti ohjasi vaihdon seuraavalle pelaajalle ja suunnankääntökortin sattuessa vastaan käännettiin pelin suuntaa.
Kukku-pelissä pakassa on 42 korttia ja 21 erilaista kuva-aihetta kaikki kaksin kappalein.
Jokaiselle jaettiin yksi kortti. Peli kiersi myötäpäivään. Vuorossa oleva pelaaja arvioi korttinsa ja harkitsi, pyytääkö vaihtoa vasemmalla puolella olevan pelaajan kanssa. Sen jolta vaihtoa pyydettiin, oli pakko vaihtaa. Jos pelaajalla oli kukkukortti ja häneltä pyydettiin vaihtoa, hän sanoi kukku ja kierros päättyi siihen. Peliä jatkettiin jakamalla uudet kortit.
1700-luvulla peliä on pelattu nimenomaan rahasta.
Tilaisuuteen osallistui toistakymmentä kiinnostunutta. Eräs heistä, Satu Linna, kertoi kovasti nauttineensa illasta.
– Oli todella mukava tutkia sitä monimutkaista pukuviritelmää. En ole ikinä nähnyt mitään tuollaista; historialliset puvut ovat hyvin kiinnostavia, kiteytti Satu.
Sadun mielestä ilmapiiri oli innostunutta ja hän muiden mukana koki oppineensa paljon uutta. Puvun esittely tapahtui selvästi, jolloin monimutkaisesta luomuksesta sai hyvän kuvan.
Satu kertoi, että kukku-pelin kokeileminen oli jännää ja hänen mielestään he oppivatkin sitä varsin mukavasti.