Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
”Vaikka kuinka perusteellisesti ja loistavasti oletkin perehtynyt kirjoihini, minun on silti ilo todeta, että olet ihan pihalla!”
Harvemmin haastattelija kuulee kirjailijavieraalta nämä sanat ja harvemmin hän voi ottaa ne imarteluna. Tällä kertaa sittenkin: haastattelija Eija-Liisa Markkula nauraa hykertää hervottomasti, samaten yleisö, eikä vierastakaan voi synkäksi ja yksitotiseksi väittää, ei sinnepäinkään. Näin, vaikka puheenaiheet ovat mitä suurimpia ja tärkeimpiä.
Juha Hurmeen tekeillä olevan romaanin, Köpin kirjan, päähenkilö, Nyljetyistä ajatuksista tutuksi tullut Köpi vierailee Hurmeen varjona Celia kirjastossa huhtikuun 28. päivänä vuonna 2015. Siellä missä fiktio kohtaa todellisuuden, syntyy kosketuspintoja, äärettömän nokkelia ja inspiroivia kirjallisia leikkejä ja huijauksia, henkeäsalpaavan virtuoosimaiselle kirjailijalle ja teatterintekijälle niin ominaisia.
Hurmeen maailman kantavia voimia on viisas nauru. Se on usein äänetöntä elämänmyönteisyyttä, joka ei vähättele tragedioita ja kärsimystä, mutta joka nojaa aina toivoon ja joka on kaikissa olosuhteissa parantava voima. Viisaan naurun vuoksi kirjailija itse vilahtaa jokaisessa kirjassaan varjona tai lempeänä pellenä.
Teatterintekijänä, näyttelijänä ja ohjaajana Juha Hurme jätti sormenjälkensä muiden muassa Ylioppilasteatterin, Suomen kiinalaisen teatterin ja teatteri Telakan historiaan. Nykyisin hän opettaa Teatterikorkeakoulussa. Kansallisteatterissa puolitoista vuotta pyörinyt palkittu Europaeus-näytelmä oli kulttuuritapaus.
Teatteri taiteen lajina on Hurmeen koko elämäntyön peruspilari, vaikka hänen kiinnostuksensa ja työskentelyn kohteiden kirjo ulottuu luonnontieteistä ja pitkän matkan urheilusta musiikin ja kulttuurihistorian kautta ekologisiin kysymyksiin. Teatteri on kuitenkin ihmisen olemisen pohja, joka syntyi yhtä aikaa ja yhteennivoutuneena demokratian kanssa. Näin ollen teatteritaide vaikuttaa välillisesti joka ikiseen ihmiseen riippumatta siitä, kohtaako hän kertaakaan eläessään ainuttakaan näytelmää.
”Uskon sellaiseen teatteriin, joka ei hylkää älyä”, toteaa Hurme. Teatteri ei saa olla poliittisesti saarnaava, viimeisen tulkinnallisen vastuun on säilyttävä katsojalla, eikä aihe pyhitä taideteosta. On banaalia, jos toiminta lavalla toistaa ja alleviivaa sen, mitä roolihenkilö puhuu. Roolihenkilön ja katsojan tunnetilat, itku ja nauru voivat hyvinkin olla ristiriidassa keskenään, tässä ristiriidassa piilee teatterin, draaman ja komedian syvin olemus.
Kirjailijaksi Juha Hurme kypsyi teatterin kulisseissa. Ensimmäisen romaanin, Volvo Amazonin pohjana toimi neljän näytelmän Auto-trilogiaksi kutsuttu sarja. Hurmeelta tilattiin teatterin tekemiseen liittyvistä fyysisistä puuhista ja ajatustyöstä kertova proosateos ja tämän teoksen runkoon hän sisällytti neljä lapsuutta ja nuoruutta käsittelevää näytelmää. Isänsä kuolema sai Hurmeen pohdiskelemaan heidän yhteisiä aikojaan, omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan, sekä Suomen rajua muuttumista 1960-luvulta milleniumiin kantavana aikakautena. Volga Farmari, Ford Taunus, Toyota Hiace ja Volvo Amazon eivät ole orjallisesti päiväkirjamaisia paljastusnäytelmiä, kirjailija käyttää omaa polkuaan fiktion runkona.
Puupää-romaani juurtui myös teatterissa. Hurmeen kanssa paljon yhteistyötä tehnyt Christian Smeds soitti Hurmeelle ’90-luvun loppupuolella. Smeds pyysi häntä kirjoittamaan valoisan lopun hänen liian synkäksi arvioimalleen näytelmälle ja myös esittämään roolihahmoa. Rautavaara, Oulunkylän tähti -niminen esitys pyöri Oulunkylän vanhassa työväentalossa, homeenhajuisessa puuröttelössä, kunnes lähistön pikkupojat polttivat vahingossa koko esiintymispaikan ja esitykset loppuivat siihen. Hurmeen kynästä syntynyt lyhyt, lapsuutta ja lapsuuden elokuvaelämyksiä käsittelevä monologi johti joitakin vuosia myöhemmin uuteen kutsuun: Smeds esitti Hurmeelle tällä kertaa tunnin mittaisen monologinäytelmän ideaa.
