”ÄLÄ LUE KAUNOKIRJALLISUUTTA, JOS ET HALUA TULLA SATUTETUKSI”
Teksti: Gyöngyi Pere-Antikainen
Hän siteeraa erästä lempikirjailijaansa, norjalaista Per Pettersonia puhuessaan kirjallisuuden ytimestä, mm. siitä, miten julmissa, kipeissä ja rumissakin asioissa piilee esteettinen kauneus ilman kyynisyyttä käsiteltynä. Ja minä siteeraan erästä lempikirjailijaani, kosmologi Kari Enqvistiä, joka sanoi kosmologia ja kirjailijaa yhdistäväksi tekijäksi sen seikan, että kumpikin tutkivat toisaalta sitä, mikä maailmankaikkeudessa on suurinta ja toisaalta sitä, mikä on kaiken pienintä. Maailmankaikkeuden äärettömyys ja siinä hiukkasina ihmismielen pienimmät liikkeet – siinä kaikki. Tai ei sittenkään: kaiken osana on tutkimuksen työkalu, kieli, joka tekee työstämistään kohteista mestariteoksia.
En pysty olemaan täysin puolueeton. Löysin hänen kirjansa nuorena kääntäjänä sattumanvaraisen toimeksiannon kautta. Ja vaikka valmista käännöstä ei historian tuulten oikusta silloin julkaistukaan, jäin seuraamaan hänen uraansa. Ja nyt tapaan hänet uudestaan, haastattelen häntä ennenkokemattoman jännittyneenä ja mieltäni lämmittää, kun hän kertoo nähneensä sen vanhan käännökseni entisen kustantajan hyllyssä muiden sivuun joutuneiden käsikirjoitusten puolitoistametrisessä pinossa.
Olli Jalonen on näennäisesti pienten eleiden mies. Hän puhuu hiljaa ja pohdiskellen. Hän sytyttää yleisöään hitaasti, ei räiskyvin kipinöin, mutta hänen ajatustensa, anekdoottiensa ja lukemiensa sitaattien synnyttämä hehku jää kytemään.
”Niin kuin Temassa on joskus tuntunut, niin tuntui nyt, että alkaisi uusi elämä, meissä molemmissa erillinen, mutta yhdessä molemmista. Kun lepäilimme sängyllä verhot auki, valojen välke alapuolelta heijastui eniten katon valkoista vasten, mutta vähän myös vasten ihoa, oranssia piirtävää valoa ja välillä taas valoa vähemmän. Sovimme, että näin on nyt, mutta ei ehkä sitten enää. Mutta ajattelin itsekseni, että kuitenkin, ja tiesin Islan tietävän, ja hän tiesi minun, mutta mitään ei ääneen sanottu, ettei se olisi tullut sillä tavoin valmiiksi, ja eteen aseteltuna särkynyt, vaan pysyi sulana, sulaa vettä ja maata.”
Kronologisen etenemisen sijaan tarjoan hänelle avainsanoja kuin tikapuita, joiden askelmia pitkin hypähtelemme romaanista toiseen näennäisen sattumanvaraisesti, mutta vaivihkaa korkealle kohoavaa kokonaisuutta rakentaen.
Ensimmäinen avainsana on matkanteko ja tämän sanan ympärille onnistummekin ryhmittämään Jalosen romaanituotantoa lähestulkoon kokonaisuudessaan. Matkanteko on tavallaan tehtävä, pyrkimys jotakin päämäärää kohtaan.
Romaani 14 solmua Greenwichiin (2008) vaikuttaa matkaromaanilta puhtaimmillaan ja konkreettisimmillaan. Jalonen lähti ’80-luvulla englantilaisella postilaivalla Saint Helenan saarelle. Erään toisen romaanin kirjoitusprosesssiin liittynyt merimatka kesti kaksi viikkoa suuntaansa ja sen aikana syntyi idea maailmanympärimatkasta 1700-luvulla eläneen englantilaisen tähtitieteilijän Edmund Halleyn tyyliin. Tositeeveenomaiseen kilpailuun osallistuvat neljä ihmistä, Irlannissa asuva brittipariskunta, heidän opiskeluaikainen suomalainen ystävänsä ja tämän pikkuveli lähtevät vuoden pituiselle matkalle 0-meridiaania mahdollisimman tarkkaan seuraten. Kulkuneuvoina he saavat käyttää pelkästään 1700-luvun kulkuneuvoja ja matka taittuu kävellen ja purjehtien, ainoastaan napojen ja Saharan ylitys tehdään modernimmin keinoin. Nykytekniikka ohjaa kuitenkin kilpailijoita pysyttelemään hyvin kapean käytävän sisällä, paikoitellen vain muutaman metrin varsinaisen pituuspiirin reunalta.
