”PINTA VOI OLLA KEPEÄÄ MUTTA SYVÄLTÄ PITÄÄ KOURAISTA”
Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Minna Lindgrenin kirjailijavierailu
Älyseinällemme ilmestyy installaatio. Tässä installaatiossa on raitiovaunu, jossa soi Brucknerin musiikkia. Siinä on vanhus, joka tarkkailee ohikiitävien vanhojen rakennusten arkkitehtuurisia yksityiskohtia, sormet sanakirjan sivujen välissä. On muita vanhuksia, usein vankeina omissa todellisuuksissaan. Ja siinä on älytaulu, jossa välkkyy teksti ”ihan mahtavuutta”. Ja kaikki tämä on näkymätöntä muille matkustajille, muulle maailmalle. Kunnes…
Mistä tulee ihmisiä, jotka osaavat muuttaa näkymätöntä näkyväksi?
Kirjailija-toimittaja Minna Lindgren sai lapsesta saakka mitä parhaimmat eväät, sivistystä, monipuolisia virikkeitä, herkkyyttä. Toimittajan ”ura” käynnistyi kymmenvuotiaana Siimahäntä-nimisen, perhepiirissä jaellun lehtisen myötä. Minna kertoo halunneensa aina kirjailijaksi, mutta kaunokirjoittamisen kynnys tuntui pitkään liian korkealta: aiheen piti olla ”jotain riittävää, jotain, jota hän hallitsi, josta hänellä oli annettavaa, uusia näkökulmia muille”.
Lindgrenin ensimmäinen kirja, Musiikki on vakava asia, on kokoelma hänen ’90-luvulla kirjoittamiaan musiikkiaiheisia Suomen kuvalehden kolumneja ja radiopakinoita. Hänen luova huumorinsa nousee pinnalle jo näissä kirjoituksissa, esimerkiksi koulutettujen konserttiyskijöiden kansainvälisestä yhdistyksestä kertovassa kolumnissa. Samaten on merkkejä myös toimittajan kiinnostuksesta sanakirjoja kohtaan: eräs kolumni selittää esimerkiksi ”diletantin olevan se, joka on musiikkiopiston kursseilla kaiken eniten kärsinyt”.
Seuraavat pari teosta kuvaavat yhtäältä erään musiikin huipputekijän uraa ja toisaalta sitä, miten kiinnostunut ”diletantti” tutustuu ja innostuu klassiseen musiikkiin.
Vastaperustetun Teos-kustantamon Silja Hiidenheimo pyysi Lindgreniltä ehdotuksia kustannusohjelmistoonsa: kaunokirjallisuuden rinnalle tarvittiin laaja-alaisia tietokirjoja ja elämäkertoja, mm. musiikin saralta. Lindgrenin paatoksellinen ylistyspuhe ihmelapsesta, johon hänet yhdisti musiikin ohella myös raitiovaunuharrastus ja yhteinen kohtalonnumero 22, johti vuonna 2005 ilmestyneeseen loistavaan elämäkertateokseen Leif Segerstam nyt.
Vajaat kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyi Sinfoniaanisin terveisin, joka voisi olla tuon elämäkertateoksen sisarteos siinä mielessä, että se johdattaa maallikkolukijaa klassisen musiikin syövereihin kuin kädestä pitäen. Teos syntyi pitkän kirjeenvaihdon seurauksena. Lindgreniin otti yhteyttä kirjallisuudentutkija Olli Löytti, hyvin analyyttisesti ajatteleva ihminen, joka pyysi saada tutustua eräänlaisessa kirjeopetuksessa hänelle täysin vieraaseen genreen, klassiseen musiikkiin. Kirjeenvaihdon lähtökohtana oli aito halu oppia, molemminpuolinen avoimuus ja uskallus myöntää, jos ei lopultakaan voi pitää jostakin musiikista ja toisaalta sen hyväksyminen. Lindgren ymmärsi vasta tämän kirjoitusprosessin myötä, mistä kaikista asioista voi olla kiinni, kun joku ei pääse omin voimin sinuiksi klassisen musiikin kanssa. Se oli valaiseva kokemus ja herätti tarvetta pukea se kirjaksi.