Puupää-näytelmänsä kanssa Juha Hurme on Kajaanin teatterin nimissä kiertänyt toistakymmentä vuotta Suomea ja keikkoja riittää vieläkin viisi tai kuusi vuodessa. Tämän näytelmän pohjalta syntyi romaani Puupää, jonka päähenkilö on N., venäläisromaanien ja Kafkan romaanien mukaisesti pelkäksi sukunimen alkukirjaimeksi etäännytetty hahmo, ikuisesti maata kiertelemään pakotettu ja lopulta mystisesti katoava, kenties peräti itsemurhan tehnyt teatterintekijä, Hurmetta jokseenkin muistuttava hahmo hänkin, työelämän kurjistumista symbolisoiden. Romaani käynnistyy takaperoisesti: N. jättää jälkeensä neljä muistivihkoa, joita eräs ystävä purkaa, analysoi ja varustaa johdannoillaan hieman kieli poskessa selvittääkseen maan poljetuimman teatterintekijän katoamisen mysteerin. Surkuhupaisat kohtaukset tuovat mieleen teatterihistorian kaiken traagisimpien hahmojen, kuten Esa Pakarisen kohtalon.
Puupää alkaa lahtelaisen ”Suomen parhaan ruisleivän” yleistyksellä. Hurme sanoo olevansa paljon ennemmin kosmopoliitti kuin tiukka patriootti. Hänestä Suomi on reaalipoliittisesti ja maantieteellisesti Siperian läntisin nurkka, asuinsijaksi maailman lähestulkoon kelvottomimpia maisemia, joita asustaa jylhä kansa, kummallisia luusereita, joita on häädetty tänne jäisille soille. Ylistettävää on ruisleivän lisäksi ainakin maan kirjastolaitos: Hurme, kuten kirjansa sankari Köpi, omistaa vähintään kahdenkymmenen eri kunnan kirjastokortin, ”elämän valttikortit” ja lainaa yhden päivän kirjalainoja, missä ikinä kulkeekin. Ja hän kulkee paljon: Suomen kaikki kunnat ovat Hurmeelle tuttuja, hän on ekologisten elämäntapojen malliesimerkki, ei lennä, ei matkusta Ruotsia pitemmälle, vaan pörrää vain kotimaassa, lähinnä jalan, polkupyörällä tai soutaen.
Puupään jälkeen Hurme sai viettää menestyksen, työn ja levon täydellisen tasapainon vuosia. Tässä hyvässä elämänvaiheessa iski varoittamatta raju sairaus: Hurme vajosi psykoosiin ja joutui kuukausiksi Auroran sairaalan suljetulle osastolle ja vahvojen psyykelääkkeiden turruttamaksi. Paraneminen oli sitten yhtä nopea ja ihmeellinen kuin sairastuminenkin. Tästä paranemisen ihmeellisestä kokemuksesta syntyi Hurmeen seuraava romaani Hullu, jonka piti olla hauska kirja ja jonka hauskuuden lähteenä oli oltava paranemisen ilo ja riemu.
Elämän suurin kriisi oli samalla vaikea valintatilanne: valehdellako sairaus burnoutiksi vaiko kertoa rehellisesti psykoosista? Hurme valitsi avoimen kertomisen, mutta käsitteli moraalisesti herkkää aihettaan omia ja potilastovereittensa mielisairaalakokemuksia korostetun fiktiivin kaunokirjallisuuden keinoin fuusioiden. Psykiatrit ja mielenterveysjärjestöt ovat edelleen hyvin kiinnostuneita Hurmeen kokemuksista, sen verran harvassa ovat psykoosista täysin palautuneet ja kokemuksiaan ilmaisemaan kykenevät entiset potilaat.
Kirjan nimetön potilas, Hurmetta muistuttava hahmo jälleen, kirjoittaa terapiamielessä näytelmän potilastoveristaan, Aleksis Kiven aikalaiskirjailijasta, joka eli 42 vuotta psykoosissa Lapinlahden mielisairaalassa. Tämä näytelmä, jälleen teatteria romaanissa, esitetään Auroran sairaalassa uudenvuodenaattona. Kirjaan liittyvä lähes kammottava anekdootti kertoo, että Hurme kirjoitti romaanin sisäisen näytelmän psykoosista seitsemän vuotta ennen omaa sairastumistaan.
Juha Hurmeen toistaiseksi merkittävin romaani on viime vuonna ilmestynyt Nyljetyt ajatukset. Romaanin perustana on Hurmeen ja kaverinsa todellinen, tarkoin päiväkirjamerkinnöin dokumentoitu kolmen viikon ja seitsemänsadan kilometrin soutu- ja purjehdusmatka Kustavista Hailuotoon, matkan kaikkine mahdollisine hauskoine ja vaikeine kommelluksineen. Romaanin henkilöt, Aimo ja Köpi, soutavat ja pitävät perää vuorotellen ja lepovuorossa oleva kaveruksista kertoilee aina kulttuurihistoriaa käsitteleviä tarinoita, anekdootteja, kannanottoja. Matkan määränpäänä on Kokkola, jonne kaveruksilla olisi oopperalippu, mutta heidän myöhästyttyään ensi-illasta heidän seuraansa lyöttäytyy taas salaperäinen hahmo Juha Hurme nimeltään, joka jättää kaveruksille lapun: ”Älkää kääntykö hölmöt, soutakaa Hailuotoon saakka”.
