Teksti: Erja Tulasalo
Iiu Susiraja otti lapsena ensimmäisen omakuvansa. Tuolloin kukaan ei vielä tiennyt, että hänen omakuvansa ja videonsa tulisivat puhuttelemaan ja hämmentämäänkin ihmisiä monessa maassa.
Wäinö Aaltosen museon kahvila Turussa on luova kohtaamispaikka pakkaspäivän valolle ja kahvilan lämpimälle valaistukselle. Tuossa tunnelmassa on hyvä kuulla Iiu Susirajan, 40, ajatuksia hänen taiteestaan ja tulevasta näyttelystään museon yhteydessä olevassa valokuvakeskus Perissä.
– Olen pitänyt tästä museosta aina hyvin paljon. Kävin täällä jo lapsena tarhan kanssa ja olen ollut täällä myös yhtenä kesänä näyttelyvahtina, kertoo Susiraja.
– Ja nyt mun teoksia on museon kokoelmissa ja kesäkuussa on sitten se oma näyttely Perissä.
Voin hyvin, kiitos.
Kesäkuun alussa avautuva näyttely kantaa ”Voin hyvin, kiitos” nimeä. Susiraja kuvailee sen olevan erilaista, pienellä huumorilla höystettyä, suomalaista small talkia. Näyttely tulee koostumaan näillä näkymin asetelma- ja omakuvista ja sekä videoista.
– Olen ajatellut siitä melko runsasta näyttelyä. Nyt pitäisi vain pistää pyörät pyörimään.
Näyttelyn kuvat tulevat olemaan erikokoisia, jopa kaksimetrisistä hyvin pieniin kuviin. Asetelmakuvilla Susiraja saa rytmiä ja vaihtelevuutta omakuvien väliin.
– Kuvaan videot vasta keväämmällä kun luonnonvaloa on enemmän. Videokuvaus vaatii paljon valoa.
Susirajan taiteen lähtökohta ei ole hahmo vaan todellinen elämä, mutta joskus hän on ajatellut sellaista loppuunpalaneen kotiäidin hahmoa, jonka mies pettää ja lapset ovat lähteneet maailmalle.
– Se rupeaa sekoilemaan kotona ja tekemään erilaisia kannanottoja kuten leipoo pikkuhousut piirakkaan.
Valokuvakeskus Perin esitteessä on kuva Susirajan näyttelyyn tulevasta teoksesta Iloa kukista. Ehkä kuvassa voisi olla tämän loppuunpalaneen kotiäidin kannanotto, kun hän on saanut vierailta kukkia. Väärinpäin käännetystä leikkokukasta ja veitsestä muodostuu nimittäin risti.
– Näyttelyn nimi pitää ilmoittaa museoille hyvissä ajoin ja se tuo omat haasteensa. Tekoprosessi on vielä kesken ja se voi viedä myös täysin uusille urille. Katsotaan saanko kaiken mitä olen ajatellut mahtumaan otsikon alle. Tietysti teosten nimeämiselläkin pystyy tekemään paljon.
Haaveista ja niiden toteutumisesta
– Olen saavuttanut jo sen verran paljon lyhyessä ajassa, että moni haave on jo toteutunutkin, ympyröitä on sulkeutunut.
– Muistan haaveilleeni Kluuvin näyttelyissä 2003-04 käydessäni, että voi kunpa saisin tänne vielä joskus oman näyttelyn. Ja niin kävi. Olin toiseksi viimeinen joka piti siellä näyttelyn keväällä 2015. Nythän sitä paikkaa ei enää ole.
Uran kannalta ajatellen olisi Susirajan mielestä hienoa, jos taide veisi myös hänet maailmalle.
– En ole koskaan ollut lentokoneessa, vaikka mahdollisuuksia ulkomailla käymiseen olisi ollut paljonkin viime vuosina, sillä teokset ovat reissanneet niin paljon.
Kuluvasta vuodesta on tulossa Susirajalle kiireinen ja myös vuodelle 2017 hän on jo luvannut näyttelyn olemassa olevilla, vanhemmilla teoksillaan. Ainakin Saksaan, Norjaan, Kreikkaan ja Ruotsiin on avautumassa näyttelyt ja uutena aluevaltauksena myös Yhdysvaltoihin menee muutama teos.
– Norjan Stavanger oli ensimmäinen ulkomainen museo, joka osti mun töitä. Kaksi videoteosta ja omakuvaa Norjan näyttelystä, siitä, joka oli ensin Kluuvissa esillä.
Susiraja kokee haastavana, että jo pari vuotta ennen pyydetään näyttelyjä, eikä tuossa vaiheessa voi olla apurahoista vielä mitään tietoa.
– On vain luvattava ja pidettävä peukkuja. En halua kuitenkaan pistää pelkkien apurahojen varaan elämääni. Eihän sitä tiedä vaikka tekisin vielä joskus oman taiteen ohella opetustyötä.