Välillä Ylen toimittajanakin vuosia työskennelleen Lindgrenin toinen suuri intohimo musiikin ohella on äidinkieli ja sanakirjat. Vuonna 2011 ilmestyi Sivistyksen turha painolasti, joka on nimensä veroinen, äärettömän sivistynyt ja samalla oivaltavan hauska kirja. Kirjan lähtökohtana Minna Lindgren lukee Väinö Hämeen-Anttilan 1920-luvulla kokoamaa tietosanakirjaa. Kirjailija pakinoi rönsyilevästi käyttäen hyväkseen tietosanakirjan hakusanoja ja määritelmiä, tiputtelee väliin omia tarinoitaan, pohdiskelee sivistyksen laatua ja merkitystä.
Hämeen-Anttila oli aikansa työväen sivistyksen uranuurtajia, joka toi Suomeen esimerkiksi Valitut palat -tyyppisen julkaisuformaatin sekä suurromaanien lyhennelmät. Hänen aikanaan kansansivistystyö oli vielä siinä määrin neitseellisessä kehitysvaiheessa, että lahjakas ja innokas toimija sai tehdä käytännössä mitä vaan. Hämeen-Anttila perusti mm. kustantamo Kariston ja toimi käytännössä yhden miehen kustannusyhtiönä, tehden kaiken vaaditun työn ja julkaisten laidasta laitaan, yhtä lailla tietosanakirjoja kuin Tarzan-romaaneja.
Lindgren pohtii, miten nopeasti tieto voikehityksen myötä muuttua fiktioksi ja peräti komediaksi. Hämeen-Anttilan tietosanakirja on nykytietämyksemme mukaan täynnä epätasaisuutta ja pöyristyttäviä ja huvittavia virheitä. Tekijän intohimon kohteena olevaa Belgiaa käsitellään sivukaupalla, mutta Ruotsia ja Suomea ei maantieteellisessä osiossa edes mainita, Brontën sisaruksia väitetään englantilaisiksi ja Humiseva harju käännetään Viuhuviksi ylänteiksi. Tämä kaikki osoittaa, miten tieto vanhenee hetkessä ja mikään ei voi olla yhtä huvittava kuin vanhentunut tieto, silti joka ikinen aikakausi suhtautuu oman aikansa uusiin saavutuksiin kuin ikuisiin sellaisiin.
Samassa Lindgren peilaa myös oman työelämänsä muutoksia, Ylen musiikkiosaston päällikön ominaisuudessa kokemaansa uskomatonta organisaatiomuutosten kiihtyvää karusellia ja paluutaan toimittajaksi, keinoinaan satiiri ja ristiriitaisten mielleyhtymien vuorottelu.
Minna Lindgrenin nimi räjähti suuren yleisön tajuntaan kuitenkin vasta Ehtoolehto-sarjan myötä, jonka osat, Kuolema Ehtoolehdossa, Ehtoolehdon pakolaiset ja Ehtoolehdon tuho ilmestyivät nopeaan tahtiin 2010-luvulla ja saavuttivat valtavan laajan suosion. Romaanisarja taipunee myös elokuviksi Neil Hardwickin ohjauksessa, vaikka filmatisoinnin yksityiskohdat ovat toistaiseksi vaakalaudalla, muiden muassa se, järjestyykö rahoitus ilman rollaattoritakaa-ajon kaltaisia toimintakohtauksia…
Ehtoolehto on kuvitteellinen vanhainkoti jossain Munkkiniemessä. Sen asukkaat ovat yhdeksänkymppisiä, enemmän tai vähemmän viriilejä vanhuksia, jotka omien sanojensa mukaan kuolemaa odotellessaan elävät, harrastavat, vihaavat ja rakastavat, huolestuvat ja juonittelevat kuten nuorempansa. Paitsi, että he jäävät aina ja kaikessa hieman ympäröivän yhteiskunnan ulkopuolelle, hehän pukeutuvat ja puhuvat vanhanaikaisesti, syövät epämuodikasta ruokaa, harrastavat epämuodikasta musiikkia ja kirjallisuutta, jopa heidän sosiaaliset suhteensa tuppaavat rajoittumaan heidän laillaan yhteiskunnasta syrjään joutuneisiin ihmisiin, kuten tummiin maahanmuuttajanuorukaisiin tai moottoripyöräenkeleihin.
