LUKUNURKKA SUOMALAISTEN NAISTEN OPINTIEN EDELLÄKÄVIJÄT

Teksti: Tuula-Maria Ahonen

Naisten aika
Valkoinen varis ja muita oppineita naisia. Toimittaneet Riitta Mäkinen & Marja Engman, Gaudeamus 2015

Aikaa 1900-luvun taitteen molemmin puolin voidaan kutsua naisten ajaksi. Naiset toimivat aktiivisesti omien oikeuksiensa ja Suomen itsenäistymisen puolesta. Tuolloin nämä kaksi ratkaisevaa pyrkimystä nivoutuivat yhteen, ja niihin yhdistyi lisäksi naisten opinhalu, kertoo kirjan johdanto. Kirja kertoo edelläkävijänaisten todellisuudesta. Monet heistä on unohdettu, kaikki kohtasivat ongelmia, ennakkoluuloja ja torjuntaa.
Vanhoillisen yläluokan tyttärien oli varallisuudesta huolimatta vaikeampi päästä kouluun ja yliopistoon kuin porvaristyttöjen. Korkeaa aatelia edustava Annie Furuhjelm ei enää saanut jatkaa 17-vuotiaana tyttökoulussa. Vapaaherratar Aleksandra Gripenberg sai oppinsa kotikoulussa vanhemmilta sisariltaan ja lukemalla itse.
Kuitenkin Suomessa opintielle pääsivät muutkin kuin ylempien yhteiskuntaluokkien tytöt ja pojat.
– Vaikka työläisperheiden tytärten lukumäärä oli pieni, se kertoo opintien avoimuudesta, kertoo Mervi Kaarninen. – Laatokan rannan köyhän henkikirjoittajan esikoinen Tekla Hultin sai opiskella aina yliopistossa asti, kotimaassa ja ulkomailla.
Naisilla ei ollut aluksi oikeutta kuulua yliopistossa osakuntiin. Vuonna 1890 syntyi osakuntia muistuttava De kvinnliga, josta käytettiin nimitystä naisosakunta. Naiset tulivat luentosaliin eri ovista kuin miehet, heidät istutettiin mahdollisimman lähelle luennoitsijaa tai vaihtoehtoisesti salin perukoille, eivätkä he saaneet käyttää opiskelijoiden sosiaalitiloja.
Rosina Heikel, Suomen ainoa naispuolinen lääkäri lähes kahdenkymmenen vuoden ajan, sai aluksi luvan vain seurata miespuolisten opetusta lääketieteellisessä tiedekunnassa.
”Tyttöhän on seinähullu”, nuori Rosina sai kuulla omaisilta, ystäviltä ja tutuilta, kun hän kertoi haluavansa lääkäriksi.
– Heikel aloitti anatomian harjoitukset muiden kanssa anatomiasalissa, mutta siirtyi pian tekemään niitä erilliseen huoneeseen. Heikelille siirto oli helpotus, sillä hän kärsi huomiosta, jonka kohteeksi hän oli anatomiasalissa joutunut. Jopa kadunmiehiä käveli sisään ällistelemään häntä ja esittämään suorasukaisia kommentteja, Heini Hakosalo kertoo.

Ulkomailla arvostusta, kotimaassa ei

Alma Söderhjelm (1870-1949) kuului ensimmäisiin yliopistossa opiskelleisiin naisiin ja jatkoi opintojaan tohtoriksi. Hän kirjoitti väitöskirjan ja sen jatko-osan Pariisissa tekemänsä tutkimuksensa pohjalta.
– Ranskan vallankumous oli vieras aihe, ja väitöskirjasta ilmestyikin täällä vain yksi arvostelu. Sen sijaan Ranskassa, Englannissa ja Saksassa tutkimus otettiin hyvin vastaan, Alma Söderhjelmistä tuli loppuiäkseen Ranskan vallankumouksen ja 1700-luvun tutkija, Engman kertoo.
Kuvaavaa on, että Söderhjelm ei päässyt professoriksi omassa opinahjossaan Helsingin yliopistossa. Sen sijaan kauppaneuvoksetar Ellen Dahlström lahjoitti varat, joiden turvin Söderhjelmille perustettiin ylimääräinen yleisen historian professuuri yksityisessä Åbo Akademissa. Näin Söderhjelmistä tuli ensimmäinen naisprofessori.
Muutkin akateemiset naiset saivat jakaa samaa kohtaloa. Akateemisen naisen kuvaan kuului yleensä myös perheettömyys.
– Hän kasvoi aikana, joka sulki intellektuaalisesti työskentelevät naiset kotielämän onnesta, ja hän pääsi liian myöhään luvattuun maahan, jossa myrtti ja laakeri eivät enää olleet joko tai, vaan sekä että, filosofian tohtori Lydia Wahlström toteaa ystävänsä Alma Söderhjelmin elämänkohtalon.
Nyt 2000-luvulla enemmistö niin lukiolaisista kuin yliopisto-opiskelijoistakin on naisia. Mutta vanhat asenteet ovat edelleen voimissaan.
– Naisten osuus on edelleen sitä pienempi, mitä ylemmäksi yliopistohierarkiassa mennään, Bélinki ja Mäkinen toteavat. Kirja ei ota esille palkkakysymystä, mutta kuvaavaa on nykylastentarhan opettajan kommentti:” Jo sata vuotta sitten lastentarhanopettajanaiset valittivat palkkansa pienuudesta.”
Naisten työ on edelleen vähemmän arvostetumpaa kuin miesten työ, vaikka naiset olisivat kuinka koulutettuja. Tilanteesta olisi tarpeen kirjoittaa kirja, jossa syvällisesti pohdittaisiin ja kyseenalaistettaisiin, miksi yhteiskunnassamme toimitaan näin.
Järjellistä perustaa ei löydy. 2000-luvulla olisi jo aika siirtyä todelliseen naisten yhteiskunnallisen panoksen ja ylipäätään naiseuden syvällisempään arvostamiseen?!