Kirjailija piirtää hyvin todenmukaisen kuvan matkasta, ei ihme, sillä hän itse matkasi romaanin kirjoittamisen aikana noin satatuhatta kilometriä tutustuakseen reittiin. Romaanin tärkeämpi matkanteko tapahtuu kuitenkin vuoden ikään kuin suljetussa kapselissa elävien matkalaisten välillä ja sisimmässä. Tarina piirtyy pikkuveljen ja osin toistenkin lokikirjoitusten kautta. Jalonen kertoo, miten pitkän kirjoitusprosessin aikana henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä ja pienet mielenliikahdukset saattavat johtaa suuriin mullistuksiin, eikä kirjailija välttämättä tiedä aamulla kirjoittamaan ryhtyessään, mihin suuntaan henkilöittensä kohtalot iltapäiväksi kääntyvät.
Eräs kirjan kantava teema on totuuden ja julkisuuskuvan yhteentörmäys. Tämä on hallitseva problematiikka myös Kenen kuvasta kerrot -romaanissa (1996), joka on Jalosen kirjoista ehkä hitain ja kirjallisesti haasteellisin ja hämmentävin.
Kokeellisesti toteutettu romaani leikittelee kirjallisuuden eri lajityypeillä ja koostuu useista sisäkkäisistä osista: matkaromaanista, trilleristä, eroottisesta pienoisromaanista, useista novelleista, elämäkerrasta ja lukuisista kirjeistä sekä lukemista hidastavista runsaista alaviitteistä. Nämä kaikki kertovat eri tavoin samaa tarinaa ja jokaisen kirjoittaa eri henkilö, kirjoittajien nimet muodostuvat kuitenkin samoista kirjaimista. Kutkuttava lukukokemus!
Romaani Yhdeksän pyramidia (2009) vie kiertomatkalle Eurooppaan. Yhdeksään EU-kulttuurikaupunkiin rakennetaan kerrostalonkokoiset pyramidit varsin epätavallisista rakennusmateriaaleista, kuten Brysseliin savusta, Santiago de Compostelaan valosta tai Avignoniin ajasta. Kolmihenkinen suunnittelutyöryhmä käy vihkimässä ne kaikki yhden vuorokauden aikana. Ihmisten sisällä ja välillä tapahtuvia mielenliikkeitä tutkitaan jälleen laboratorionomaisissa rajatuissa olosuhteissa. Totuus ja julkisuuskuva törmäävät samaten taas, kun eurobyrokratia, rahoituksen kanavointi ja muut epäselvyydet vilahtelevat taustalla.
Mahdottomilta vaikuttavat tehtävät kiehtovat kirjailijaa, ne tarjoavat tilaisuuden ”kuvitella, että niiden takaa löytyy jotain enemmän, jotain arjen yli”. Jalonen kävi myös tässä tapauksessa läpi kaikki romaanin paikat ja teki tarkkoja mittauksia pyramidien sijainnista. Anekdootteja liittyy runsaasti myös kirjan kuvitusprojektiin, joka toteutui pitkien uskottelujen jälkeen erään maineikkaan ruotsalaiskuvaajan ja erään arkkitehdin voimin: miten saada konkreettiset tekniset kuvat olemattomasta ja toteutumattomasta!
Jos Yhdeksän pyramidia on rakentaminen, Karatolla (2012) on purkaminen, tuhoaminen ja jollain tavalla myös uudelleenrakentaminen. Romaani alkaa siitä pisteestä, mihin edeltäjänsä päättyy, mutta kertojanäkökulma vaihtuu. Uuden vuosituhannen alun suuri toiveikkuus on kääntynyt suureksi pettymykseksi, pyramidit puretaan ja myydään, idealismi särkyy.
Olli Jalosen pääteos mielestäni on ehdottomasti Yksityiset tähtitaivaat (1999). Tiiliskiviromaanin syntyhistoriakin on vertaansa vailla suomalaisessa kirjallisuudessa.
Vuonna 1975 Jalonen perusti sukunsa henkilöitä käsittelevän kansion otsikolla J. Tästä kansiosta muodostui seuraavien viiden vuoden aikana romaani Johan ja Johan ja Jouko-Johan, jonka kustantaja kuitenkin hylkäsi. ”Kuin vuosien tuuli olisi humaissut suoraan ylitse”, kuvailee Jalonen tunteitaan. Aihe ei kuitenkaan jättänyt kirjailijaa rauhaan ja seuraavina vuosina syntyi hylätyn romaanin pohjalle toisaalta giganttinen, 29 tunnin lukunäytelmä Tampereen Työväenteatteriin ja toisaalta kolme eri romaania, jotka vakiinnuttivat Jalosen asemaa suomalaisen kirjallisuuden eturivissä.