Ehtoolehto-kirjoja lukiessa sekä nauru että itku ovat erityisen herkässä. Satiiri ja huumori puhkeavat poikkeuksellisen komeaan kukkaan. Muttei Ehtoolehto mikään huumorisketsisarja ole. ”Huumori pelkästään huumorin vuoksi on hömppää. Pinta voi olla kepeää, mutta syvältä pitää kouraista”, korostaa kirjailija, joka omien sanojensa mukaan ”ei käytä huumoria, vaan näkee maailman näin”. ”Nauru herkistää ihmistä näkemään vakavat asiat syvällisemmin”, pohtii Lindgren mainiten esikuvikseen Mozartin ja Chaplinin.
Ehtoolehto-konsepti syntyi pitkien ja perusteellisten journalististen taustatutkimusten tuloksena. Lindgren julkaisi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä suuren huomion herättäneen reportaasisarjan vanhushuollon nykytilasta. Jokainen artikkeli poiki uusia ja yhä uusia yhteydenottoja vanhuksilta, omaisilta ja hoitohenkilökunnalta, paljasti uusia ja yhä uusia ongelmakohtia, traagisia tapauksia. Kaiken järkyttävimmät tarinat eivät sopineet mediaan, niitä oli pakko työstää fiktiivisen kaunokirjallisuuden keinoin.
Minna kertoo, miten hänelle soittaneet seitsemänkymppiset halusivat keskustella vanhuuden pelosta, kahdeksankymppiset sairauden pelosta ja yhdeksänkymppiset esittelivät itsensä ikänsä kautta, he jaksoivat ihmetellä humoristisesti, ovatko lääkärit kenties lähteneet poistamaan kuoleman. Tämä asenne tarjosi oivan perusvireen romaanisarjan vanhusten ääniin. ”Palvelutalossa on yksi sääntö ylitse muiden: siellä ei saa kuolla”. Ja erityisesti ei saa kuolla perjantaina, jolloin poliisia ja lääkäriä, jotka on lain mukaan kutsuttava kuolemaa luonnolliseksi toteamaan, saattaa joutua odottamaan viikonlopun yli. Ja koska vanhuuteen ei saa kuolla, lääkärikunta on kehitellyt kuolinsyytä määritelläkseen ns. HRO-oireiston, eli hauraus-raihnausoireyhtymän.
Hoitotahdon puuttuessa myös hoidon antaminen on käytännössä potilaan vastuulla: lääkärit eivät uskalla määrätä, mihin ikään minkäkin hoidon antamisen raja vedetään. Näin saattaa tapahtua, että kun yhdeksänkymppinen ihminen on kuolla sydänkohtaukseen, hänelle asennetaan viime hetkellä sydäntahdistin ja rankan leikkauksen seurauksena hän joutuu viettämään elämänsä viimeiset kuukaudet tai vuodet neliraajahalvaantuneena ja tajuttomana. ”Miten valtavasti tämä yhteiskunnalle maksaa ja kenelle tästä on iloa tai hyötyä?” kyseenalaistaa Lindgren.
Olisi kiinnitettävä enemmän huomiota myös siihen, että nopeasti kehittyvistä dementiatapauksista merkittävä osa on lääkityksen seurausta. Lääketehtaat eivät testaa lääkkeitään yli 65-vuotiailla ja erityisesti monien lääkkeiden yhteisvaikutus voi johtaa vakaviin seurauksiin. Samaten vanhusten virtsatietulehdukset johtavat usein sekavuustiloihin, joita diagnosoidaan helposti virheellisesti Alzheimer-taudiksi ja lääkitään diagnoosin mukaisesti, jolloin kierre on valmis. Kun väärä lääkehoito puretaan ja potilaan tila palautuu ennalleen, byrokraattinen järjestelmä johtaa puolestaan kohtuuttoman monimutkaisiin ja kalliisiin kotiutumisprosesseihin.