Romaani on taideteoriaa kansankielellä avaava teos, joka osoittaa, miten taide on inhimillisen olemisemme kantava rakenne, peruspilari. Soutajat käyvät läpi satoja, ellei tuhansia kulttuurihistoriallisesti arvokkaita tarinoita. Hurme on vuosien luennoitsijan uransa aikana kerännyt tarinoita, anekdootteja ja taustatietoja ja keksi oman soutumatkansa aikana keinon hyödyntää tätä aineistoaan kaunokirjallisin keinoin. Tarinat hakevat valtakulttuurin jalkoihin polkemaa todellisuutta ja kertovat mm. nuorena kuuroutuneesta Volter Kilvestä, jonka kohdalla ehkäpä juuri tärkeän aistin puute johti verbaalisuuden käsittämättömän loiston kypsymiseen. Kertovat Aleksis Kivestä, joka loi huikean suomen kielensä Europaeuksen sanakirjan avulla ja Runebergistä, jonka Vänrikki Ståhl on suomennettuna jokseenkin väärinymmärretty, alkuperäisenä jopa leikkisä ja sodan kummankin osapuolen sankareita yhtä lailla arvostava teos.
Kirja on samalla suomalaisen luonnon kauneutta ylistävä teos. Samalla se on täynnä riemukkaita ja nokkelia juonia ja käänteitä, joiden tarkoituksena on saada lukijan pää pyörälle, huijata ja viihdyttää häntä. Todellisuus ja fiktio sekoittuvat perusteellisesti, kun esimerkiksi kaverukset joutuvat kosketuksiin muutaman kerran Juha Hurmeen taideteosten kanssa, aina ei lukija tiedä, onko kyseisiä teoksia olemassa vai ovatko ne keksittyjä.
Juha Hurme oppi kirjoittamaan teatterissa ja se näkyy. Hän kirjoittaa ekonomisesti ja täsmällisesti, turhia jaarittelematta. Hänen kirjansa ovat monimutkaisia ja monitasoisia, silti kommunikatiivisia ja helposti lähestyttäviä, hieman teatterin toisen suurnimen, Shakespearen tapaan. ”En voi työstää latteaa kuvausta maailmasta, jonka koen monimutkaiseksi ja monikerroksiseksi. Kirjailijoiden eettinen velvollisuus on luoda relevantteja, käypiä kuvauksia todellisuudesta, mikä ei välttämättä tarkoita realismia, vaan vastaavuuksia”, tähdentää Hurme. ”Kerroksittaisen rakenteen takana on niitä analysoitaessa kuitenkin simppeleitä peruselementtejä, selkeitä perustunteita ja ymmärrettäviä motiiveja.” Hurmetta ei kirjailijana, eikä lukijanakaan kiinnosta kertahotkaisulla tavoitettava lattea kirjallisuus. ”Haasteiden asettamisessa piilee sivistymisen arvon lisäksi myös valtava viihdearvo”, hän nauraa.
Nyljettyjen ajatusten lopussa hahmot kävelevät maisemasta ulos ikään kuin häivytettyinä, antaen lukijan odottaa heidän paluutaan. Kirjan entistä paksumpi jatko-osa, Köpin kirja, onkin jo valmistumaisillaan. Se käsittelee kulttuurihistoriaa kronologisesti, alkaen Agricolasta ja päättyen Hurmeen aikalaisidoliin Madonnaan.
Mutta Juha Hurmeen uusimmasta teoksesta pääsemme nauttimaan jo ennen Köpin kirjaa: Kom-teatteri esittää syyskuussa hänen näytelmänsä Muuttomiehet, jonka lokakuun 10. päivän esitykseen on varattu ryhmäliput näkövammaisille. Näytelmä on komediallinen, toinen jalka todellisuudessa ja toinen abstraktissa, absurdissa fantasiassa oleva kuvaus todellisesta muuttotilanteesta, jossa ihmisen elämän koko identtiteetti odottaa pihassa laatikkoihin pakattuna. Tarina irtoaa realismista vertauskuvaksi siitä, miten ihmiskunta muuttaa nykyhetkestä tulevaisuuteen. Muuttofirman henkilökunta on antiikista tuttuja puolijumalia, jotka tietävät tulevaisuudestamme.
Jos Juha Hurmeen vierailua pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se sana on ehdottomasti Volter Kilven luoma sana, joka tarkoittaa mahtavan taide-elämyksen tai muun elämän kohokohdan tuottamaa suurta ilon ja riemun tunnetta. Käsite on hieman sukua kuuluisalle Stendhalista nimensä saaneelle syndroomalle. Ilta oli siis todellinen täysinäishyminöivä hetki!