Johan ja Johan (1989) kertoo Betelin miesten, isän ja pojan vaiheista. Isä Johan loikkaa Neuvostoliittoon, mutta pettyy aatteisiinsa ja pyrkii palaamaan Suomeen. Poika Johan kasvaa aikuiseksi isäänsä ikävöiden maaailmansotien välisessä Suomessa. Isän paluuyritys kevättalvisen Suomenlahden jään yli on minulle kirjallisuuden koskettavimpia kuvauksia ihmisen ja luonnon ykseydestä.
Isäksi ja tyttäreksi (1990) kertoo poika Johanin pojasta, Jouko-Johanista, jota J:ksikin kutsutaan. J. on avioliittonsa purkauduttua yhä enemmän erakoituva mies, joka kaappaa tyttärensä ja vie hänet Irlannin syrjäisiin kolkkiin, missä hänen tarkoituksenaan on opettaa tyttärelle pelkkiä hyviä ja viisaita asioita vastoin muun maailman turmeltuneisuutta. Romaani kuvaa sitä äärettömän ristiriitaista tilannetta, kun ihmisen mieli lukkiutuu siihen pisteeseen, että vaikka hän haluaa pelkkää hyvää, tuottaa hän muille paljon surua ja tuskaa, kulkien fanaattisesti jotakin kohti, joka tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Koko trilogian läpi kulkee unenomaisen toistuvana motiivina isän monomaaninen tapa opettaa: hän sitoo kertotaulut historiallisiin ja kulttuurihistoriallisiin tapahtumiin.
Isäksi ja tyttäreksi on äärimmäisen kompakti, pelkistetty ja minimalistinen romaani, jota Pekka Tarkka kehui täydelliseksi romaaniksi. Se toi kirjailijalle Finlandia-palkinnon.
Trilogian kolmas osa, Elämä ja elämä (1992) on hieno kuolemaan menemisen tunnelin kuvaus. Vanhan poika-Johanin kuolinvuoteen ääressä ovat hänen vaimonsa ja poikansa vaimoineen. Jokainen ajattelee omiaan, puhetta ja toimintaa on vähänlaisesti, silti tapahtuu paljon. Ainutlaatuista kirjallisuudessa on nelisenkymmentä sivua käsittelevä, yhtä virkettä oleva, polveileva tajunnanvirta kuolevan ihmisen eri aistien sekoittumisen heijastumia
Kolme loistoromaania: vaan Jalosella oli vieläkin sanottavaa aiheestaan. Näin syntyi triptyykin päälle mahtava Yksityiset tähtitaivaat, joka kokoaa yksiin kansiin kaikki kolme osaa runsain lisämateriaalein rikastettuna sekä vielä neljännen tarinan.
Kuten Jalonen sanoo: ”jos nuo kolme romaania ovat triptyykki kankaalla, on Yksityiset tähtitaivaat kankaankudonta”, valtavan laaja ja monivivahteinen suurteos.
Tämä neljäs kirjan osa on Jutan, Jouko-Johanin kaappaaman ja sittemmin aikuiseksi kasvaneen tyttären tarina, isänsä tarina käänteisenä: nyt tytär lähtee etsimään isänsä perintöä maailmalta. Jutta seuraa isänsä jalanjälkiä kirjan uskontojen suureen sovintokokoukseen historialliseen Samariaan.
Kirjan tapahtumia on ajoitettu tähtitaivaan ilmiöiden ajankohtien mukaan: romaanin tapahtumakaari yhdistää 1870-luvun ja 2010-luvun Venuksen ylikulut, samaten auringonpimennyksillä ja ns. kristallipäivillä on omat merkityksensä, kuin kunnianosoituksena Edmund Halleyn edessä.
Olli Jalonen lienee aina ollut kriitikoiden arvostama kirjailija, mutta suuren yleisön silmissä vähemmän tunnettu. Hänen viimeisimmät kaksi romaania, Poikakirja ja Miehiä ja ihmisiä ovat varmasti tuoneet hänet lähemmäs laajoja lukijakuntia. Näitä romaaneja on kehuttu hänen rennoimmikseen ja helpoimmin lähestyttäviksi, kirjallisesta tasosta luonnollisesti tinkimättä.