Kaikki nämä tosiseikat, kuten myös vanhusten käynnit lääkärin vastaanotolla tai kotihoito, tarjoavat satiirin kannalta valtavasti otollisia tilanteita kirjailijalle. Vastaanotolla lääkäri katsoo enemmän tietokonettaan kuin potilasta, yhteistä kieltäkään ei välttämättä löydy. Tekniikka saa vanhukset hämmennyksiin, NASA:n kehittämät 3D-tulostetut ruoat vieroksuttavat. Kotihoitajille on budjetoitu älypuhelimeen 8 minuuttia käyntiaikaa asiakasta kohden ja suurin osa ajasta kuluu helposti sisäänkirjautumisiin ja raportointeihin, miten he siis ehtisivät puhelimensa räpläämiseltä tositoimiin…
Tässä vaiheessa tunnelma Iiriksen auditoriossa, ennätyssuuren yleisön keskuudessa on tiivistynyt käsinkosketeltavaksi, esillä oleva aihe koskettaa jokaista tavalla tai toisella. Minnan tyyli pysyy näennäisesti kepeän humoristisena, mutta hänen kertomat tapaukset, tilastot ja argumentit viiltävät. Niitä on joskus äärettömän vaikeaa kohdata: esimerkiksi ensimmäisen Ehtoolehto-romaanin englanninnoksesta oli brittikustantajan vaatimuksesta jätettävä pois kohtaus, jossa vanhus joutuu raiskauksen uhriksi, se olisi ollut brittilukijoille liikaa.
”Yhteiskunnalle vanhustenhoito on liian kallista, yksityiselle puolestaan megalomaaninen tulonlähde”, toteaa Lindgren. Palvelutaloissa kaikki tapahtuu ”raha edellä”, kaikki on hinnoiteltua, ”housut ylös on kalliimpaa kuin housut alas”.
Ehtoolehdon sankarittaret ja sankarit, pääosissa Siiri, Irma, Anna-Liisa ja suurlähettiläs, elävät näiden rajujen yhteiskunnallisten muutosten keskellä tyynesti heräten joka aamu ihmettelemään, että ovat edelleen elossa. Lindgren kertoo kirjoittaneensa ensimmäisen Ehtoolehdon ensimmäisen version minä-muodossa ja muuttaneensa sen kustannustoimittajan valitettua sen muodon rajaavan liikaa näkökulmia. Myös tapahtuneet rikokset oli alkuun tarkoitus kirjoittaa auki. Onnistuneemmaksi osoittautui kuitenkin ratkaisu, että rikoksia selvitetään vain siinä määrin, mitä vanhukset kyseisissä oloissa saattavat nähdä ja saada selville.
Romaanien parhaimpiin anteihin kuuluu myös uskomattoman vivahteikas ja rikkaita tyylilajeja käsittävä kieli. Kun Lindgren sanoo eri kielirekistereillä pelaamisen olleen hänelle kirjailijana herkullista, lukija ei voi kuin nyökkäillä innokkaasti. Ehtoolehto-sarjaa käytetään kirjailijan mukaan useissa lähihoitajaoppilaitoksissa pakollisena lukemistona, ilmiselvästi sekä sisältönsä, että kielensä takia. Kun vanhat rouvat keräävät sellaisia sanahirviöitä kuin ”projektin hankekehityksen läpinäkymättömyys” tai ”alihankintojen yliresursointi”, kielikellot kilisevät lukijan päässä hillittömästi. On ilo seurata myös kirjailijan hulvatonta mielikuvitusta vaikkapa Areena-talon bordelliin, raskaustestin hankintareissuun tai kapinaan henkilökuntarobotteja vastaan. Kuva vanhenemisesta ja erityisesti vanhuspalveluista kauhistuttaa, ja silti: mitä elämän ja seikkailun makua näistä kirjoista löytyykään!
Illan päätteeksi haastattelijana loistanut Eija-Liisa Markkula ojentaa Minna Lindgrenille melkoisen erikoisen kirjan: vuoden ’49 ilmailualan englanti-suomi-sanakirjan. Eikä yleisökään lähde tyhjin käsin: tietoa, vakavaa pohdiskeltavaa ja huumoria saimme jokainen säkkikaupalla.
Kirjailijavierailu on kuunneltavissa osoitteessa: www.kajastuslehti.fi