– Tietysti yksi haave on se, etteivät ideat loppuisi kesken. Se olisi mahtavaa.
Omakuvat ovena taideopintoihin
Susirajalla, tai tuskin kellään muullakaan, ei ole yksiselitteistä vastausta siihen, miksi jostakusta tulee taiteilija.
– Siinä lähiössä missä me asuttiin, ei mun tietääkseni ollut taiteilijoita. En edes tiennyt, että taiteilijana voi olla ja työskennellä, ei siitä silloin kukaan puhunut ammattina.
Ensimmäisessä, noin 10-vuotiaana ottamassaan omakuvassa Susiraja seisoo keskellä kasamaansa tavarapaljoutta jonkinlaisessa bodausasennossa vaatetuksenaan pelkät alushousut. Kameran alle hän oli kasannut kirjoja, jotta kuvauskorkeudesta tuli sopiva.
– Raahasin meidän koiran myös kuvaan. Olen kuvassa kuin osa asetelmaa.
Seuraavan omakuvan Susiraja otti vasta vuonna 2007. Muutoin hän kuvasi perhettään, kasveja, hevosia ja koiria. Vuonna 2007-08 ottamillaan omakuvilla Susiraja haki opiskelemaan Turun Taideakatemiaan.
– Mistä tässä on kyse? he olivat siellä kysyneet ja ajatelleet, että tämä ihminen pitää tavata.
Susiraja pääsi Taideakatemiaan ensi yrittämällä ja valmistui sieltä kuvataiteilijaksi pääaineenaan valokuvaus. Nyt hän tekee maisteriopintoja Kuvataideakatemiassa Helsingissä.
– Mulla on kolme ammattia, sillä opiskelin nuorempana artesaanimaalariksi ja tekstiiliartenomiksi.
– Olen lisäksi käynyt monilla Työväenopiston kursseilla, opiskellut vuoden kestävät valokuvausopinnot Paasikiviopistossa ennen Taideakatemiaa ja olen tehnyt monenlaista työtä.
– Tiedän myös mitä on olla työtön.
Rakkautta, totuuden etsintää ja vallan takaisin
ottamista
– Olen miettinyt, että jos kertoisin kaiken mitä taiteessani käsittelen, ei se sen jälkeen ehkä enää kiinnostaisi samalla tavalla.
Usein Susirajan taiteen lähtökohtana ajatellaan olevan lihavuus, feminismi, kauneusihanteiden kritisoiminen tai yhteiskunnalliset asiat.
– Mun taiteen lähtökohta, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, on rakkaus. Ei mulla muita aiheita ole.
Ihmissuhteet ovat osa rakkautta ja niiden myötä Susirajan kuviin ja videoihin tulee mukaan myös muita tasoja.
– En tee tarkoituksella poliittista taidetta, vaan yhteiskunnalliset asiat nousevat esiin vaivihkaa jälkeenpäin katsojien tulkintojen kautta. Ja se on mielestäni parasta.
– Taide on mulle myös jonkinlainen selviytymiskeino, keino totuuden etsimiseen. Mielenkiintoista on se, että kuviin tulee mukaan monia tasoja eikä se ole vain mun henkilökohtaista paatosta. Jos se olisi vain sitä, olisi se varmasti aika raskasta niin katsojalle kuin myös itsellenikin.
Susirajan kuvat ovat myös eräänlaisia vallan takaisin ottamisen rituaaleja, joissa otetaan takaisin joskus menetettyä elintilaa.
– Katsoja ei voi saada kokonaan kiinni siitä mitä kuvissani käsittelen, koska eihän hän ole elänyt mun elämää. Ja usein juuri tuo pieni mystisyys kiehtoo katsojaa, jättää tilaa omien tulkintojen tekemiseen.
– Enkä minä itsekään aina tiedä mitä kaikkea töihini liittyy.
Muottiin mahtumattomuus ei myöskään ole Susirajan kuvien tietoinen aihe, mutta jotakin siitä on usein aistittavissa ja se koskettaa.
– Ulkopuolisuuden tunnetta on vaikea selittää. Se on tunne, etten kuulu joukkoon. Olin ollut jo tarhaiässä ryhmästä erkaantuja, häärinyt nurkassa omia juttuja.
Kuvan kautta Susiraja kokee pystyvänsä keskustelemaan muiden ihmisten kanssa.
– Kykenen ryhmätyöhön, ei se ole mikään ongelma. Mutta enemmän tykkään tehdä asioita yksin.
Kuva ei synny pelkän taiteilijapalon voimasta
Vapaa-aikanaan paljon musiikkia kuunteleva ja keikoilla viihtyvä Susiraja työstää mielessään monia teoksia samanaikaisesti. Inspiraatiota on kuitenkin turha jäädä odottelemaan.