Poikakirja (2010) syntyi kesken erään toisen romaanin kirjoitusprosessia, joka jäi kesken kun eräs valokuva avasi kirjailijan lapsuusmuistojen tulvan. Kirja ei kuitenkaan ole omaelämäkerrallinen sanan tiukassa merkityksessä: omiin muistoihin sekoittuu muualta kuultuja, kuviteltuja ja henkilöhahmojen itsensä ”vaatimia” käänteitä. Romaanin sankari on 10-12-vuotias tavallinen lahjakas ja läsnä oleva poika, varsin toisenlainen kuin Jalosen tähänastiset, aina hieman sivulliset ja sisäänpäin kääntyvät hahmot. Pikkukaupunki, tavallinen perhe-elämä ja 1960-luvun kurin ja järjestyksen koulumaailma piirtyy lukijan eteen riemastuttavan todellisena.
Poikakirjaa seurasi Jalosen uusin romaani, Miehiä ja ihmisiä. Romaanin nimi sekä sen monet motiivit ja vivahteet viittaavat Steinbeckiin ja hänen Hiiriä ja ihmisiä -romaaninsa tunteva löytää Jalosen kirjasta ylimääräisiä ulottuvuuksia ja jännitteitä.
Tämän kirjan päähenkilö on 17-vuotias nuorukainen, joka astuu lapsuudesta aikuisuuteen yhden kesän aikana, hyvin merkillisenä vuonna 1972. Poika elää aikuistumisen kaikki kokemukset ensimmäistä kertaa: työelämän, seksin ja rakastumisen, viinanjuonnin, vanhempien hiipumisen, ihmisyhteisön raa’at lainalaisuudet ja vastuunoton. Hänen terävä katseensa seuraa ympäristöään ihmetellen ja hiljaa hyväksyen miesten kunniakoodin, ”koska mies ei turhia puhu vaan on asioita niin kuin velan maksu jotka ovat itsestäänselvyyksiä.”
Kuunnelmia ohjatessaan Jalonen oppi loistavasti leikkaustekniikan, jonka kautta romaani kiinnittyy erottamattomasti tapahtumavuoteensa. Eletään politiikan hullua vuotta, jolloin voimakkaita mielipiteitä puolesta ja vastaan herättänyt Kekkonen valitaan uudelleen poikkeuslailla ja politiikka on vahvasti läsnä ihmisten arjessa. Lukujen alkuun Jalonen leikkaa pätkiä Kekkosen puheista. Pätkät ovat itsessään kaikki dokumentoituja, mutta niiden yhteen nivouttaminen Kekkosen ja Vennamon hurjaksi kuvitelluksi vaaliväittelyksi on Jalosen idea, joka liittyy nuorukaisten perustamaan Radio Saatana -nimiseen merirosvoasemaan. Skandaalin myötä pojat näkevät välähdyksen suurpolitiikan kulisseista ja tietenkin samalla soi koko ajan musiikki, Muska ja rock antavat äänen sukupolven kuumeisille tunteille.
Jalosen romaanien taianomaisin rakennuselementti on itse kieli. Vaatii uskomatonta taidokkuutta ja kurinalaisuutta osata puristaa suurimmat kuohut ja pienimmät mielenliikehdinnät yhtä vähäeleisiin ja silti tai juurikin siksi räjähdysalttiisiin lauseisiin. Harva kirjailija kykenee ilmaisemaan muutamalla vallan tavanomaiselta tuntuvalla sanalla yhtä laajaa tunneskaalaa.
”Kun äiti on kertonut, niin vaikka en ole tietänyt, heti kun äiti on saanut sanottua, se on tuntunutkin tutulta kuin sen olisi jo tietänyt mutta unohtanut vain. Se on odottanut samalla tavalla valmiina eikä siitä ole puuttunut kuin sanominen.”
Filosofian tohtori Olli Jalonen käyttää romaaneissaan hyväkseen myös valtavan laajaa sivistystään, mutta filosofia ja luonnontieteet suodattuvat kirjoittamisprosessin aikana oman kokemusmaailman läpi ja romaaniin syntyvä sisäinen ajatus versoaa kirjoittamisprosessin yhteydessä, ei niinkään opinnoista ja luetuista suoranaisesti.
Olisipa kiinnostavaa päästä lukemaan Jalosen väitöskirjaa, jonka otsikkona on Assosiaation hetket kirjallisuudessa ja joka tutkii sitä, kuinka muistot yhdistyvät kirjallisuudessa kudonnaksi kronologisen jatkumon sijaan ja miten konkreettisessa ympäristössä ja kirjallisuudessa on aina avauduttava ikkuna johonkin muuhun, näkymättömämpään!
Olli Jalosen kirjailijavierailu on kuunneltavissa Näkövammaisten Kulttuuripalvelun verkkosivuilla osoitteessa
www.kulttuuripalvelu.fi/