Teksti: Ari Suutarla
Eläkkeellä olevan kuntoutusjohtajan Teuvo Ruposen odotettu ja ehkä vähän pelättykin muistelmateos on ilmestynyt kahtena eri versiona. Hänen kanssaan monessa mukana ollut rovasti Ari Suutarla arvioi.
Teuvo Ruponen: Tietoa ja tasavertaisuutta tavoittelemassa
– Paperikirja kesällä 2014, 352 sivua
– Celian Daisy-kirja, marraskuu 2014, äänikirjan kesto 25 tuntia 21 minuuttia, lukija Markku Virtanen
Esillä on Suomalainen näkövammaisten nuorten opiskelijaliike sekä paperina että sähkötallenteena. Emeritus kuntoutusjohtaja Teuvo Ruposen teos on perusteellinen läpileikkaus näkövammaisten opiskelijaliikkeen nousuun sekä taistelujen ja erilaisten vääntöjen tiimellykseen, kerrassaan upea ja harkiten tehty teos. Toisin ajoin lukiessa ihan jännittää, kuinka käy. Henkeä salpaa lukea sokeainkoulun johtajan tyrmäys, miten näkövammainen opettaja on työssään epäkelpo ja kollegoilleen taakka. Teuvo Ruponen on taustaltaan opiskelija ja valtiotieteiden maisteri, ennen kuntoutusjohtajuutta Näkövammaisten Keskusliiton entinen opintosihteeri, asiantuntija jos kuka. Hän on henkilökohtaisesti omine opintoineen ja sokeainkoulun lähtökohtineen vahvasti ja kokemusperäisesti mukana tapahtumien kyydissä.
1960-lukulaiset tekemässä muutosta
Näkövammaisten opiskelijaliikkeen syntymisen aikoina valtakunnassa oli meneillään useitakin niin sanottuja murroksia. Kansaa muutti maalta kaupunkeihin ja painui työn perässä Ruotsiin. Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi oli tullut kansakoulua eli nykyistä peruskoulua seuranneeseen jatko-opintojen ikään. Helsingin ja Kuopion sokeainkoulut sekä Svenska blindskolan i Helsingfors olivat sadan vuoden ajan tai melkein suoltaneet kansakoulun oppimäärän suorittaneita näkövammaisia sisäoppilaitosten suojista. Seassa oli harva poikkeus, Eila Jyrhämä tai Pomoellin veljekset olivat sinnitelleet ylioppilaslakin ehtimättä sen pidemmälle. Kansakoululaitos kaikkineen oli murenemassa peruskouluksi. Se merkitsi entisten vähintään nelivuotisen kansakoulun osuuden ja pääsääntöisesti viisivuotisen keskikoulun yhdistymistä. Lukio erottui yliopistoon johtavaksi opinahjoksi.
1960-luvun kumouksellisuutta ja uusien tuulien sekoittumista vanhaan kuvastaa Kuopion ja Helsingin sokeainkoulujen yhdistäminen Näkövammaisten kouluksi Jyväskylään 1972. Uuden koulun suunnittelijat eivät kyenneet näkemään näkövammaisten koululaisten sijoittumista kouluun omalla kotipaikkakunnalla yhdessä ikätoverien ja naapurin lasten kanssa. Jyväskylän koulu tehtiin 150 oppilaalle. Vielä saman vuosikymmenen aikana oppilasmäärä oli laskenut runsaaseen kolmannekseen arvioidusta. Integraatio oli alkanut purra. Toisaalla samaan aikaan kahdeksan vuosikymmentä Sokeain Ystävät ry:n suojissa toiminut Näkövammaisten ammattikoulu siirtyi yksityiseltä hallintopohjalta valtion laitokseksi muuttaen Helsingin Kallion linjoilta Espoon Leppävaaraan.
Harja- ja korityöntekijät hautaan
Teuvo Ruponen kuvaa hyvin ja perusteellisesti niin sanotun integraation hiipimistä koulumaailmaan. Sama ilmiö näkyi näkövammaisten työelämässä perinteisten harja- ja koritöiden alkaessa väistyä muiden ammattialojen tieltä.
Allekirjoittanutkin lukeutui Ruposen listaamien uranuurtajien joukkoon, joka kävi koulunsa yhdessä näkevien kanssa ensin niin kutsutussa oppikoulussa ja sen jälkeen opiskelijana Helsingin yliopistossa. Valmistuttuani aloitin teologin työt nuorisopappina Tampereen Pispalassa Harjun seurakunnassa. Sain kutsun Helsinkiin kirkon keskushallinnon palvelukseen valtakunnallisen sokeidenpapin virkaan, jota hoisin pari vuosikymmentä. Helsingissä ryhdyin kohta järjestöaktiiviksi. Ajauduin Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaisten sekä pian Näkövammaisten Keskusliiton johtokuntaan. Löysin itseni myös Näkövammaisten Kulttuuripalvelun hallituksesta.