– Eivät teokset synny taiteilijapalon voimasta. On tehtävä systemaattisesti työtä, herättävä aamusta ja otettava kamera käteen. Aina voi pohtia suuntaviivoja, mutta tekemisen kautta kuvat parhaiten syntyvät.
Susirajan työ sisältää myös erilaisten kuvauksessa eteen tulevien käytännön asioiden etukäteissuunnittelua.
– Huulipunavideossa käytettävän huulipunan pakastin etukäteen, sillä raastan sen raastimella lastuiksi. Ilman pakastamista huulipuna olisi mennyt vain mössöksi.
Treeni-kuvassa lettien virkaa toteuttavat pullapitkot olivat etukäteisvalmisteluna kuivuneet pari viikkoa, sillä tuoreet pitkot olisivat murtuneet.
– Tiesin etukäteen etteivät ne tulisi tuoreena kestämään. Treeni-kuva (sarjasta Hyvä käytös) on yksi lempikuvistani. Sen valotus on kiva ja se on yksi niistä harvoista kuvista, joissa olen käyttänyt kameran salamaa.
– Teen luomukuvia ja kuvaan päivänvalossa. Ei mulla ole mitään taidokkaasti kuvattuja kuvia vastaan, mutta se ei vain ole mun juttu. Toki mulla on teknisestikin hyviä kuvia, mutta en edes omista mitään lamppuja tai muuta välineistöä.
Lähes kaikki kuvat ja videot Susiraja on kuvannut kotonaan. Ulkokuvia on vain Kauneus ja tuhmuus -sarjassa.
– Olen yrittänyt kuvata ulkona, mutta siellä tapahtuu niin paljon. Julistemaisuus, iskevyys hukkuu ja häviää runsaaseen ympäristöön.
Susiraja on yrittänyt kuvata myös veljensä asunnossa, mutta kuvat eivät olleet onnistuneet halutulla tavalla.
– Mulla pitää olla tiivis suhde siihen ympäristöön missä kuvaan. Ja jos tulee jotain ongelmia kuvatessa, pitää esineiden olla lähellä ja helposti saatavilla.
– Tykkään kotiympäristöstä kuvissani. Päästän lähelle, enkä kuitenkaan päästä. Temppuilen koko ajan asioiden kanssa, vähän niin kuin saippua mistä ei saa otetta.
Yleisen ja yksityisen rajalla
Kaikista henkilökohtaisin teos Susirajalle itselleen oli Kluuvin näyttelyssä ollut Hampurilaisvideo, joka löytyy myös hänen uusituilta kotisivuiltaan. Teokseen kuuluva kirje teki työstä entistä henkilökohtaisemman.
– Kirjoitan videossa ensin hampurilaiseen majoneesilla You ja lopuksi syön hampurilaisen.
Hörpin syödessäni välillä maitoa ja katson kameraa.
Myös Rakastaa, ei rakasta -video, jossa Susiraja hakkaa mattopiiskalla jalkojensa välissä olevan ruusun, on erittäin henkilökohtainen.
– Lopulta ne työt, jotka ovat olleet vaikeimpia tehdä, palkitsevat eniten. Toki annan paljon itsestäni taiteessani, mutta ei se ole koko minä.
Taiteilijallakin on oma työroolinsa niin kuin monissa muissakin ammateissa toimivilla on. Jonkin osan Susiraja säilyttää vain itsellään.
– Kun minut näkee livenä, ihmiset usein ihmettelevät, että ai, se onkin tämmöinen, nauraa Susiraja.
– Kaikkien, jotka kuvaavat itseään tai käyttävät taiteensa materiaalina itseään, pitäisi määritellä rajat itselleen. Kamera osaa olla rakentava, mutta se osaa olla myös tosi tuhoava. Sillä on se voima, varsinkin nyky-yhteiskunnassa.
Yksi Susirajan suojautumiskeino kuvissa on hänen lakoninen ilmeensä. Katsoja ei pääse täysin sen ilmeen taakse. Kuvissa käytetty esine etäännyttää kuin myös huumori, jota alkoi tulla hänen teoksiinsa pikku hiljaa Taideakatemian myötä.
– Ensimmäisissä omakuvissa ei ollut lainkaan huumoria. Niissä en myöskään näyttänyt kasvojani kokonaan. Piileskelin ristipistoliinan takana tai päälläni oli suklaakastiketta tai jotain muuta.
Yksi ympyrä on pian sulkeutumassa Susirajan vahvasti avautuvalla uralla. Jo lapsuudessa tärkeäksi tulleen turkoosinvihreän akvaarion luota Susiraja suuntaa museon ylöspäin johtaville portaille katsastamaan Perin galleriassa tehtyä remonttia.
Valon lisääntyvässä tahdissa syntyvät hänen tulevan näyttelynsä ”Voin hyvin, kiitos” kuvat ja videot.
– Jokainen saa suhtautua kuviini ja ajatella niistä mitä haluaa.
Iiu Susirajan kotisivut:
www.iiususiraja.com