Näiltä vuosilta Teuvo Ruponen kirjaa suuhuni täysin totuuden mukaisesti jostakin NKL:n liittokokouksesta lupaukseni haudata silloin harja- ja koritöillä kunniallisesti, mutta kituliaasti ja subventioiden varassa itseään elättävät käsityöläiset. Näiden huonosti kannattavien ammattien harjoittajat hoidellaan ja tuetaan Sokevan kautta eläkkeelle, mutta uusia harja- ja korimaakareita ei enää kouluteta, meikäläinen julisti. Sen verran niukka toimeentulo lohkesi näistä töistä ja sekin kovalla työllä ja valtion huomattavan rahoitustuen turvin. Tämän päivän valossa tämä alasajo-ohjelma näyttää vieneen ainakin puoli vuosisataa, ja moni on muistanut minua käsityöläisten vihollisena numero yksi.
Liitto lämpeni hitaasti
Näkövammaisten opiskelijoiden toiminnan aktiivinen huippukausi kesti noin 15 vuotta. Näkövammaisten Keskusliittoa ja sen jäsenjärjestöä, nykyistä Näkövammaisten Kulttuuripalvelua, yritettiin saada ottamaan vastuuta opiskelijoiden tarpeista. Kultturipalvelun kanssa yrityksissä jossakin määrässä onnistuttiin, mutta opiskelijoiden ja keskusliiton välille ei näyttänyt syntyvän toimivaa yhteyttä. Kun liitto ei vastannut toivotulla tavalla näkövammaisten opiskelijoiden odotuksiin, syntyi rekisteröity yhdistys. Sen nokkaihmisinä touhusi sellaisia nimiä kuin Eero Vartio, Arvo Karvinen, Teuvo Ruponen, Riitta-Liisa Hietaniemi, Vuokko Niemelä, Aatu Moilanen, Raimo Tanskanen ja nuoremmasta joukosta Mikko Ojanen ja Hannes Tiira. Joukko aloitti epävirallisena opiskelijakomiteana. Rekisteröitymisen mukana toiminta terävöityi. Yhdistys oli ja eli aikansa, kunnes sen asettamat päätavoitteet oli saavutettu ja luotu näkövammaisten opiskelun perusedellytykset. Oli muun muassa saatu Helsingin yliopistolle näkövammaisille opiskelijoille oma huonetila, ylioppilaskirjoitusten kysymykset pistekirjoitukselle ja oppikirjojen tuottaminen yhteistyössä Näkövammaisten kirjastoyhdistyksen kanssa jonkinlaiselle tolalle. Ehdottoman tärkeätä oli niin sanotun opintosihteerin toimen saaminen Näkövammaisten Keskusliittoon, eikä vailla merkitystä ollut sekään, että toimen toiseksi haltijaksi tuli joukon omasta keskuudesta Teuvo Ruponen. Samoin Eero Vartio tuli liiton palvelukseen avainpaikoille.
Oikeista ihmisistä oikeilla nimillä
Teuvo Ruposen mainiossa teoksessa pitää imua yllä muun muassa puhuminen ihmisistä heidän oikeilla nimillään. Lopulta oli kysymys lukumääräisesti pienestä joukosta, joka oikeasti teki uranuurtajan työtä. Parikymmenpäinen joukko tunsi toisensa ja oli kuin perhepiiri. Liekö sitten tämän pienen piirin seuraamusta, että Ruponen pitkin matkaa käyttää ihmisistä kirjallisuudessa harvoin nähtyä tyyliä, jossa sukunimi kulkee etunimen edellä: Sorakiven Matti, Moilasen Aatu, Salmisen Anna-Maija, Vartion Eero, Jyrhämän Outi ja niin edelleen. Kirjan kieli on korrektia ja kielioppi viimeisteltyä. Mietin, mahtoiko Teuvo Ruponen luettaa tekstiä niin sanotulla kustannustoimittajalla, vaikka onkin kysymys omakustanteesta. Ammattinsa taitava toimittaja olisi helposti poistanut päällekkäisyyksiä, jotka suotta pitkittävät tiivistä kerrontaa. Vielä jäin miettimään tyttönimien käyttöä ilman nykyisiä sukunimiä.
Kirjoittajana Teuvo Ruponen seurasi aitiopaikalta ja sisältä päin opiskelijaliikkeen elämää tehden sitä vielä työurallaan Näkövammaisten Keskusliitossa. Tänään voi vain antaa täyden tunnustuksen ja sanoa, että kirjoitustyö on asiantuntemuksella ja suurella paneutuvuudella tehty. Opiskelijaliikkeen alkuhämäristä jäin kaipaamaan tarkennusta kohdalle, jossa puhutaan Keskusliiton työvaliokunnan kannanotosta joskus vuoden 1965 paikkeilla. Ruponen toteaa, että liitossa on ollut opintotoimikunta jo runsaan vuoden ajan. Miten liiton opintotoimikunta oli syntynyt, mitä se teki ja keitä siinä oli mukana? Itseni muistan ainakin, mutta mitä muuta?
Tilaa vaikka pappistarinalle
Opiskelun kysymyksiä kirjassa rinnastetaan sopivasti työelämään. Itse olisin voinut antaa kirjoittajalle tarkkaa tietoa niistä väännöistä, mitä teologina ja tien raivaajana pappisvirkaan kävin piispojen ja tuomiokapitulien kanssa pappisvihkimyksen saamiseksi nimen omaan seurakuntavirkaan vuosimallia 1964. Kun seuraava ”porras” oli vuorossa, arkkipiispa Mikko Juva pyysi saada luokseni audienssin. Pelästyin, mistä hän tulee minua puhuttelemaan. Kuvio menikin toisin. Arkkipiispa halusi selvittää itselleen, millä tavalla sokea pappi hoitaa seurakuntavirkaa, vihkimisiä, kasteita ja hautauksia, sekä osallistuu väestörekisterin hoitoon eli virkatodistusten tekoon lakien edellyttämällä tavalla. Tämän tiedon arkkipiispa jakoi johtaessaan piispainkokousta muun muassa Kuopion Paavo Kortekankaalle ja Mikkelin Kalevi Toiviaiselle, jotka painiskelivat, Kortekangas Hannes Tiiran ja Toiviainen Mikko Ojasen pappisvihkimyksen kimpussa. Juva sovelsi itse saamiaan tietoja käytäntöön vihkiessään Jorma Vilkon Salo-Uskelan seurakunnan papiksi 1981.
Kirkon tietä ei ole vielä kuljettu loppuun. Nuoremman polven papin työtä tekevät Matti Laurila ja Hannele Juutinen, ja teologinen tiedekunta kasvattaa parhaillaan pappiskokelaita lisää. Näkövammaisten diakonien ja diakonissojen opinnot ja tie työelämään ovat oma lukunsa. Nyt Ruponen kuittaa aihepiirin alkumetrit lainaamalla neljä vuotta minun pappisvihkimykseni jälkeen tehtyä lehtijuttua, vaikka elävää materiaalia olisi ollut vielä käytettävissä. Ehkäpä kirkollisesta porukasta syntyy vielä ihan oma historiansa, joka sisältää muutakin kuin pappiskaskuja.
Kynnysläisen vammaisliikkeen esiaste
Tosi mielenkiintoinen on Teuvo Ruposen kirjan viittaus näkövammaisten opiskelijatoiminnan ennakointiin Kynnys ry:n synnyssä 1973. Suomalaisen vammaisliikkeen ja Kynnyksen piirissä tätä ei ole noteerattu lainkaan – ei ainakaan 2013 Kynnyksen 40-vuotisen toiminnan kirjauksissa.
Kynnysläisten pulmat näyttävät kiteytyneen yliopistojen ja muiden oppilaitosten tilojen kuljettavuuteen pyörätuolilla. Näkövammaisten opiskelijoiden kysymysten painopiste oli taas oppimateriaalien sujuva saanti sopivassa muodossa. Tiivis yhteistyö olisi saattanut palvella nykyistä paremmin kaikkia vammaisryhmiä.
Tässä vaiheessa Teuvo Ruposelle parhaat kiitokset ja näkövammaistyön lähihistoriasta kiinnostuneille vilpittömät lukusuositukset! Daisy-kirjaa saa Celiasta ja kauniisti sidottua, kovakantista paperikirjaa Teuvo Ruposelta, teuvo.ruponen@elisanet.fi. Kirja kuuluu esimerkiksi kaikkien näkövammaisjärjestöjen käsikirjastoon.
Lämpimästi adventtina 2014
Ari Suutarla,
vanha pappi